Lumihuntu, osa 3

 

Lotan puheiden perusteella Aada oli odottanut pientä puulämmitteistä mummonmökkiä. Hän oli pakannut kassiinsa useammatkin villasukat ja partiovuosilta peräisin olevan otsalampun, ihan vain kaiken varalta. Makuupussikin oli vähän jämerämpää sorttia. Halti Ultra Arctic 35, luki sen pohjassa. Aada oli valmis vaikka igluun.

Metsätien päässä häämöttävä rakennus paljastui kuitenkin pian pikemminkin lomahuvilaksi, eikä aivan pieneksi sellaiseksi. Mökissä olisi voinut asua viisilapsinen perhe ilman sen suurempaa vaivannäköä: oli tiskikonetta ja digiboksia, oli poreammetta, vaatehuonetta ja sisävessaa. Patjat olivat jousitettuja. Ikkunoiden alla odottivat valmiiksi lämmitetyt sähköpatterit.

Talvimakuupussi taisi sittenkin olla virhe, Aada myönsi, mutta oli samalla hyvillään siitä, ettei hänen tarvitsisi juosta pilkkopimeään ulkohuussiin keskellä yötä tai hakata kirveellä avantoa saunavettä hakeakseen.

Hän oli vielä kantamassa viimeistä ruokakassia autosta sisään, kun Tuomas ja Lauri jo syöksyivät lumiselle pihamaalle.

”Tarkastamaan paikkoja”, Tuomas selitti, mutta mäntyjen ohi lentelevät lumipallot kertoivat jotain aivan muuta.

”Turha muuten sitten itkeä märkiä kenkiä”, Lotta huusi ovensuusta tennareissaan telmiville pojille, mutta nämä vain nauroivat. Ilarikin sai raahattua painavan, merkitsevästi kilisevän ja kolisevan kassin keittiöön saakka ja säntäsi mukaan lumisotaan, eivätkä tytöt voineet olla hihittämättä hangessa vilahteleville pipoille ja farkunlahkeille.

”Ja nämäkin sankarit täyttävät parin vuoden päästä 25. Uskoisitko?” Aada kysyi, ja Lotta pudisteli päätään edelleen hymyillen.

Lopulta loskaa valuva, punaposkinen poikaporukka tömisteli takaisin sisään.

”No niin, tytöt, nyt on kaikki kunnossa!” Tuomas raportoi mahtipontisesti aivan kuin olisi tehnyt suurenkin uroteon avatessaan grillituvan lukon ja kantaessaan pussillisen vanhoja sanomalehtiä saunalle sytykkeeksi.

”Laittaiskos neidit meille vähän kaljaa jäähtymään”, hän jatkoi rempseästi talvitakkiaan ripustaessaan ja väläytti sydämiä sulattavan hymyn punaiselle nojatuolille heittäytyessään. ”Me ollaan katsos aherrettu sillä välin ku te ootte istuneet täällä.”

Aada pärskähti. Vai istuneet! Hän ei kuitenkaan ehtinyt muotoilla vastalausettaan tai huomauttaa takassa rätisevästä tulesta ja uunissa parhaillaan valmistuvasta makaronilaatikosta, kun juuri olohuoneeseen ilmestynyt Ilari ehätti vastaamaan:

”Mähän laitoin ne Koffit kaappiin jo heti ku tultiin. Ja saisit kai sinä kaljas sinne iteki, iso mies.” Hän töytäisi poikaa ohimennen sanoja pehmentääksen. Tuomas tyytyi irvistämään ja laski jalkansa mahonkiselle sohvapöydälle.

Aada nosti Ilarille peukun pystyyn Tuomaksen selän takana.

Minuuttikaupalla ikkunasta ulos tuijotellut Laurikin näytti viimein toenneen. ”Onpa muuten märät suk–”, hän aloitti ja napsautti saman tien suunsa kiinni nähdessään Lotan katseen.

Ikkunasta vaikutti taas näkyvän jotain hyvinkin kiintoisaa.

Hämärä laskeutui nopeasti järvimaiseman ylle. Horisontissa pilkistävä vastaranta tuntui katoavan näköpiiristä, sininen taivas ja luminen maa sulautuivat yhteen varttitunnissa. Vain mäntyjen mustat rungot erottuivat muutoin tummansiniseksi muuttuneesta maailmasta.

Otsalamppu ei sentään ollut turha, Aada totesi itsekseen umpihangessa tarpoessaan, muttei silti tullut napsauttaneeksi sitä päälle. Tuntui jotenkin rauhoittavalta kävellä pimeässä metsässä, tunnustella askeliaan ja kääntyä välillä katsomaan tyhjyyden keskellä iloisesti tuikkivia ikkunoita. 

 

Hän oli suosiolla vetänyt jalkaansa eteisestä löytyneet Nokian mustat kumisaappaat kokoa 44, ja jalat lonksuivat ikävästi, mutta sekin tavallaan kuului asiaan, se kuului mökkeilyyn.

Liian suuret kumpparit toivat mieleen Ketolan mummun mökin, kesäsateet ja liukkaat rantakivet. Hän oli kerännyt pikkuveljensä kanssa laiturin alta sammakonpoikasia leikkiämpäriin, he olivat olleet niin ylpeitä esitellessään nuijapäitä mummulle. Ja taivaanrannassa välähti ja sitten jyrähti, ja mummu oli sanonut, että salama iskee, jos on ukkosella vedessä, ja Aada ja Santtu olivat räpistelleet maalle ja juosseet minkä kintuistaan pääsivät. Toinen kumppari putosi jalasta, mutta ei voinut pysähtyä, ei voinut viivytellä, vasta sisällä olisi turvassa. Ja mummu oli hyssytellyt pelokkaita tenavia, laittanut kuppeihin vesikaakaota ja antanut Marie-keksejä, ja kaikki oli taas hyvin. Sammakonpoikaset sukeltelivat kuistilla keltaisessa muovisankossaan.

Ketolan mummua ei enää ollut, ja mökkikin oli myyty kaukaisille perhetutuille. Aada ei ollut käynyt siellä sen koommin. Eikä nyt ollut kesä. Lumet eivät väistyisi ainakaan kuukauteen, ja valoisiin öihin olisi vielä aikaa. Aada palasi ajatuksistaan takaisin nykyhetkeen.

Varjot tuntuivat kasvaneen ympärillä. Mökin valot näkyivät vielä, mutta kaukana ne olivat. Miten hän oli tänne asti tullut? Pitäisi palata takaisin. Kaikki muut olivat jääneet sisälle puuhailemaan. Umpihanki alkoi uuvuttaa.

Hän kääntyi ympäri ja lähti seuraamaan omia askeleitaan.

Yhtäkkiä silmäkulmassa vilahti jotain. Vai oliko se mitään?

Ei, ei kai. Tai ehkä jänis, tai metsän puiden taakse vilahtava kettu.

Silmien korkeudella?

Aada hengähti kiivaasti, sydän löi lujempaa kuin äsken. Typerä tyttö, typerä, hän sätti itseään. Tyhjä metsä, kuka täällä kulkisi.

Hän vilkaisi sivulleen. Varjo oli taas siinä.

Samassa joku tarrasi häntä olkapäästä. Aada kiljui minkä keukoistaan pystyi. 

Kuva täältä. 

Osa 4