4. luku
Olihan Ilari sen aavistanut. Olihan se ollut ilmiselvää alusta lähtien, vaikka hän ei sitä mielellään itselleen myöntänytkään: Tuomas veisi Aadan. Ilari oli hyvä tarkkailemaan muita ihmisiä, oli aina ollut, eivätkä hänen ystävänsä ja tytön välinen silmäpeli ja kevyet, kiusoittelevat kommentit olleet jääneet häneltä huomaamatta.
Silti oli hirvittävä pettymys huomata, että aavistukset todella pitivät paikkansa. Tämän yhden ainoan kerran Ilari oli hetken aikaa uskaltanut toivoa, että asiat voisivat kulkea toisin, että hänessä voisi olla jotain mitä tummasilmäisessä Tuomaksessa ei ollut.
Sitten oli tullut viesti. ”Onhan Ilari mukava, mutta en saa sitä toista millään mielestä.” Sitä viestiä hän oli lukenut läpi kerta toisensa jälkeen ja yrittänyt päätellä, mitä sillä sanottiin. Hän ei edes tiennyt, oliko viesti tullut hänelle vahingossa vaiko ei. Olisiko Aada todella saattanut lähettää tuollaista huomaamatta sitä itse, vai halusiko hän vain ilmaista kiertoteitse, ettei ollut kiinnostanut?
Niin tai näin, Ilari katsoi paremmaksi olla vastaamatta, eikä tytöstä ollut kuulunut mitään sen koommin.
Tietysti Ilari mietti myös, ketä ”se toinen” tarkoitti. Aluksi hänelle oli noussut mieleen jonkinlainen hämärä kuva eksästä, jotain, mihin Aada oli yhden ainoan kerran ohimennen viitannut, kun hän oli kysynyt, eikö tällä ollut ketään. ”Ei, ei enää.”
Mitä pidemmiksi viikot venyivät, sitä vakuuttuneemmaksi hän kuitenkin tuli siitä, ettei Aada puhunut kenestäkään muusta kuin hänen parhaasta ystävästään Tuomaksesta.
Tuomas ainakin puhui Aadasta. Ilari oli suorastaan yllättynyt siitä, kuinka sitkeästi poika jaksoi tytön nimeä nostaa esille. ”Isä muuten osti nyt sen uuden lumikelkan. Mitä luulet, vieläköhän lumet kestäis pientä kelkkaretkeä?” hän tiedusteli Ilarilta viikko hiihtoloman jälkeen. ”Ai niin, Aadakinhan jo melkein lupasi tulla mukaan”, hän lisäsi kevyesti aivan kuin olisi muistanut koko asian vasta nyt.
Seuraavalla viikolla Tuomas ylisti Aadan makaronilaatikkoa, kehui sitä paljon paremmaksi kuin yliopiston ruokalassa tarjottava, vaikka Ilari ei huomannut maussa mitään eroa. Keskiviikon haalaribileisiin lähdettäessä Tuomas pohti sen verran moneen kertaan, tulisikohan paikalle myös hyvännäköisiä humanistityttöjä, ettei Ilarille jäänyt epäselväksi, ketä aivan tiettyä hyvännäköistä humanistityttöä tämä tarkoitti.
Ilaria puheet vain ärsyttivät. Omasta puolestaan hän olisi voinut vaikka unohtaa koko tytön, elleivät Tuomaksen haaveilut olisi jatkuvasti muistuttaneet häntä tämän olemassaolosta. Silloin Ilari tyytyi vain kohottamaan harteitaan ja vaihtamaan puheenaihetta mahdollisimman pian, mutta toisinaan, kun Tuomas vain jatkoi jankutustaan, hänet valtasi outo mielihalu ottaa ja kertoa omasta osastaan, kertoa kaikki se, mitä saunamökissä oli reissun viimeisenä iltana tapahtunut. Ilari oli jo moneen kertaan kironnut mielessään, ettei ollut avannut suutaan saman tien. Jos hän olisi kertonut ihastuksestaan Aadaan ennen kuin Tuomas kertoi omastaan, asetelma olisi ehkä voinut kallistua vielä toisin päin.
Nyt hän tunsi suudelmista epämääräistä syyllisyyttä, vaikka kuinka yritti vakuuttaa itselleen, ettei ollut niistä missään vastuussa Tuomakselle. Silti hän tiesi, ettei poika pusuista ilahtuisikaan ja piti suunsa kiinni.
Jossain vaiheessa Tuomas tuntui viimein rauhoittuvan omaksi itsekseen. Joku Taija oli kuulemma viime viikkoina soitellut hänelle ahkerasti, ja kun Tuomas kertoi päätyneensä baari-illan jälkeen jatkoille samalla vuosikurssilla opiskelevan Hannan luokse, Ilari ehti jo toivoa, että poika oli unohtanut Aadan ja siirtynyt eteenpäin.
Ei kestänyt kuin pari päivää, kun Tuomas kuiskasi kuivakalla numeeristen menetelmien harjoitustunnilla Ilarille, että oli viettänyt koko edellisen illan Aadan kanssa jutellen. Tuomaksen kasvot tuntuivat suorastaan hehkuvan innosta, tummat silmät säteilivät vielä eloisampina kuin tavallisesti.
”Aha, miten nyt niin?” Ilari pakotti itsensä kysymään ja sai hämmentävän pitkän selostuksen siitä, kuinka he olivat törmänneet käytävällä ja istuneet monta tuntia huuruisten lasillisten ääressä.
”Ja vähän jo puhuttiin, että vois taas tässä joskus nähdä”, Tuomas jatkoi ja tuntui unohtaneen koko laskuharjoitukset.
Vielä sillä hetkellä Ilari pystyi uskottelemaan itselleen, ettei kyseessä ollut mitään sen kummempaa kuin kahden kaveruksen välinen juttuhetki. Mitään juttelua vakavampaa ei nimittäin varmasti ollut tapahtunut, Tuomas olisi kyllä sanonut sen ääneen.
Tulevan illan tapahtumia Ilari ei kuitenkaan voinut kääntää kaveruudeksi, ei sitten mitenkään päin.
Viikon viimeisen luennon päätyttyä Ilari hyppäsi bussin kyytiin ja lähti käymään vanhempiensa luona syömässä, kuten äiti oli jo monena perjantaina pyydellyt. Vaikka Ilari oli asunut pois kotoa jo pian kaksi vuotta, vanhemmat olisivat mielellään ottaneet hänet vieraakseen vaikka joka viikko. Eipä heitä voinut siitä syyttää: vanha rintamamiestalo tuntui varmasti hiljaiselta nyt kun ainut lapsi oli lentänyt ulos pesästä ja 16-vuotias Sasukin oli kuukausi sitten jouduttu lopettamaan. ”Keuhkosyöpä”, eläinlääkäri oli sanonut. Sitä ennen Ilari ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että koiratkin voivat sairastua syöpään.
Äidin tekemä lasagne täytti vatsan ja vanhempien kanssa jutustelu illan. Ilari tiesi kyllä, että Jesse vietti tänään tupareitaan, mutta ei hän Jesseä oikeastaan kovin hyvin edes tuntenut, ja välillä oli mukava vain istuskella vanhalla tutun tuoksuisella nahkasohvalla, kuulla naapurin kyylääjätätin uusimmista tempauksista ja selailla kaappien kätköistä löytyviä valokuvia ja kouluvihkoja. ”Pikkuveli Pulasa, kirjotanut Ilari Koskenmaa”, äiti luki hymyillen 2B-luokkalaisen poikansa kirjallisia tuotoksia. Ilari hymähti. Siihen aikaan kaikki hänen aineensa olivat kertoneet pikkuveljestä tai -siskosta, jota Ilari vielä yhdeksänvuotiaana kiihkeästi odotti, muttei koskaan saanut. Tavallaan se harmitti vieläkin, vaikka Ilarilla oli ollut jo 22 vuotta aikaa totutella ainoana lapsena olemiseen.
Kymmenen maissa Koskenmaiden olohuoneessa vallitsi levollinen leffatunnelma. Kaikki olivat syventyneet katsomaan Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvaa ties monettako kertaa, isäkin, joka vähäpuheisesta luonteestaan ja karskista ulkonäöstään huolimatta oli suuri romanttisten komedioiden ystävä, vaikka väittikin katsovansa niitä vain aivoja lepuuttaakseen.
Juuri kun Hugh Grant katseli, kuinka hänen unelmiensa nainen pyörähteli häävalssiaan toisen miehen kanssa, puhelin soi.
”Haloo? Mitä? En kuule yhtään, voitko mennä johonki vähän hiljaisempaan paikkaan?” Ilari vastasi. ”En minä oo keskustassa. No en oo, oon vanhempien luona. Enkä tuu. No millä edes tulisin? No joo, mutta onko siellä mitään? Ai niinkö. No en tiiä... Joo joo okei, lupasin lupasin. Mutta kun... No hyvä on. Mutta katon tän elokuvan kyllä vielä loppuun, lähen sitte. Joo. Joo, nähään”.
Ilari huokaisi ja laski kännykkänsä sohvalle. Miten siinä aina kävi näin? Tuomas pyysi, hän meni.
Sinä iltana Ilari olisi nukkunut paremmin, jos olisi jättänyt menemättä.