tiistai 26. helmikuuta 2013

Lumihuntu, osa 21





”Ei mietitä sitä nyt”, Aada sanoi ja yritti painautua lähemmäksi häntä, mutta Ilari kavahti taaksepäin.
”Ei mietitä? Miten sä voi sanoa noin?” hän puuskahti. ”Se nyt kuitenki sattuu olemaan mun paras kaveri ja sun poikakaveri. Jos muistat. Ei helvetti.” Totuus hiipi taas Ilarin tajuntaan, ja hetken jännitys oli tipotiessään. Mitä hän oikein oli ajatellut?
”Ei oikeastaan.”
”Mitä ei oikeastaan?”
”Ei me varsinaisesti seurustella. Ei me ikinä niin olla sovittu”, Aada totesi ja kallisti päätään.
”Aha. No, Tuomaksella kyllä taitaa olla asiasta vähän eri näkemys”, Ilari sanoi. Aada huokaisi. 
”Niinpä kai.”

Ilari tuijotti tyttöä hetken hämmentyneenä. Nuttura oli nyt puoliksi auki, ripsiväriä oli varissut poskille ja kasvoilla oli ilme, josta hän ei ottanut selvää. Kuten ei näköjään tytöstä muutenkaan.
”Voi Aada sun kanssas”, Ilari hymähti eikä oikein osannut päättää, ollako vihainen, surullinen, pettynyt vai jotain muuta. ”Mitä ihmeen peliä sä oikein pelaat?” Hän tajusi nyt, ettei ollut saanut illan aikana juuri mitään vastauksia, ei todella. 
”Mikä tämä sun ja Tuomaksen juttu nyt oikein on? Ja mitä sä oikein musta haluat?”
Jahas. Näköjään hän päätti sittenkin olla vihainen.

Aada väänteli avuttomana käsiään. ”En mä tiedä”, hän lopulta myönsi.
”Et tiedä?”
”Ilari, kuuntele, siinä on niin paljon kaikkea, se on niin monimutkaista –”
”Ai monimutkaista? Se on ihan yksinkertaista: kumman sä haluat, Tuomaksen vai mut?”
”Mä en oo vielä valmis seurustelemaan yhtään kenenkään kanssa.”
”Ja annat sitten kuitenkin Tuomaksen luulla niin. Ootko sä kuullu, miten se puhuu susta?” Ilari kysyi ja tunsi tuohtumusta nyt ystävänsäkin puolesta. ”Onko sekin sulle vain joku tällainen... en tiedä, ei oikeastaan yhtään mikään? Niinku minä”, hän lisäsi ja tuli ajatelleeksi, että kuulosti oikeastaan aika säälittävältä. 
Aada pudisti päätään, muttei tuntunut löytävän oikeaa vastausta. 
”Kyllä minä Tuomaksesta välitän. Ja sinusta. Kyllähän sinä sen tiedät”, tyttö sanoi hiljaa ja loi häneen katseen, joka herätti Ilarissa valtavan halun suudella tyttöä sillä sekunnilla, ottaa tämä syleilyynsä ja unohtaa kaikki muu. Kaikki muut.
Ilari hillitsi kuitenkin itsensä.
”Ai tiedän? Mistä mun pitäis se päätellä? Siitä miten väistelet mun katsetta käytävillä ja pussailet Tuomasta baareissa?”
Aadan vastaus yllätti.
”Vaikka tästä”, hän sanoi ja ennen kuin Ilari ehti sanoa sanaakaan, Aada kietoi sormensa Ilarin niskaan ja suuteli häntä niin kuin kukaan ei koskaan ollut suudellut.

Kesti kauan ennen kuin Ilari sai jälleen hengityksensä tasaantumaan. Hän sulki silmänsä ja odotti hetken ennen kuin uskalsi avata suunsa. Suudelma kihelmöi vielä huulilla, korvanlehdet ja niska tunsivat sormien sipaisut.
”Sä et tiedä miten paljon minä vihaan sanoa näin, mutta ei. Tämä ei toimi näin”, Ilari pakotti itsensä puhumaan. ”Mä haluan sut, ihan kokonaan sut. En mitään yhden illan juttua, en jotain hetkiä jotka Tuomakselta jää yli. Ja se ei selvästi onnistu”, Ilari sanoi surullisena ja kohotti katseensa tyttöön. Kaiken järjen vastaisestikin hän toivoi, että Aada väittäisi vastaan, sanoisi hänen olevan väärässä.

Ei hän sanonut. Nyökkäsi vain lopulta ymmärtämisen merkiksi. 

Ilari epäröi hetken, mutta nousi sitten sohvalta ja asteli eteiseen. Tuntui, että kaikki tarvittava oli jo sanottu. Aada seurasi hitaasti perässä.
”Voidaanko me jatkaa kavereina?” Se oli aito kysymys, ei ehdotus.
Ilari kohautti harteitaan. ”En tiedä. Ehkä olis parempi, ettei me nähdä kovin paljon. Sulla on Tuomas”, hän muistutti vetäessään takkiaan ylle.
”On ja on.”
”Yrittäisit oikeasti päättää, mitä haluat. Ja ketä. Mä en nyt jaksa tätä”, Ilari ilmoitti ja tajusi tarkoittavansa sanojaan. Ota tai jätä, niin yksinkertaista se lopulta oli.
”Ehkä joskus asiat on vielä toisin, mutta nyt mun on parempi mennä”, hän sanoi hiljaa ja painoi kevyen suukon tytön poskelle.
”Ehkä joskus”, Aada nyökkäsi silmät kimaltaen ja sipaisi viimeisen kerran hänen niskaansa. 

”Nähdään, Ilari.”
”Hei hei, Aada.”

Kuva täältä.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Paluu kirjoittamisen maailmaan

Heipähei, pitkästä aikaa!
 
Ensinnäkin: suuret pahoittelut hiljaisuudesta - kirjoittelut ovat jääneet pitkäksi, pitkäksi aikaa vähemmälle, eikä jatkoa ole syntynyt. Aika on vain vierähtänyt muuhun, kirjoitukseni ovat jääneet pitkälle paussille ja blogikin on lähes unohtunut.
 
Nyt olen kuitenkin hiljalleen taas innostunut kirjoittamisesta, ja aikomuksena on jatkaa ainakin osaa keskeneräisistä tarinoista eteenpäin. Lumihunnun tahtoisin ehdottomasti saattaa loppuun, ja jatkoa aion taas julkaista, kunhan sitä syntyy. Hekuman suhteen ajatukseni ovat hieman ristiriitaisemmat - tuntuu, että olen joutunut tarinan kanssa jonkinlaiseen umpikujaan, eivätkä hahmot ole riittävän moniulotteiset ja syvät. Katsotaan kuitenkin, josko siitäkin vielä innostuisin.
 
Näiden lisäksi olen aloittanut kolmannen pitemmän tarinan, joka on tyyliltään hieman erilainen. Vetten valtiatar -nimellä kulkeva teksti on tyyliltään pikemminkin fantasiaa kuin teiniromantiikkaa, ja ainakin tällä hetkellä olen itse kovasti innostunut kyseisestä tekstistä. Tarkoituksena olisikin julkaista myös tätä tekstiä blogissani.
 
Palaan asiaan piakkoin, mutta tässä vaiheessa halusin vain tulla ilmoittelemaan, että minä ja tarinani olemme yhä hengissä, ja tarkoituksena olisi hiljalleen elvyttää myös tätä blogia. Kiitos kärsivällisyydestä - olen totta puhuen varsin yllättynyt siitä, että näinkin pitkän hiljaisuuden jälkeen moni on kysellyt jatkoa ja pysynyt lukijana. Kiitos siitä! :)

traffic counter