Lumihuntu, osa 1

Prologi

Hän kulki yksin yössä. Pakkanen pisteli nenänpäätä, hengitys huursi etuhiukset vaaleista valkoisiksi. Jos hengitti sisään liian lujasti, jäinen ilma tarrasi kiinni keuhkoihin ja pakotti yskimään. Hän veti kaulahuivin tiukemmin leukansa peitoksi ja kipristeli varpaitaan kenkien sisällä.

Kadut olivat hiljentyneet. Valomerkistä oli jo aikaa; baarien suunnasta virtaava, epävarmasti askeltava ihmisjoukko oli hajaantunut omille teilleen. Keskustan laidalla vastaan käveli vielä joukko kikattelevia naisia, joiden korot olivat liian korkeat ja hameet turhan lyhyet heidän ikäänsä ja humalatilaansa nähden. Ohuidet sukkahousujen peittämät jalat olivat varmasti jäässä. 

 

Ollapa vielä nuori, tuhtien ripsivärikerrosten alta luodut katseet sanoivat, vaikka huolella rajatut huulet pysyivät hymyssä.

Hän jatkoi matkaansa. Tunnelin ali, markettien ohi, valoristeyksen yli. Jump-jump-jump, ohi ajavasta Corollasta kuului. Auto ei edes hidastanut punaisissa, eikä sivutieltä ketään tullutkaan. Pian sen takaosassa tuikkivat ledivalot katosivat näkyvistä. Hän oli taas yksin.

Nenänpäätä oli lakannut pistelemästä. Sormissa ei tuntunut enää miltään. Hänkään ei tuntenut oikein mitään.

Ehkä hänen olisi kuulunut itkeä. Päästää kuumat kyyneleet valumaan poskilleen, antaa olkapäidensä vavahdella hiljaisten nyyhkytysten tahdissa. Nyt ei kuitenkaan ollut sellainen olo. Ei, vaikka tämän illan jälkeen syytä olisi ollut enemmän kuin hän halusi ajatella.

”Et saa ihastua minuun liikaa.” Et saa ihastua minuun liikaa. Hän toisteli lausetta päässään kerta toisensa jälkeen. Niin hänelle oli tänään sanottu. Et liikaa.

Miten se saattoi sanoa niin?

Hän tunsi poskellaan pisaran. Se oli kylmä. 

 

Taivaalta putoili hiljalleen lumihiutaleita. Pieniä, vain hädin tuskin näkyviä, mutta hiutaleita silti. 

 

Kummallista, hän ajatteli. Ei tällaisella pakkasella satanut lunta. Tällaisella pakkasella taivas oli kirkas ja täynnä tähtiä. Mutta ei tänään. Vaikka kaupungin valot olivat nyt harvemmassa, yläpuolella näkyi vain pilviä ja pimeyttä. Ei tähtiä, ei tänään. Se tuntui loogiselta, kun tarkemmin ajatteli.

Hän jatkoi kulkuaan lumihuntu hiuksillaan.

Lopulta, lopultakin vastassa oli kotiovi. Kohmeisilla sormilla kesti pari yritystä saada avain lukkoon asti. Villakangastakki jäi lojumaan lattialle, hän ei jaksanut ripustaa sitä naulakkoon. Jääkaapista löytyi vielä raejuustoa. Hän söi sitä pikkulusikalla suoraan purkista.

Sitten hän riisui loput vaatteet ja astui kuumaan suihkuun. Lämmin vesi pisteli tuskallisesti jäisiä jalkapohjia, mutta hän ei jaksanut välittää.

Hänen nimensä oli Aada. Aada oli rakastunut, täysin ja läpikotaisin rakastunut.

Kuva täältä.  

Osa 2