2. luku
Ilari kohensi takkatulta ja nakkasi liekkeihin tyhjän appelsiinimehupurkin. Foliosisus kipristeli hetken kuumuudessa, kutistui pieneksi mytyksi ja katosi pian hehkuvien hiilien sekaan. Ilari huomasi silmäkulmastaan Lotan rypistävän otsaansa, mutta ilmeisesti tämä ei tällä kertaa jaksanut avata suutaan muistuttaakseen häntä siitä, etteivät mehupurkit varsinaisesti kuuluneet takkaan.
Ilmassa oli outo pysähtyneisyyden tuntu. Iltapäivän metsäretken jälkeen aika oli tuntunut matelevan eteenpäin varsin laiskasti, eikä kukaan saanut oikein mitään aikaiseksi. Lauri ja Lotta olivat ilmeisesti kaikessa hiljaisuudessa riidelleet jostain, sillä Lauri oli viettänyt jo toista tuntia yläkerran sohvannurkassa vuoden 2003 Tekniikan Maailmoja selaillen ja Lotta pyöri levottomana alakerrassa, jynssäsi hellaa ja tiuski kaikille pikkuasioista. Sisällä oli kuulemma kävelty likaisilla kengillä, ja joku oli syönyt hänen ruokiaan. ”Enpä ois halunnutkaan tehdä illalla niitä suklaabanaaneja”, tyttö äyskähti terävästi suuntaamatta sanojaan erityisesti kellekään.
Aada oli käpertynyt punaiselle nojatuolille ja luki keskittyneesti paksua englanninkielistä pokkaria. Ilari tarkasteli tyttöä samalla kun viskasi tuleen vielä munakennon ja mummonmuusipaketin. Aadan luonnonvaaleat etuhiukset olivat valahtaneet tämän silmille ja huulet liikahtelivat välillä aavistuksen verran sanojen tahdissa. Tyttö oli nätti, jollain tavalla hyvin puoleensavetävä. Ei aivan perinteisellä tavalla kaunis, ei ainakaan sellainen tumma räpsyripsi, jollaisiin Ilari tavallisesti tykästyi, mutta silti katse tuntui etsiytyvän yhä uudelleen Aadan pehmeille kasvonpiirteille ja miltei vyörätölle saakka ulottuviin, laineille taipuneisiin hiussuortuviin. Ilari olisi voinut tuijottaa kirjaansa uppoutunutta tyttöä vaikka loppuillan ja katsella, kuinka hänen ilmeensä muuttui tapahtumien mukana tai kuinka sormet sipaisivat hajamielisesti kiiltäväksi hioutuneita käsinojia. Hän oli jo ensimmäisenä iltana myöntänyt sen itselleen: tyttö kiinnosti häntä petollisen paljon.
Äkkiä Aada vilkaisi häntä otsahiuksiensa alta, hymyili nopeasti niin että silmät menivät sirrilleen ja käänsi yhtä nopeasti katseensa takaisin sivuille. Aivan pieneksi hetkeksi Ilarin valtasi hassu halu kaapata Aada syliinsä, pyörittää tätä ympäriinsä ja nostaa käsivarsilleen.
Sitä hän ei tietenkään tehnyt, vaan tyytyi istahtamaan viereiselle nojatuolille ja vääntelemään metallista pulmapeliä, jossa kaksi kiemuraista metalliosaa piti saada irrotettua toisistaan. Kaksi minuuttia ja se oli siinä. Ilari huokaisi, katsoi jälleen kerran kelloaan ja ihmetteli, miten tällainen apatia oli yhtäkkiä vallannut koko joukon. Eilisiltaisesta riehakkuudesta ei näkynyt merkkiäkään, eikä kukaan vaikuttanut kovin innokkaalta edes juttelemaan. Ilarikin tarttui lopulta vanhaan erälehteen, mutta totesi pian, ettei sorsakannoista kiertova artikkeli kiinnostanut häntä millään tapaa.
Ahdistavan tekemättömyyden katkaisi lopulta omalta saunanlämmitysvuoroltaan sisälle rynnistävä Tuomas.
”Mikä ihmeen hartaushetki täällä on meneillään? Nyt vähän elämää, tämä on viimeinen ilta täällä!” poika julisti ja pyöräytti saman tien poppivehkeet soimaan. Aada laski heti kirjansa alas, Laurikin tömisteli pian alakertaan ja Lotta jätti pöydänpyyhkimiset sikseen. Niin paljon kuin Tuomas joskus osasikin ärsyttää, tällaisissa tilanteissa hän oli juuri oikea ihminen, Ilari mietti ja katseli lämpimästi ystäväänsä, joka arpoi parhaillaan soittimestaan menevimpiä biisejä.
Juomapelikin oli Tuomaksen idea, tietysti. Pelikortteja ei löytynyt huolellisesta etsinnästä huolimatta, mutta poika keksi pian, että elokuvahyllystä löytyi kattava valikoima James Bond -elokuvia.
”No niin, huikkaa sitten vain aina kun ruudussa näkyy alaston nainen, jokin räjähtää, tilataan juoma ravistettuna, ei sekoitettuna, ollaan kasinolla, joku kuolee, mustekynästä tai jostain tuleekin yhtäkkiä tappava ase...”, Tuomas luetteli, ja muut nyökyttelivät.
Neljänkymmenen viiden minuutin päästä katsomossa todettiin yhdessä tuumin, että peli sai riittää. Kukaan ei vielä ollut liian humalassa, mutta Ilarilla oli vahva veikkaus, että ainakin Laurin olisi parempi olla katsomatta elokuvaa loppuun asti.
”Se sauna!” Aada parahti ja juoksi lisäämään puita unohtuneeseen kiukaaseen, mutta kaikeksi onneksi Tuomas oli laittanut pökköä pesään oikein olan takaa ja lämpötila keikkui taas pian reilussa kuudessakympissä.
Edellisenä iltana Aada ja Lotta olivat käyneet saunassa ensin, pojat sitten. Nyt vaikutti kuitenkin siltä, että Lauri ja Lotta olivat päässeet jossain vaiheessa elokuvaa sopuun ja tahtoivat käydä saunassa kahdestaan.
”Ootte muuten sitten ainakin viimeisiä, jäätte kuitenki kutemaan sinne”, Tuomas pyöräytti silmiään.
”Meetkö sinä Aada ensin, vai mennäänkö me?” Ilari tiedusteli. Tytön vastaus yllätti hänet.
”Eikö me nyt voida mennä samaan aikaan?” Aada ihmetteli ja katseli poikia kysyvästi. Nähdessään heidän hämmennyksensä hän punastui. ”Siis ei tietenkään jos ette taho, aattelin vain että eihän yhteissauna nyt mikään iso juttu oo ...”
”Tietenkin voidaan!” Tuomas kiirehti nopeasti sanomaan. Vähän liiankin nopeasti, Ilari mietti mielessään ja vilkaisi sivusilmällä poikaa. Hän muisti kyllä, kuinka Tuomas oli edellisenä iltana ollut Aadan kimpussa, koettanut jossain välissä melkein ottaa syliinkin. Aikoiko hän lisätä Aadan tyttölistansa jatkoksi, Ilari mietti ja tunsi äkkiä sisällään pienen mustasukkaisuuden pistoksen. Hän tukahdutti sen nopeasti. Ei se kuulunut nyt tähän.
”No niin minä aattelinki. Ettekö te muka oo teekkareita?” Aada ihmetteli ja nauroi. ”Tai no oikeestaan joo, ehkä just siks ...”
”Ai mitä just siks?” Tuomas kysyi kärkkäästi, mutta Aada oli jo hypellyt yläkertaan hakemaan pyyhettään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti