sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Hekuma, osa 14



Kun isä oli ilmoittanut muutosta, Matiaksen ensimmäinen reaktio oli ollut järkytys, mutta mitä pidemmälle kesä kului, sitä innostuneempi hän alkoi olla edessä odottavasta vuodesta. Eikö hän ollut haaveillut pidemmästä reissusta Itä-Aasiaan jo kahdeksannelta luokalta lähtien? Eikö muka ollut lukenut läpi jokaista Kiinan matkaopasta ja historiankirjaa mitä käsiinsä sai, opetellut japanin hiragana-aakkosia ja ladannut koneen täyteen korealaisia musiikkivideoita jo kauan sitten? Kokonainen vuosi Japanissa oli enemmän kuin Matias olisi uskaltanut toivoakaan.

Päivät kuluivat hautausmaalla kukkia kastellen, illat kotona tavaroita pakaten ja tulevaisuutta suunnitellen. Kaiken alkuhämmingin jälkeen koko perhe tuntui olevan muutosta innoissaan. Äiti oli opetellut valmistamaan sushia ja lainannut hyllyt täyteen geisha-tarinoita. 
”Täytyy tuntea paikallinen kulttuuri”, hän oli Matiakselle päättäväisesti selittänyt, kun tämä oli ihmetellyt, miksi ihmeessä äiti yritti kiinnittää itselleen nutturaa kahdella puisella kertakäyttösyömäpuikolla ja taitella origamikurkia, joiden päät vinksottivat mikä mihinkin suuntaan ja jotka kellahtivat kyljelleen, kun äiti koetti asetella ne hyllyn reunalle. Matias katsoi viisaammaksi olla paljastamatta, ettei äiti tulisi tekemään mitään kimonon obi-vyön taitteluohjeella, jonka tulosti netistä.

Isä selaili asuntovaihtoehtoja ja yritti ottaa selvää Sapporon asuinalueista. Vaikeaahan se oli, kanji-merkit kun eivät koskaan olleet kuuluneet suomalaiseen opetussuunnitelmaan, mutta lopulta isä ilmoitti, että oli onnistunut kollegansa välityksellä löytämään loistavan asunnon.
”Sata neliötä ja aivan sen puistokadun vierellä! Mikä se nyt oli? Ozuri Park?”
”Odori Park”, Matias korjasi neljännen kerran.
”Niin just. Ja siellä on kuulemma sellainen japanilainen ruokapöytä. Että saadaan sitten opetella syömään kyykyssä joillain lattiatyynyillä”, isä hekotteli kuin pikkupoika.

Matias pyöritteli päätään vanhempiensa touhotukselle, muttei voinut olla tuntematta samalla ihan yhtäläistä jännitystä. Hän googlaili tulevan kotikaupunkinsa nähtävyyksiä, etsi kulkureittejä Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan ja yritti selvittää, millaiset kalliokiipeilymahdollisuudet Hokkaidon saarella oli. Hyvät, kaikesta päätellen erinomaiset, hän sai tyytyväisenä todeta.
Lukioasiakin oli saatu hoidettua kuntoon yllättävän vaivattomasti. Matias saisi aloittaa kansainvälisen IB-tutkinnon, jonka hän voisi saattaa loppuun palattuaan Suomeen. Aluksi ajatus ei ollut miellyttänyt Matiasta. ”Mitä järkeä on lähteä Japaniin asti opiskelemaan englanniksi?” hän oli valittanut, mutta tajunnut sitten, että vuosi japaninkielisessä opetuksessa merkitsisi hänen kielitaidoillaan yhtä kuin välivuosi, ja sitä hän ei halunnut.

Elokuun kolmantena päivänä Matias seisoi kotitalonsa eteisessä ristiriitaisin tuntein. Tätä päivää hän oli odottanut koko kesän, ja silti vatsanpohjaa kouraisi nyt kun lähdön hetki oli edessä. Hän ei näkisi kavereitaan vuoteen, ei kävelisi kotimaansa kamaralla kahteentoista kuukauteen eikä olisi edes samassa koulussa, kun palaisi takaisin. Hän ei voinut estää haikeuden puuskaa, kun katseli ympärilleen aavemaisen tyhjässä talossa. Vuosi oli pitkä aika.
Lähtötunnelmissa olivat näköjään muutkin. 
”Mä haluu-uun äksönmänin”, Joona mankui ja suuntasi kyräileviä katseita äitiinsä, joka oli pakannut nuken jo toissapäivänä rahtina lähteneeseen muuttokuormaan. Pikkupojan ääni poukkoili tyhjässä talossa oudosti, kimpoili matottomista parkettilattioista ja verhottomista ikkunoista kunnes katosi, kun äiti nosti pojan repusta esille toisen supersankarin.

”Ismo, sanoithan sinä niille vuokralaisille nyt varmasti siitä palohälyttimestä, että sen patterit pitää vaihtaa. Niin ja puuvaraston ovi ei mene kunnolla lukkoon, sitäkin pitää varmaan katsoa ja – ”, äiti hössötti ja katsahti huolestuneena isää, joka raahasi tuulikaappiin kolmea valtavaa matkalaukkua.
”Joo joo. Älä nyt hätäile, kaikki on ihan hyvin”, isä virnisti ja suikkasi vaimolleen suukon poskelle. ”No niin, joko ollaan valmiita lähtemään idän eksoottiseen helmeen, huipputeknologian ja haikurunojen kotimaahan”, isä kyseli parhaalla mainostoimistoäänellään ja sai muut hymyilemään vaisusti.
”Eiköhän me olla”, Matias vastasi, kun äiti tuntui unohtuneen tuijottelemaan lattialistoja. Mietti varmaan, muistaisivatko vuokralaiset pyyhkiä niiltä pölyt.

23 tunnin kuluttua Matias havahtui levottomasta unestaan, kun Joona tökkäsi häntä kylkeen. 
”Kato.”
Matias katsoi ulos lentokoneen ikkunasta eikä saanut sanaa suustaan. Alla levittäytyi valojen meri, jollaista hän ei ollut nähnyt koskaan elämässään, ei edes Lontoossa tai Pariisissa. Katujen ja talojen vaaleat valopilkut kimmelsivät tummassa yössä kuin tähtisumu taivaalla; punaiset ja keltaiset värinauhat koristivat valtateiden varsia. Merenrannan mustuudessa vilahtelivat laivojen heikot valokiilat, eikä Matias voinut kuin kurkotella ikkunan ääressä veljensä kanssa. Hän tapaili kameraansa repusta, mutta muisti sitten pettymyksekseen jättäneensä sen matkalaukkuun.

”Ja täällä me nyt asutaan”, hän huoahti yhtä lailla itselleen kuin veljelleen. Olo oli epätodellinen, ja leijaileva riemun aalto vain voimistui, kun he astuivat ulos koneesta Naritan lentokentälle. Vaikka lentokoneita saapui jatkuvasti ympäri maailmaa, kaikilla tuntui olevan mustat hiukset, ja 183 sentin varrellaan Matias tunsi olonsa pidemmäksi kuin koskaan ennen. Korkea naisääni kuulutti kauittimista jotain rytmikkäällä japanin kielellä ja ontuvalla englannilla, ja Matias hätkähti, kun häntä ohimennen töytäissyt salkkumies taivutti päätään aavistuksen verran anteeksipyynnöksi. 
”Simmase.” Simmase? Sumimasen! Hassu ilo läikähti sisällä, kun Matias tajusi tunnistavansa sanan.

Kolmen tunnin kuluttua viimeinen lento Tokiosta Sapporoon oli ohi. Siinä vaiheessa kun taksi kuljetti Sarasteen perhettä kohti uutta kotiaan, Matias oli jo täysin vakuuttunut siitä, että tulisi rakastamaan vuottaan Japanissa. Katsellessaan puoliunessa auton ikkunoista pimeydessä vilahtelevia kadunkulmia ja mainoskylttejä, joiden merkkejä ei pystynyt lukemaan, hänen kasvonsa valaisi aivan huomaamatta onnellisen autuas hymy, joka pysyi niillä siihen asti, kunnes uni vei uupuneen pojan mukanaan.

Seitsemän tuntia myöhemmin vaaleahiuksinen tyttö sulki silmänsä 6783 kilometrin päässä. Ripset kimaltelivat märkinä. Laikukkaita poskia juovittivat suolaiset pisarat.

Ne eivät olleet onnenkyyneleitä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Lumihuntu, osa 14



Vaikka Aada tunnisti kaikki vanhat merkit, vaikka hän jollakin tasolla ymmärsi, että päivät olivat jälleen muuttumassa harmaaksi, merkityksettömäksi virraksi, hän kieltäytyi kuuntelemasta itseään ja puhumasta muille. Hän ei halunnut enää enempää huolestuneita ryppyjä äitinsä otsalle eikä hän halunnut katsella Erja Pakkasvirran ymmärtäväisiä silmiä, jotka koettivat kaikin keinoin vakuuttaa: minä kuuntelen, minä olen tässä. Kerro vain, miltä sinusta nyt tuntuu.

Siitä kaikesta oli jo niin kauan. Ensimmäisinä kuukausina kaikki olivat ymmärtäneet – miten he olivatkaan ymmärtäneet häntä, vaikkeivät tosiasiassa tienneet aavistustakaan siitä kaikesta, mitä Aada joutui käymään mielessään läpi. Ajan kuluessa asiat kuitenkin muuttuivat. Vähitellen ihmiset tuntuivat jatkavan eteenpäin, ja jos he eivät tapahtumaa unohtaneetkaan, se ei estänyt heitä viettämästä teemajuhlia, käymästä leppoisalla perhelomalla Thaimassa tai kävelemästä huolettomana sillä aivan tietyllä kadulla.

Aada ei onnistunut siirtymään eteenpäin, ei hän sellaista edes halunnut. Olisi tuntunut melkein pyhäinhäväistykseltä juhlia arkkitehtikillan talolla, käydä mökkeilemässä vanhalla porukalla, josta yksi puuttui, tai kuunnella yksin niitä kappaleita, jotka olivat olleet heidän yhteisiään: hänen ja Eemilin.
Lukion hän sai tietysti vietyä loppuun kaikella kunnialla ja viidellä laudaturilla, ja kaukaisemmat tuttavat varmaan kuvittelivat, että hän oli saanut taas otteen omasta elämästään. Eihän se tietenkään niin mennyt. Oppikirjojen pariin vain oli helppo paeta, ruotsin epäsäännölliset verbit ja kristinuskon apokryfikirjat olivat huomattavasti miellyttävämpää ajateltavaa kuin hänen oma elämänsä sillä hetkellä. Varsinkin historia vei tuolloin, reilu vuosi sitten, Aadan täysin mennessään, ja syksyn opiskelupaikka oli irronnut parhailla pisteillä, vaikka hän hädin tuskin edes muisti lukeneensa pääsykoekirjoja.

Kuoleman edessä ihmismieli on voimaton. Niin Aada muisteli joskus jostain lukeneensa. Vai oliko se Pakkasvirta, joka siten oli todennut?

Ainakin hänen oma mielensä oli osoittautunut sen edessä pohjattoman heikoksi, ja vaati monta valkoista lääkepurkkia, kymmenen kuukautta ja lukemattomia Pakkasvirran harmonisesti sisustetussa vastaanottohuoneessa vietettyjä tunteja, ennen kuin Aada saattoi sanoa saaneensa jälleen elämästä kiinni.

Ja nyt kun lumihanget alkoivat hiljalleen sulaa, kun talitinttien titityy täytti pihapuut ja vesinorojen solina räystäät, Aada tunsi otteensa jälleen heikentyvän. Olo tuntui jatkuvasti siltä kuin olisi avannut silmänsä kirkkaassa auringonvalossa makoiltuaan: tiesi, että taivas oli häkellyttävän sininen ja nurmikko ihastuttavan vihreä, mutta omissa silmissä kaikki näytti jotenkin valjulta. Auringonvalo oli kuluttanut värit puhki.

Aada raahautui aamuisin kiltisti noitavainoja ja talvisodan kotirintamaa käsitteleville luennoille, palautti tehtävänsä ajoissa ja luki tenttikirjoja jopa ahkerammin kuin tavallisesti. Hän lähti mukaan tiistain ja keskiviikon opiskelijabileisiin, joi ja pyöri tanssilattialla siinä missä muutkin, ja vaikka hän lähti kotiinsa yleensä jo ennen kahta, useimmat opiskelukaverit eivät huomanneet hänen käytöksessään suurtakaan eroa.
Suomen kieltä opiskelevaan Lottaan Aada törmäsi silloin tällöin humanistien Humus-kuppilassa tai yliopiston pyörätelineillä, ja usein he kävivät kahvilla ihan muutenkin vain. Tietyssä mielessä Lotta oli nykyään Aadan läheisin ystävä, mutta he eivät olleet tunteneet toisiaan kuin vasta syksystä lähtien, ja vaikka Lotta tiesikin päällisin puolin, mitä oli tapahtunut, Aada ei pystynyt selittämään hänelle sitä kaikkea, mitä Eemiliin liittyi ja miten Ilari puolestaan kuvioon kietoutui.

Niinpä hän jäi yksin tummien ajatustensa kanssa, jotka kerääntyivät mielen pohjalle painostavina kuin mustanpuhuvat ukkospilvet. Ne eivät romahduttaneet maailmaa kerralla, mutta Aada huomasi, että entistä useampana aamuna peilistä katsoi hymyileväisen, terveennäköisen tytön sijasta haaleakatseinen, vastenmielinen olento, joka oli aivan liian lihava, aivan liian mitäänsanomaton, aivan liian kauhistuttava että hän olisi halunnut tuijottaa sitä silmiin.
Silmät saattoivat vettyä koska vain. Olihan Aada aina ollut hieman herkemmästä päästä, eikä ollut uutinen eikä mikään, jos tienvarteen kuollut siili tai toisten ihmisten riidat saivat hänet itkemään. Nyt kyynelten syynä saattoi kuitenkin olla pieninkin pettymys, aivan ohimenevä ajatus eikä aina oikeastaan mikään. Aada pahoitti mielensä, kun tv-mainoksessa virpovat aikuiset miehet jäivät ilman karkkeja. Kun hän eräänä iltana pudotti pölyjä pyyhkiessään lapsena saamansa koristenuken lattialle niin että sen jalka irtosi, hän lamaantui täysin, jätti siivousämpärin keskelle lattiaa ja ryömi peiton alle kahdeksalta illalla. Ja kun hän huomasi ilmoitustaululta, että tentistä tuli pelkkä kolmonen, Aada joutui poistumaan puoleksi tunniksi yliopiston vessaan, että sai punaisuuden pois silmistään.

Sitä säikkyä lohduttomuutta olisi saattanut kestää loputtomiin, ellei Aadaa olisi lopulta vetänyt jaloilleen kaikista auttajista epätodennäköisin.   

tiistai 6. joulukuuta 2011

Hekuma, osa 13



”Pidä sinä VITTU näppis erossa mun miehestä!”
Koko tanssilattian katseet kääntyivät kohti yläkerran portaita. Huutaja oli hontelo mustakiharainen tyttö, jonka ohut silkkimekko ei jättänyt yhtäkään vartalon kaarretta arvailun varaan. Hänen vierellään seisoi ruskeatukkainen, pidempi tyttö, jonka koko olemus hehkui ivaa ja huonosti pidäteltyä suuttumusta. Petrahan se siinä, Salla tajusi heti ja muisti oikeastaan vasta nyt, ettei ollutkaan nähnyt ystäväänsä koko iltana. Mutta kuka tuo toinen oli ja mistä hyvästä hän oikein huusi Petralle?
Vastaus astui saman tien tyttöjen perään ja yritti tarttua silkkimekkotytön käsivarteen, mutta tämä ravistautui irti otteesta ja jatkoi: ”Ja SINÄ Sakke pysyt tästä nyt erossa. Me puhutaan myöhemmin, mutta ihan ekaksi tämä huora saa lähteä tästä talosta ja aika äkkiä sittenkin”, tyttö ilmoitti yrittämättäkään hiljentää sanojaan ja tönäisi Petraa eteenpäin niin että tämä oli horjahtaa viimeiseltä rappuselta laskeutuessaan. 

Omaksi itsekseen Petra onnistui käyttäytymään yllättävän tyynesti. Juhlakansan katseiden alla hän kulautti viimeiset hörpyt kädessään kantamastaan tölkistä, käveli sanaakaan sanomatta eteiseen ja työnsi tennarit jalkaansa. Hän avasi jo ulko-oven, mutta pysähtyi kynnykselle ja kääntyi ilmoittamaan:
”Jos huoran haluat löytää, kannattaa katsoa ihan vain peiliin. Sinuna Sakke kysyisin tyttöystävältäs, kenen kanssa se vietti viime perjantain. Ja tyttöystävänä kysyisin Sakelta, miksi se kertoo kirkkain silmin olevansa vapaa. Hauskaa illanjatkoa teille”, Petra päätti, onnistui jollain ihmeen keinolla tavoittamaan hetkeksi Sallan katseen ja paiskasi oven kiinni.
Puheensorina ja musiikki täyttivät taas olohuoneen. Näytös oli ohi, ja Sakke ja silkkimekko vetäytyivät kahdestaan jonnekin.
Salla tiesi kuitenkin, että hänenkin iltansa oli nyt päätöksessään. Petra odottaisi häntä tiellä, siitä ei ollut epäilystäkään.

Salla pakottautui vetäytymään kauemmas kanssaan tanssineesta Matiaksesta ja ryntäsi eteiseen etsimään kenkiään. Poika seurasi perässä.
”Sori, mun on oikeesti pakko mennä”, Salla selitti etsiessään epätoivoisesti toista korkkariaan. Kaikki muutkin kengät tuntuivat olevan mustia.
”Mut hei, nähään taas”, Salla jatkoi , löysi etsimänsä ja veti korkokengän kiireesti jalkaansa. Hän vilkaisi Matiakseen päin. ”Eikö niin?”
Poika yskäisi ja väänteli kasvojaan kummallisesti. Mitä nyt vielä? Sallalla oli kiire!
”Tuota niin, totta puhuen ei varmaan nähdä. Ei ainakaan pian”, Matias lisäsi oudon hiljaisesti ja tuijotti päättäväisesti seinästä roikkuvaa lasista avainkaappia.
Salla ei ymmärtänyt hänen sanojaan. ”Ai miten niin?”
”En ehtinyt kertoa... tai siis en halunnut kertoa, tai en jotenkin –”
”Nii-in?”
”Niin että me muutetaan ens viikolla Japaniin.”

Jos Salla olisi ymmärtänyt, että tämä oli viimeinen kerta, kun hän näki poikaa puoleentoista vuoteen, hän olisi ehkä valinnut sanansa toisin. Mutta hän ei ymmärtänyt, ei vielä ollut käsittänyt kunnolla muuta kuin että poika oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja katoaisi taas pois hänen elämästään ennen kuin ilta oli ehtinyt kulua loppuun.
”Just joo. Ihan vitun hauskaa reissua vain sitten”, hän tuhahti ja kiisi ulos ovesta ystävänsä perään.

Oli onni, että Matias oli katsellut avainkaappia, sillä ulko-ovi paukahti niin rajusti, että kaappi irtosi kiinnikkeestään ja olisi pudonnut lattialle, ellei hän olisi saanut sitä kiinni.
Siinä hän sitten seisoi, typerä design-avainkaappi kädessään keskellä kenkien merta eikä tiennyt minne mennä, mitä tehdä. Olohuoneesta kantautui Scandinavian Music Groupin Hölmö rakkaus ja lopulta Matias laski kantamuksensa maahan, poimi valkoiset kenkänsä vaivattomasti muiden joukosta ja astui ulos hänkin. 

Ehkä oli ihan hyvä jättää tämä kaikki taakseen, hän lopulta päätti ja lähti laahustamaan kohti kotiaan, joka ei enää ensi viikolla olisi hänen kotinsa.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Lumihuntu, osa 13



Mökkireissun jälkeen Aada tunsi itsensä niin uupuneeksi, että olisi mielellään viettänyt pari seuraavaa vuorokautta oman sänkynsä pohjalla nukkuen ja kaverilta lainattua Cosmopolitan-vuosikertaa selaillen. Turha toivo. Sirulla olisi sunnuntaina konfirmaatio, ja jonain heikkona hetkenä Aada oli tullut luvanneeksi äidilleen, että voisi hoitaa leipomispuolen pikkusiskonsa rippijuhliin. Opiskelutkaan eivät juuri silloin painaisi, niin hän oli kuvitellut.

Niinpä lomapäivät kuluivat nyt lapsuudenkodissa makeaa ja pikkusuolaista värkätessä, lattioita mopatessa ja laatikoita järjestellessä. Aada ei voinut ymmärtää, mistä äiti oli saanut päähänsä, että vieraat tulisivat tarkastelemaan pesuhuoneen laattojen saumoja tai tirkistelemään makuuhuoneen yläkaappeihin, mutta kaikki oli pestävä ja puunattava, siitä ei joustettu senttiäkään. Santusta ei ollut minkäänlaista apua: hän vetosi lukevansa kirjoituksiin ja livisti sillä verukkeella kaikesta hyödyllisestä, vaikka illat näyttivät kuluvan pikemminkin tietokoneen kuin kemiankirjan ääressä.
Eikä työ edes loppunut tomaatti-mozzarellasarviin ja tarjoilupöytään sopivien serviettien metsästämiseen. Illat Aada etsi ja kävi läpi lähdeaineistoa myöhässä olevaan historianesseeseensä, pohti 1700-luvun aateliselämää Ruotsi-Suomessa ja yritti vaivalloisesti saada selvää nahkakantisista ruotsinkielisistä teoksista, joiden sivut tuoksuivat pölyltä ja menneiltä vuosilta. Vaikka määrämitta oli vain seitsemän sivua ja vaikka edellinen jakso oli ollut tahdiltaan varsin leppoisa, Aada ei ollut saanut esseetään loppuun, ei oikeastaan alkuunkaan. Onneksi Suomen ja Skandinavian historian professori oli luvannut vielä kaksi viikkoa armonaikaa, mutta maanantaina esseen pitäisi olla lokerossa tai koko kurssi menisi uusiksi.
                     
Sohvan takana piileksiviin villakoiriin ja aatelisrouvien kirjeenvaihtoon syventyminen oli toisaalta myös helpotus: aikaa ei juuri jäänyt muulle, eikä Aada ehtinyt oikeastaan ajatellakaan ihmissuhteiden labyrinttia, ennen kuin viimeiset voileipäkakut olivat kadonneet parempiin suihin ja lopulta kymmensivuiseksi venynyt essee sujautettu professori Häyrisen lokerohyllylle.

Kun lukuvuoden viimeinen periodi pyörähti käyntiin, Aadalla oli kuitenkin taas aikaa pyöritellä asioita ja ihmisiä mielessään. Ei pelkästään Ilaria, vaikka kohtaus saunatuvassa tunki väkisinkin mieleen aamuherätystä asettaessa, leipäpakettia ostaessa, aivan yllättäen kun sitä vähiten aavisti.
Päällimmäisenä ajatuksissa oli kuitenkin aivan toinen poika, tummahiuksinen tähtisilmä, jonka pelkkä ajatteleminen sai askelet horjumaan ja silmät kostumaan.

Se oli alkanut jo mökillä: pojan kuva häälyi kaiken takana etäisenä haamuna, jonkinlaisena vääristyneenä linssinä, joka suodatti sanat ja teot aivan toisenlaiseen muotoon kuin niiden olisi kuulunut olla. Aadan oli aluksi ollut vaikea ymmärtää, miksi poika nousi jälleen mieleen kaiken jälkeen, juuri kun hän oli onnistunut vakuuttamaan itselleen, että oli aika irrottaa ote, että oli lupa jälleen nauraa tuntematta siitä syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa.

Kun hän lopulta ymmärsi syyn, oli jo tapahtunut liikaa. Liian monta etuhiusten alta muka vaivihkaa luotua katsetta, liian monta naurunpyrskähdystä, liian monta viipyilevää hetkeä kahdestaan. Ja tietenkin se pahin: aivan liian monta suudelmaa, kun yksikin oli jo enemmän kuin hän pystyi kantamaan.

Aivan reissun alussa hän ei ollut sitä vielä huomannut, mutta mitä enemmän hän Ilaria tarkkaili, sitä paremmin hän ymmärsi, että vaikka hiukset ja silmät olivat eri sävyä, vaikka ääni kuulosti väärältä ja hymy avautui toisella tapaa, Ilari oli aivan liian samanlainen kuin Eemil. Hänen Eemilinsä, hänen kaunis Eemilinsä, joka kutsui häntä keijukseen ja kirjoitti sormenpäällään rakkauden sanoja niskaan ja olkapäihin.
Kun poika toissa keväänä oli päässyt opiskelemaan arkkitehtuuria, hän kuiskasi myöhemmin Aadalle, että oli päässyt sisään piirustuksella, joka esitti heidän tulevaa kotiaan.
”Lisäsin kaksi lastenhuonetta. Mitä luulet, olisiko se hyvä? Kaksi lasta. Ja kissa, ja ehkä koira. Voisin vielä suunnitella meille kesämökin Kuusamoon. Täydellinen keskiluokkainen idylli, kaasugrilli ja pieni pottumaa vielä pihalle möllöttämään. Mitäs sanot?” poika kysyi, ja Aada nauroi, miten hän nauroikaan!

Lapsiahan he silloin olivat ja lapseksi Aada tunsi itsensä yhä edelleen, mutta ei se tehnyt heistä yhtään sen vähemmän rakastuneita eikä yhtään sen vähemmän onnellisia.

Miettiessään sitä kaikkea Aada tunsi tutun mustan verhon leviävän ylleen. Se kaikki oli nyt ohi. Yhtenä päivänä kupla oli särkynyt ja hän oli jäänyt yksin, niin pohjattoman yksin, etteivät kyyneleet enää virranneet eikä uni tullut kuin purkista. Kaikki muistot tulvivat jälleen mieleen niin nopeasti syöksyen, ettei Aada osannut itkeä, ei nauraa.

Viikko loman jälkeen hänen luona vieraillessaan äiti katsoi häntä samalla vakavoituneella ilmeellä, jonka hän oli nähnyt niin monta kertaa ennenkin.
”Näytät vähän väsyneeltä. Etkö ole saanut nukuttua viime aikoina?” äiti kysyi varovasti, mutta molemmat tiesivät, että näennäisen viattomaan kysymykseen sisältyi toinen, paljon vakavampi.
”Se on ihan ohimenevää”, Aada vakuutti äidilleen ja samalla itselleenkin ja halusi todella uskoa sanoihinsa, vaikka totuus oli, että Eemil oli taas täyttänyt paikkansa hänen mielestään, vallannut suurimman salin ja työntänyt muut nurkkaan.

Silloin tällöin mielessä käväisi myös Ilari, mutta Aada ajoi pojan pois mielestään. Hän halusi unohtaa oman virheensä ja uppoutua muistoihin aurinkoisista päivistä, jolloin nurmikko oli vihreä ja puun varjossa istui kaksi hymyilevää ihmistä, tummahiuksinen poika ja kultatukkainen tyttö.

Ei, Ilariin hän ei enää ottaisi yhteyttä. Miten hän voisi selittää, ettei tapahtunut ollut pojan vika, että syy oli hänessä ja yksin hänessä?

Miten hän voisi kertoa, että oli rakastunut kuolleeseen?


traffic counter