tiistai 20. maaliskuuta 2012

Kirjoittamisesta ja sen vaikeudesta

Vaikka blogi on ollut olemassa jo hyvän tovin ja vaikka merkintöjäkin on kertynyt jonkin verran, en ole kirjoittanut vielä oikeastaan mitään itse kirjoittamisesta. Tähän mennessä olen lähinnä julkaissut enemmän tai vähemmän valmiita proosa- ja runopätkiä, mutta alun perin blogin tarkoituksena oli toimia myös paikkana pohtia itse kirjoittamista. Pohditaanpa siis.

Kirjoitusaktiivisuuteni taso vaihtelee suuresti, mikä on varmasti näkynyt tälläkin puolella. Viime kesänä minulla oli enemmän aikaa kuin tekemistä juuri se oli syy sille, että ylipäätään keksin, että tahdon kirjoittaa enemmän ja muutakin kuin yhden runon kerran vuodessa. Sittemmin arki on taas palannut kuvioihin ja tyhjiä, tekemistä vailla olevia iltoja on ollut vähemmän kuin ennen. Niinhän siinä sitten kummasti käy, että kun vähän aikaa pitää kirjoitustaukoa, uuden tekstin aloittaminen on huomattavasti vaikeampaa. Siitä osittainen radiohiljaisuus. Jatkonovellini ovat saaneet vuoden ensimmäiset jatko-osansa vasta tällä viikolla, vaikka se ei blogin puolella suoraan näykään, sillä olen lisännyt tänne vielä hiljattain viime vuoden aikana syntyneitä pätkiä. Tekstiä on yhä valmiina enemmän kuin olen blogiin ehtinyt laittaa, mutta kaikki ajallaan, kai.

Nyt kirjoitusintoa tuntuisi ainakin hetkellisesti jälleen riittävän, mutta seuraava kysymys kuuluu: mitä kirjoittaa? Lumihuntu ja Hekuma ovat jo sen verran pitkäaikaisia projekteja, että niiden parissa aion jatkaa yhä edelleen, mutta välillä tekisi mieli tehdä muutakin. Erityisesti Hekuman suhteen olen muuttanut mieltäni moneen kertaan, ja jos nyt aloittaisin saman tekstin alusta uudelleen, muuttaisin ja leikkaisin ensimmäisiä lukuja hyvinkin paljon. Tietyllä tapaa tuntuu, että yhä edelleen vasta alustan varsinaista tarinaa alustus vain on venähtänyt hieman pidemmäksi kuin suunnittelin.

Olisi kuitenkin virkistävää kirjoittaa välissä jotain aivan muuta. Toistaiseksi haluan edelleen pysytellä nuorten aikuisten maailmassa ja ihmissuhdekoukeroissa, mutta kaipaan jotain uutta: uutta ympäristöä, uutta juonta, uusia hahmoja. Pieni ajatus muhii jo mielessä. Sen verran voin spoilata, että tahdon ja aion aloittaa Lapin erämaisemiin sijoittuvan tarinan, mutta tarkempi suunnitelma on vielä hakusessa. Kokemus on osoittanut sen verran, että vaikka tapani kirjoittaa on hyvinkin spontaani, jonkinlainen juonikehys olisi hyvä olla olemassa. Tähänastiset jatkotarinanihan ovat syntyneet suurempia suunnittelematta: olen kirjoittanut tarinaa osa kerrallaan, laittanut uusimmat pätkät esille lähes heti niiden valmistuttua ja pohtinyt tulevia käänteitä huomattavan vähän. Se kostautuu tietynlaisena juonettomuutena, yksikerroksisuutena: lomittaisten, toisiinsa sekoittuvien tarinanlankojen kutominen on vaikeaa.

Olen hyväksynyt sen; tiedän, että minulla on tarinanrakentamisen kanssa vielä paljon opittavaa. En vain tiedä, mikä olisi paras keino kehittää kirjoitustyyliä monipuolisemmaksi. Pitäisikö kirjoittaa lyhytnovelleja mitä kummallisimmista aiheista, asettua keski-ikäisen uramiehen tai vaikkapa uutta nuoruuttaan elävän eläkeläisrouvan näkökulmaan? Kirjoittaa psykedeelistä ajatusvirtaa, synkkiä kertomuksia elämän aallonpohjista, kokeellisia postmoderneja runoja? Ehkä. Toistaiseksi olen silti pysynyt varsin tutuilla raiteilla: ihmisissä ja ympäristöissä, jotka ammentavat ainakin jollain lailla omasta kokemusmaailmastani.

Toisaalta ajattelen sen niinkin, että ennen kuin voi kirjoittaa vieraasta, pitää ensin opetella kirjoittamaan tutusta. Ennen kuin aloittaa uutta, olisi ihan hyvä saada jotain vanhaa valmiiksi. Siinäkin on vielä tekemistä, jatkotarinani kun eivät vielä osoita merkkiäkään päättymisestä.

Niin tai näin, kaikenlaiset tuoreet ideat tai ajatukset ovat tällä hetkellä hyvin tervetulleita! Olisi mukava kuulla, millainen teksti kiehtoo ja kiinnostaa eniten noin lukijan näkökulmasta. Blogin rakenne ei ole kiveen kirjoitettu: tarkoituksena ei ole ainoastaan jämähtää pariin samantyyliseen tarinaan vaan tuottaa monipuolista, mielekästä tekstiä.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Lumihuntu, osa 20



Seuraavana iltana Ilari käveli Aadan kämppää kohti hermostunein askelin. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä tyttö tarkalleen ottaen tahtoi puhua ja miksi juuri nyt. Eiväthän he olleet vaihtaneet sanaakaan miltei kahteen kuukauteen. 

Toisaalta hän tunsi ahdistusta siitä, mitä tuleman piti; toisaalta iloa siitä, että Aada oli ylipäätään ottanut yhteyttä. Ehkä hän ei sittenkään ollut tytölle niin samantekevä kuin tämä oli antanut ymmärtää.
Samassa Ilari tunsi pistoksen sisällään. Mitä Tuomas tästä ajattelisi? Hän ei ollut sanonut ystävälleen tapaamisesta. Tuskinpa oli Aadakaan.

Ilari näppäili puhelimeensa tallentamansa ovikoodin ja kipusi kolmanteen kerrokseen. Aada avasi oven melkein heti. Ilari ei voinut olla panematta merkille, että tytön tavallisesti valtoimenaan liehuvat hiukset oli kiinnitetty siistille nutturalle ja ilma tuoksui heikosti parfyymilta. Oliko Aada laittautunut häntä varten, Ilari mietti ja tunsi hassua mielihyvää. Hän piti kuitenkin ajatuksensa ominaan.
”Moikka”, tyttö hymyili pienesti. ”Tuu vaan sisään”, hän viittoi Ilaria peremmälle ja osoitti naulakon suuntaan.
Ilari astui pieneen, siistiin eteiseen ja katseli ympärilleen. ”Mukava kämppä”, hän totesi ja tarkoitti sanojaan. Suuri se ei ollut: eteisestä näki suoraan neliömäiseen tupakeittiöön, ja kulmauksen takana häämötti pieni makuualkovi. Eteiskäytävä oli niin kapea, että Ilari kolautti polvensa seinäpeilin eteen asetettuun pikkupöytään ja joutui puremaan kieltään, ettei kiroilisi ääneen.

Koostaan huolimatta asunto oli varsin viihtyisä. Sisustus oli jollain tapaa juuri sellainen kuin Ilari oli kuvitellutkin: mustaa ja valkoista, tummaa puuta ja siellä täällä aavistus turkoosia. Kalusteet olivat yksinkertaisen tyylikkäät, ja valkoisia seiniä elävöittivät kauniit valokuvajulisteet 1900-luvun alun Lontoosta ja Pariisista. Kirjahylly oli täynnä mielenkiintoisen näköisiä teoksia, joiden takakansia Ilari jossain toisessa tilanteessa olisi voinut jäädä katsomaan tarkemminkin. Ei kuitenkaan nyt.

”Joo, kyllä minä täällä ihan hyvin oon viihtynyt. Kävi tuuri, että sain yksiön niin nopeasti”, Aada sanoi ja asteli keittiönurkkaan. ”Otatko kahvia?”
”Vois kai tuota kupillisen. Ihan mustana”, Ilari lisäsi automaattisesti ja hämmästyi, kun Aada nyökkäsi: ”Tiedän.” 

Ilari kulki tytön kulki perässä pienen keittiönpöydän ääreen. Hän veti alleen toisen kahdesta tuolista ja odotti, kun Aada kaatoi heille kupilliset kuumaa juomaa ja istui lopulta vastapäätä.
Vähän aikaa molemmat sekoittelivat vaiti kahvejaan. Hiljaisuus oli painavaa ja täynnä latausta, jota kumpikaan ei tuntunut osaavan purkaa. Smalltalk ei tuntunut sopivalta. Ilari tiesi, ettei Aada ollut pyytänyt häntä ihan muuten vain kahviseurakseen.

Viimein tyttö rykäisi. ”Tuota niin, mietit varmaan, että minkä takia minä halusin nähdä”, hän aloitti, ja Ilari nyökkäsi. Totta tosiaan hän oli miettinyt.
Aada nosti katseensa häneen. ”Mun on vähän vaikea selittää sitä, koska oikeastaan en ole itekään ihan varma.” 
Ilari hörppäsi kahviaan ja tunsi liian kuuman juoman polttelevan kieltään. Hän laski kuppinsa alas. 

”Jotenkin ajattelin kai, että parempi vain olla... Tiedätkö, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut”, Aada jatkoi kysyvästi, ja Ilari nyökkäsi, vaikkei ollutkaan ihan varma.
”Mutta mekin ollaan kuitenkin nyt törmätty ja musta vain tuntuu niin typerältä olla niinku ei tunnettaiskaan”, tyttö sanoi ja kuulosti surulliselta. Tällä kertaa Ilari nyökkäsi painokkaammin. Hän tiesi, mitä tämä tarkoitti.
”Ja se baari-iltakin... En tiedä, jotenkin tämä kaikki on vähän jäänyt vaivaamaan. Nyt vain rupes tuntumaan, että pakko saada puhuttua asiat läpi.”

”Vähän samanlaiset fiilikset ollu itelläkin”, Ilari myönsi. ”Ja siis, mitä tässä nyt on oikein tapahtunut? Musta tuntuu, etten oo yhtään perillä yhtään mistään”, hän sai sanottua.
”Mistä mistään?”
”No... susta”, Ilari tarkensi. Aada vain katsoi häntä harmailla silmillään ja pakotti hänet jatkamaan. ”Siis tämä koko kuvio. Että ensin, no, tapahtuu mitä tapahtuu, ja sitten sä vaan ryntäät pois ja seuraavassa hetkessä pyörit Tuomaksen kanssa ja oot niinku et tuntiskaan”, Ilari selitti hitaasti ja yritti asetella omia ajatuksiaan. Jokainen sana tuntui painavalta, ja yhtäkkiä hänestä tuntui, että hän oli sanonut turhan paljon, paljastanut jo nytkin liikaa niistä tunteista, jotka oli päättänyt pitää visusti sisällään.

Aada riiputti päätään. ”Mä oon pahoillani. Tiedän, että oon ollut aika sekava ja hankala. Tässä on ollut vähän kaikenlaista.”
”Kaikenlaista?” Ilari kysyi ja huomasi äkkiä oman äänensä kohoavan. ”Sellaista kaikenlaista, että oot koko ajan halunnut Tuomaksen, mutta minä vain satuin tielle väärällä hetkellä. Korjasit sitten virheen ja otit sen. Sellaistako kaikenlaista?” hän kysyi eikä enää voinut piilottaa loukkaantumistaan, mustasukkaisuuttaan, sitä tahatonta katkeruutta, jota oli sisällään joutunut hautomaan. 
”Kyllä minä ymmärrän, että en oo sulle mitään sen kummempaa, en minä sillä, mutta olis ollut ihan reilua sanoa se edes suoraan eikä millään vahingossa lähetetyllä tekstarilla”, hän sanoi kylmemmällä äänellä kuin oli ehkä tarkoittanutkaan.
                     
Aada tuntui hätkähtävän hänen sanojaan. ”Eikä, sä et nyt ymmärrä.”
”Mitä minä en tässä ymmärrä? En minä osaa sun ajatuksia lukea. Just siltä tämä kaikki ainakin näyttää”, Ilari totesi ja tunsi, kuinka ristiriitaiset tunteet kamppailivat keskenään hänen päänsä sisällä. ”Mä en jaksa tuollaista leikkimistä. Sano suoraan, miten asiat on.”
Äkkiä Aada näytti painuvan kumaraan, ja järkytyksekseen Ilari huomasi, että tytön silmät kimaltelivat kyynelistä.
”Hei Aada, sori, en minä pahalla”, hän pehmensi äkkiä ääntään ja kumartui lähemmäs tyttöä. ”Anteeksi, minä vain  – ” Aada asetti sormensa hänen huulilleen, ja Ilari sulki suunsa.

”Se tekstari lähti ihan oikeasti vahingossa. Enkä puhunut siinä Tuomaksesta, jos niin luulet.”
Ilari tunsi itsensä vain entistä hämmentyneeksi. ”Vaan  – ”
”Vaan Eemilistä. Mun entisestä poikaystävästä, joka kuoli viime vuoden helmikuussa.”
Se veti Ilari sanattomaksi. ”Mä oon pahoillani  – ” hän lopulta aloitti, mutta Aada vaiensi hänet uudestaan.
”En oo puhunut siitä monille. Tuomas ei tiedä siitä mitään, ja hyvä niin.”

He istuivat keittiönpöydän ääressä pitkään. Ilari kuunteli, kun Aada kertoi, mitä vuosi sitten oli tapahtunut, miten hän oli vaipunut painajaisten ja pilleripurkkien maailmaan ja seilannut tummilla vesillä ennen kuin oli saanut itsensä jälleen jaloilleen. Jossain vaiheessa puoliksi juodut kahvit kylmenivät kuppeihinsa ja he siirtyivät istumaan sohvalle. Aada kaivoi esille valokuvia, näytti läppärinsä näytöltä Ilarille otoksia, joita ei omien sanojensa mukaan ollut pystynyt katsomaan pitkään, pitkään aikaan. 

Ilarilla itselläänkin nousi pala kurkkuun, kun hän tarkasteli kuvia nauravaisesta, tummatukkaisesta pojasta ja hänen reppuselässään ratsastavasta Aadasta, jonka kasvoilla oli ilme, jota hän ei itse ollut niillä koskaan ennen nähnyt: se oli sulaa onnea. Kuvissa he kävelivät paljasjaloin merenrannalla, kirjoittivat nimensä hiekkaan ja istuivat vierekkäin rantakivikolla auringonlaskua katsellen. Aada ei pystynyt estämään kyyneliä, mutta halusi silti katsoa kuvat läpi, ja Ilari kietoi kätensä hänen ympärilleen, koetti lohduttaa, vaikka tiesi, että mikään lohdutus ei tähän suruun auttaisi.

Lopulta Aada sulki tietokoneensa ja asetti sen varovaisesti lattialle. Aada painautui takaisin Ilarin kainaloon, eikä hän siirtynyt kauemmas. Kaikessa hiljaisuudessa hämärä oli laskeutunut huoneeseen, ja tuntui jotenkin sopivalta istua siinä, olla vain ja antaa ajatusten kulkea.

Ilari käänsi katseensa Aadaan ja huomasi, että tyttökin tuijotti häntä. Aivan tahtomattaan kylmät väreet kulkivat jälleen Ilarin läpi. Tyttö oli niin lähellä, että hän pystyi nyt haistamaan aivan selvästi tämän hajuveden hennon tuoksun, ja kaikista illan tapahtumista huolimatta tuttu tunne hulmahti jälleen hänen rintaansa.

Ilari liikautti kättään. 

Vähän ajan päästä Aada siirsi omaansa aivan aavistuksen verran lähemmäksi. Ilari suoristi sormiaan hieman ja tunsi tytön kädestä hehkuvan lämmön. Aada liikautti sormiaan ja sipaisi niillä kevyesti Ilarin kämmentä. Se ei ollut mikään vahinko, Ilari näki sen tytön silmistä yhtä lailla kuin tämä näki saman hänen omistaan. 

Ilari sipaisi tytön rannetta ja tunsi siinä sykkivän pulssin. Hänen omansakin oli kiihtynyt. Aada veti sormeaan pitkin hänen paljasta käsivarttaan, kuljetti kättään kohti olkapäätä. Ilari hipaisi kevyesti tytön solisluita ja kaulan kuoppaa ja tunsi, kuinka tämä hengähti ääneti. Tyttö pyyhkäisi hänen poskeaan ja Ilari tunsi, kuinka ilma hänen ympärillään kävi raskaaksi tukahdetusta tunteesta, joka heijastui häntä rävähtämättä tuijottavista harmaista silmistä. Hitaasti hän nosti kätensä ja pyyhkäisi tytön silmille karanneen kiehkuran tämän korvan taakse. Aivan kuin sinä toisena iltana, hänen mieleensä äkkiä välähti. 

Kun Aadan sormet hakeutuivat hänen huulilleen, Ilari antoi silmiensä painautua kiinni ja nojautui lähemmas tyttöä. Heidän kätensä vaeltelivat toistensa kasvoilla, niskassa, käsivarsilla ja selässä tavalla, joka sai sydämen takomaan ja halun kihelmöimään kaikkialla kehossa. Kumpikaan ei kuitenkaan suudellut toistaan: se kuului tämän leikin sääntöihin.

Sääntöjä oli kuitenkin yhä vaikeampi noudattaa, kun toisen ihmisen iho ja läheisyys täyttivät kaikki aistit ja ajatukset. Lopulta Aada kumarsi päätään lähelle, lähemmäs.

Oli Ilarin vuoro painaa sormet tämän huulille.

”Entä Tuomas?” hän kuiskasi karheasti. 

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Hekuma, osa 19



Ensimmäisten lukioviikkojen jännitys vaihtui pian tasaisen tavalliseksi arjeksi. Uusi opiskelurytmi kävi tutuksi, samoin Antin ahdas kimppakämppä, jossa Sallan vähitellen vakiintuva kaveriporukka vietti viikonloppuiltojaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Koeviikko tuli ja meni, lehdet kellastuivat puissa, aamulla oli laitettava hansikkaat käsiin ja vaihdettava kesätakki paksumpaan. Petran kanssa Salla päätti aloittaa yhteisen lenkkeilyharrastuksen, mutta kun kävelyretket tuntuivat suuntautuvan useimmiten S-Marketin karkkihyllylle, he päättivät palata vanhoihin kaavoihin ja viettivät öiksi venyviä iltoja toistensa huoneissa jutellen, itkien, nauraen.

Astuessaan aamuisin keltaiseen kivitaloon Salla tunsi sisällään outoa läikehdintää, jolla ei ollut mitään tekemistä opiskeluinnon kanssa, niin paljon kuin hän lukiostaan pitikin. Ei, läikehdinnän syy oli pyöreälasinen poika, jonka luokse Salla huomasi hakeutuvansa yhä useammin aina silloin kun Annika, Antti ja muu vakioporukka oli jossain muualla.

Oli hän Samuakin koettanut houkutella mukaan joukkoon, mutta poika vaikutti viihtyvän paremmin itsekseen ikkunasyvennyksiin painautuneena kuin suuren ihmisjoukon keskellä.

Eikä sillä, eivät muutkaan aina tuntuneet Samua oikein ymmärtävän. Salla ei voinut olla huomaamatta, millaisia katseita pojan omintakeinen pukeutumistyyli ja pöllölasit saivat osakseen.
”Mistä ihmeestä te sen Samun kanssa oikein juttelette?” Annika tiedusteli useammin kuin kerran. ”Puhuuko se koskaan muusta ku niistä kirjoistaan ja filosofiasta ja sellaisesta? Multa sen jutut menee aina ihan ohi”, tyttö jatkoi eikä selvästikään voinut käsittää, mitä Salla Samussa oikein näki.

Ei Salla sitä oikein itsekään osannut selittää, mutta jokin pojan pohdiskelevassa olemuksessa ja omalaatuisessa vaatemaussa vetosi häneen. Oli virkistävää törmätä ihmiseen, joka ei tuntunut välittävän lainkaan siitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Vaikka Samu ei koskaan kuuluisi koulun suosituimpien piiriin, häneen eleissään ja olemuksessaan oli jonkinlaista itsetietoista varmuutta, joka erotti hänet muista yksinäisistä lukutoukista. Kun uudet opiskelijat vähitellen löysivät omat paikkansa, Salla pani merkille, että yllättävän moni nyökkäsi ohimennen ikkunalaudalla istuksivalle poikalle, vaikkei tämä usein edes huomannut sitä, käänsi vain sivua eteenpäin.

Teeillan hämmentävän päätöksen jälkeen Sallasta tuntui aluksi vaikealta lähestyä poikaa paremmin, mutta kun hän lopulta sai kerättyä rohkeutensa ja istuttua pojan viereen valkealle ikkunalaudalle, paluuta ei ollut. Salla sai tyytyväisenä huomata, että hänet nähdessään poika laski kirjansa alas yhä useammin, ja yhteinen keskustelunsäie löytyi kerta toisensa jälkeen helpommin, vaikka Samu saattoi yhä yllättää hänet tokaisemalla aivan noin vain jotain satavuotisesta sodasta tai keskiaikaisesta kaupunkiarkkitehtuurista. Vähintään yhtä yllättynyt Salla oli siitä huomiosta, että saattoi toisinaan itsekin uppoutua keskusteluun antiikin orjamarkkinoista tai uskontojen merkityksestä ihmiskunnalle.

Eivät heidän keskustelunsa tietenkään aina niin raskaita olleet. Sitä mukaa kun he tutustuivat toisiinsa paremmin, Samu alkoi puhua myös omasta elämästään, arjesta, viikonloppusuunnitelmistaan. Oikeastaan järjestys meni ihan väärinpäin, Salla tuli kerran miettineeksi. He olivat aloittaneet aiheista, joista vuosikausiakin toisensa tunteneet ihmiset eivät välttämättä puhuneet, ja vaati kuukausia, etten kuin heidän juttelunsa edes hetkittäin muistutti ventovieraiden small talk -avauksia.

Koulun ulkopuolella Salla ei Samua nähnyt, joten oli melkoinen yllätys, kun poika eräällä hyppytunnilla marraskuun alussa ehdotti, että hän tulisi taas joku päivä käymään kylässä.
”Onko sulla taas jotain uutta teetä?” Salla veikkasi, mutta poika vain hymyili.
”Eipä mitään erityistä.”

Tietysti Salla suostui. Jo samana iltana he kulkivat Merikosken siltoja pitkin Toivoniemeen. Loppukesän aurinko oli enää muisto vain. Vaikka lämpötila ei aivan mennyt pakkasen puolelle, sumuinen sade ja navakka merituuli porautuivat vaatteiden läpi suoraan iholle. Salla nosti villakangastakin kauluksen pystyyn ja työnsi paljaat kätensä syvälle taskuihin, mutta ei se mitään auttanut.
”Tarvitko näitä?” Samu ojensi hänelle vihreitä, pörröisiksi kuluneita villalapasiaan.
”Etkö ite?”
Poika pudisteli päätään ja Salla sujautti lapaset kiitollisena käsiinsä.

Kämppä oli yhtä iloisen kaoottinen kuin ennenkin, ja heti eteisessä Salla oli kompastua lattialla avonaisena lojuvaan lentolaukkuun.
”Lasse kävi syyslomalla Saksassa”, Samu kohautti olkiaan ja tökkäsi laukun jalallaan seinän viereen.
”Sun kämppis?” Salla varmisti.
”Kämppis ja bestis, vois kai sanoa. Me ollaan tunnettu pikkupojista asti. Kumpikin yhtä ahkeria siivoamaan, niinku näät.”
Salla naurahti ja punastui. Samu oli tainnut huomata, kuinka arvioivasti hän kaikkialle ulottuvaa tavararöykkiötä silmäili.

Tällä kertaa Samu ei edes tarjonnut teetä vaan johdatti hänet suoraan huoneeseensa, joka oli Sallan suureksi hämmästykseksi huomattavasti avarampi kuin muu asunto.
”Helpompi opiskella kun pöydälle mahtuu kirjojakin”, Samu selitti ennen kuin Salla ehti edes avata suutaan. Pieni kangassohvakin näytti kohtalaisen tyhjältä, joten Salla uskalsi istahtaa sille ilman suurempia raivausoperaatioita.

Samu jäi seisomaan vähän kauemmas, ja lopulta Salla nosti kysyvänä katseensa. Siniset silmät tuijottivat takaisin lasien takaa.
”Mitäs nyt?”
”Hss. Pysy nyt siinä paikoillas”, Samu määräsi lopettamatta tuijotustaan. Salla tunsi punan kohoavan poskilleen. Hän ei onnistunut pitämään suutaan kiinni erityisen kauan.
”Miks?”
”Mä katon sua”, Samu ilmoitti aivan kuin se olisi ollut maailman ilmiselvin asia. Ehkä olikin.

Poika käänteli tutkivasti päätään tavalla, joka toi väistämättä mieleen pöllön. Lopulta hän harppasi Sallan luo ja istahti tämän viereen sohvalle.
”No mitä näkyi?”
”Kuule Salla, saanko kysyä sulta jotain suoraan?”
”Miks sä vastaat kysymykseen kysymyksellä?”
”Saanko?”
”No saat kai”, Salla lopulta myöntyi.
”Onko sulla joku? Siis joku poika?” Samu hämmästyttävän viattomalla äänellä. Salla rypisti kulmiaan.
”En minä seurustele, ollaanhan me tästä puhuttu.”
Samu pudisti päätään kärsimättömästi. ”En minä sitä kysynyt vaan ihan vain sitä, että onko sulla joku. Ihan noin niinku... yleensä”, poika haki sanoja.

Aivan hetkeksi Sallan mieleen välähti käteen piirretty perhonen ja toiset, tummemmat silmät.
Joiden omistaja oli tuhansien kilometrien päässä.
”Ei, ei ketään erityistä”, Salla pudisti päätään.

”Hyvä”, Samu sanoi.
Sitten hän suuteli häntä.


traffic counter