Seuraavana iltana Ilari käveli Aadan kämppää kohti hermostunein askelin. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä tyttö tarkalleen ottaen tahtoi puhua ja miksi juuri nyt. Eiväthän he olleet vaihtaneet sanaakaan miltei kahteen kuukauteen.
Toisaalta hän tunsi ahdistusta siitä, mitä tuleman piti; toisaalta iloa siitä, että Aada oli ylipäätään ottanut yhteyttä. Ehkä hän ei sittenkään ollut tytölle niin samantekevä kuin tämä oli antanut ymmärtää.
Samassa Ilari tunsi pistoksen sisällään. Mitä Tuomas tästä ajattelisi? Hän ei ollut sanonut ystävälleen tapaamisesta. Tuskinpa oli Aadakaan.
Ilari näppäili puhelimeensa tallentamansa ovikoodin ja kipusi kolmanteen kerrokseen. Aada avasi oven melkein heti. Ilari ei voinut olla panematta merkille, että tytön tavallisesti valtoimenaan liehuvat hiukset oli kiinnitetty siistille nutturalle ja ilma tuoksui heikosti parfyymilta. Oliko Aada laittautunut häntä varten, Ilari mietti ja tunsi hassua mielihyvää. Hän piti kuitenkin ajatuksensa ominaan.
”Moikka”, tyttö hymyili pienesti. ”Tuu vaan sisään”, hän viittoi Ilaria peremmälle ja osoitti naulakon suuntaan.
Ilari astui pieneen, siistiin eteiseen ja katseli ympärilleen. ”Mukava kämppä”, hän totesi ja tarkoitti sanojaan. Suuri se ei ollut: eteisestä näki suoraan neliömäiseen tupakeittiöön, ja kulmauksen takana häämötti pieni makuualkovi. Eteiskäytävä oli niin kapea, että Ilari kolautti polvensa seinäpeilin eteen asetettuun pikkupöytään ja joutui puremaan kieltään, ettei kiroilisi ääneen.
Koostaan huolimatta asunto oli varsin viihtyisä. Sisustus oli jollain tapaa juuri sellainen kuin Ilari oli kuvitellutkin: mustaa ja valkoista, tummaa puuta ja siellä täällä aavistus turkoosia. Kalusteet olivat yksinkertaisen tyylikkäät, ja valkoisia seiniä elävöittivät kauniit valokuvajulisteet 1900-luvun alun Lontoosta ja Pariisista. Kirjahylly oli täynnä mielenkiintoisen näköisiä teoksia, joiden takakansia Ilari jossain toisessa tilanteessa olisi voinut jäädä katsomaan tarkemminkin. Ei kuitenkaan nyt.
”Joo, kyllä minä täällä ihan hyvin oon viihtynyt. Kävi tuuri, että sain yksiön niin nopeasti”, Aada sanoi ja asteli keittiönurkkaan. ”Otatko kahvia?”
”Vois kai tuota kupillisen. Ihan mustana”, Ilari lisäsi automaattisesti ja hämmästyi, kun Aada nyökkäsi: ”Tiedän.”
Ilari kulki tytön kulki perässä pienen keittiönpöydän ääreen. Hän veti alleen toisen kahdesta tuolista ja odotti, kun Aada kaatoi heille kupilliset kuumaa juomaa ja istui lopulta vastapäätä.
Vähän aikaa molemmat sekoittelivat vaiti kahvejaan. Hiljaisuus oli painavaa ja täynnä latausta, jota kumpikaan ei tuntunut osaavan purkaa. Smalltalk ei tuntunut sopivalta. Ilari tiesi, ettei Aada ollut pyytänyt häntä ihan muuten vain kahviseurakseen.
Viimein tyttö rykäisi. ”Tuota niin, mietit varmaan, että minkä takia minä halusin nähdä”, hän aloitti, ja Ilari nyökkäsi. Totta tosiaan hän oli miettinyt.
Aada nosti katseensa häneen. ”Mun on vähän vaikea selittää sitä, koska oikeastaan en ole itekään ihan varma.”
Ilari hörppäsi kahviaan ja tunsi liian kuuman juoman polttelevan kieltään. Hän laski kuppinsa alas.
”Jotenkin ajattelin kai, että parempi vain olla... Tiedätkö, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut”, Aada jatkoi kysyvästi, ja Ilari nyökkäsi, vaikkei ollutkaan ihan varma.
”Mutta mekin ollaan kuitenkin nyt törmätty ja musta vain tuntuu niin typerältä olla niinku ei tunnettaiskaan”, tyttö sanoi ja kuulosti surulliselta. Tällä kertaa Ilari nyökkäsi painokkaammin. Hän tiesi, mitä tämä tarkoitti.
”Ja se baari-iltakin... En tiedä, jotenkin tämä kaikki on vähän jäänyt vaivaamaan. Nyt vain rupes tuntumaan, että pakko saada puhuttua asiat läpi.”
”Vähän samanlaiset fiilikset ollu itelläkin”, Ilari myönsi. ”Ja siis, mitä tässä nyt on oikein tapahtunut? Musta tuntuu, etten oo yhtään perillä yhtään mistään”, hän sai sanottua.
”Mistä mistään?”
”No... susta”, Ilari tarkensi. Aada vain katsoi häntä harmailla silmillään ja pakotti hänet jatkamaan. ”Siis tämä koko kuvio. Että ensin, no, tapahtuu mitä tapahtuu, ja sitten sä vaan ryntäät pois ja seuraavassa hetkessä pyörit Tuomaksen kanssa ja oot niinku et tuntiskaan”, Ilari selitti hitaasti ja yritti asetella omia ajatuksiaan. Jokainen sana tuntui painavalta, ja yhtäkkiä hänestä tuntui, että hän oli sanonut turhan paljon, paljastanut jo nytkin liikaa niistä tunteista, jotka oli päättänyt pitää visusti sisällään.
Aada riiputti päätään. ”Mä oon pahoillani. Tiedän, että oon ollut aika sekava ja hankala. Tässä on ollut vähän kaikenlaista.”
”Kaikenlaista?” Ilari kysyi ja huomasi äkkiä oman äänensä kohoavan. ”Sellaista kaikenlaista, että oot koko ajan halunnut Tuomaksen, mutta minä vain satuin tielle väärällä hetkellä. Korjasit sitten virheen ja otit sen. Sellaistako kaikenlaista?” hän kysyi eikä enää voinut piilottaa loukkaantumistaan, mustasukkaisuuttaan, sitä tahatonta katkeruutta, jota oli sisällään joutunut hautomaan.
”Kyllä minä ymmärrän, että en oo sulle mitään sen kummempaa, en minä sillä, mutta olis ollut ihan reilua sanoa se edes suoraan eikä millään vahingossa lähetetyllä tekstarilla”, hän sanoi kylmemmällä äänellä kuin oli ehkä tarkoittanutkaan.
Aada tuntui hätkähtävän hänen sanojaan. ”Eikä, sä et nyt ymmärrä.”
”Mitä minä en tässä ymmärrä? En minä osaa sun ajatuksia lukea. Just siltä tämä kaikki ainakin näyttää”, Ilari totesi ja tunsi, kuinka ristiriitaiset tunteet kamppailivat keskenään hänen päänsä sisällä. ”Mä en jaksa tuollaista leikkimistä. Sano suoraan, miten asiat on.”
Äkkiä Aada näytti painuvan kumaraan, ja järkytyksekseen Ilari huomasi, että tytön silmät kimaltelivat kyynelistä.
”Hei Aada, sori, en minä pahalla”, hän pehmensi äkkiä ääntään ja kumartui lähemmäs tyttöä. ”Anteeksi, minä vain – ” Aada asetti sormensa hänen huulilleen, ja Ilari sulki suunsa.
”Se tekstari lähti ihan oikeasti vahingossa. Enkä puhunut siinä Tuomaksesta, jos niin luulet.”
Ilari tunsi itsensä vain entistä hämmentyneeksi. ”Vaan – ”
”Vaan Eemilistä. Mun entisestä poikaystävästä, joka kuoli viime vuoden helmikuussa.”
Se veti Ilari sanattomaksi. ”Mä oon pahoillani – ” hän lopulta aloitti, mutta Aada vaiensi hänet uudestaan.
”En oo puhunut siitä monille. Tuomas ei tiedä siitä mitään, ja hyvä niin.”
He istuivat keittiönpöydän ääressä pitkään. Ilari kuunteli, kun Aada kertoi, mitä vuosi sitten oli tapahtunut, miten hän oli vaipunut painajaisten ja pilleripurkkien maailmaan ja seilannut tummilla vesillä ennen kuin oli saanut itsensä jälleen jaloilleen. Jossain vaiheessa puoliksi juodut kahvit kylmenivät kuppeihinsa ja he siirtyivät istumaan sohvalle. Aada kaivoi esille valokuvia, näytti läppärinsä näytöltä Ilarille otoksia, joita ei omien sanojensa mukaan ollut pystynyt katsomaan pitkään, pitkään aikaan.
Ilarilla itselläänkin nousi pala kurkkuun, kun hän tarkasteli kuvia nauravaisesta, tummatukkaisesta pojasta ja hänen reppuselässään ratsastavasta Aadasta, jonka kasvoilla oli ilme, jota hän ei itse ollut niillä koskaan ennen nähnyt: se oli sulaa onnea. Kuvissa he kävelivät paljasjaloin merenrannalla, kirjoittivat nimensä hiekkaan ja istuivat vierekkäin rantakivikolla auringonlaskua katsellen. Aada ei pystynyt estämään kyyneliä, mutta halusi silti katsoa kuvat läpi, ja Ilari kietoi kätensä hänen ympärilleen, koetti lohduttaa, vaikka tiesi, että mikään lohdutus ei tähän suruun auttaisi.
Lopulta Aada sulki tietokoneensa ja asetti sen varovaisesti lattialle. Aada painautui takaisin Ilarin kainaloon, eikä hän siirtynyt kauemmas. Kaikessa hiljaisuudessa hämärä oli laskeutunut huoneeseen, ja tuntui jotenkin sopivalta istua siinä, olla vain ja antaa ajatusten kulkea.
Ilari käänsi katseensa Aadaan ja huomasi, että tyttökin tuijotti häntä. Aivan tahtomattaan kylmät väreet kulkivat jälleen Ilarin läpi. Tyttö oli niin lähellä, että hän pystyi nyt haistamaan aivan selvästi tämän hajuveden hennon tuoksun, ja kaikista illan tapahtumista huolimatta tuttu tunne hulmahti jälleen hänen rintaansa.
Ilari liikautti kättään.
Vähän ajan päästä Aada siirsi omaansa aivan aavistuksen verran lähemmäksi. Ilari suoristi sormiaan hieman ja tunsi tytön kädestä hehkuvan lämmön. Aada liikautti sormiaan ja sipaisi niillä kevyesti Ilarin kämmentä. Se ei ollut mikään vahinko, Ilari näki sen tytön silmistä yhtä lailla kuin tämä näki saman hänen omistaan.
Ilari sipaisi tytön rannetta ja tunsi siinä sykkivän pulssin. Hänen omansakin oli kiihtynyt. Aada veti sormeaan pitkin hänen paljasta käsivarttaan, kuljetti kättään kohti olkapäätä. Ilari hipaisi kevyesti tytön solisluita ja kaulan kuoppaa ja tunsi, kuinka tämä hengähti ääneti. Tyttö pyyhkäisi hänen poskeaan ja Ilari tunsi, kuinka ilma hänen ympärillään kävi raskaaksi tukahdetusta tunteesta, joka heijastui häntä rävähtämättä tuijottavista harmaista silmistä. Hitaasti hän nosti kätensä ja pyyhkäisi tytön silmille karanneen kiehkuran tämän korvan taakse. Aivan kuin sinä toisena iltana, hänen mieleensä äkkiä välähti.
Kun Aadan sormet hakeutuivat hänen huulilleen, Ilari antoi silmiensä painautua kiinni ja nojautui lähemmas tyttöä. Heidän kätensä vaeltelivat toistensa kasvoilla, niskassa, käsivarsilla ja selässä tavalla, joka sai sydämen takomaan ja halun kihelmöimään kaikkialla kehossa. Kumpikaan ei kuitenkaan suudellut toistaan: se kuului tämän leikin sääntöihin.
Sääntöjä oli kuitenkin yhä vaikeampi noudattaa, kun toisen ihmisen iho ja läheisyys täyttivät kaikki aistit ja ajatukset. Lopulta Aada kumarsi päätään lähelle, lähemmäs.
Oli Ilarin vuoro painaa sormet tämän huulille.
”Entä Tuomas?” hän kuiskasi karheasti.
