maanantai 16. tammikuuta 2012

Lumihuntu, osa 18

4. luku



Olihan Ilari sen aavistanut. Olihan se ollut ilmiselvää alusta lähtien, vaikka hän ei sitä mielellään itselleen myöntänytkään: Tuomas veisi Aadan. Ilari oli hyvä tarkkailemaan muita ihmisiä, oli aina ollut, eivätkä hänen ystävänsä ja tytön välinen silmäpeli ja kevyet, kiusoittelevat kommentit olleet jääneet häneltä huomaamatta.

Silti oli hirvittävä pettymys huomata, että aavistukset todella pitivät paikkansa. Tämän yhden ainoan kerran Ilari oli hetken aikaa uskaltanut toivoa, että asiat voisivat kulkea toisin, että hänessä voisi olla jotain mitä tummasilmäisessä Tuomaksessa ei ollut.
Sitten oli tullut  viesti. ”Onhan Ilari mukava, mutta en saa sitä toista millään mielestä.” Sitä viestiä hän oli lukenut läpi kerta toisensa jälkeen ja yrittänyt päätellä, mitä sillä sanottiin. Hän ei edes tiennyt, oliko viesti tullut hänelle vahingossa vaiko ei. Olisiko Aada todella saattanut lähettää tuollaista huomaamatta sitä itse, vai halusiko hän vain ilmaista kiertoteitse, ettei ollut kiinnostanut?
Niin tai näin, Ilari katsoi paremmaksi olla vastaamatta, eikä tytöstä ollut kuulunut mitään sen koommin.

Tietysti Ilari mietti myös, ketä ”se toinen” tarkoitti. Aluksi hänelle oli noussut mieleen jonkinlainen hämärä kuva eksästä, jotain, mihin Aada oli yhden ainoan kerran ohimennen viitannut, kun hän oli kysynyt, eikö tällä ollut ketään. ”Ei, ei enää.”
Mitä pidemmiksi viikot venyivät, sitä vakuuttuneemmaksi hän kuitenkin tuli siitä, ettei Aada puhunut kenestäkään muusta kuin hänen parhaasta ystävästään Tuomaksesta.

Tuomas ainakin puhui Aadasta. Ilari oli suorastaan yllättynyt siitä, kuinka sitkeästi poika jaksoi tytön nimeä nostaa esille. ”Isä muuten osti nyt sen uuden lumikelkan. Mitä luulet, vieläköhän lumet kestäis pientä kelkkaretkeä?” hän tiedusteli Ilarilta viikko hiihtoloman jälkeen. ”Ai niin, Aadakinhan jo melkein lupasi tulla mukaan”, hän lisäsi kevyesti aivan kuin olisi muistanut koko asian vasta nyt.
Seuraavalla viikolla Tuomas ylisti Aadan makaronilaatikkoa, kehui sitä paljon paremmaksi kuin yliopiston ruokalassa tarjottava, vaikka Ilari ei huomannut maussa mitään eroa. Keskiviikon haalaribileisiin lähdettäessä Tuomas pohti sen verran moneen kertaan, tulisikohan paikalle myös hyvännäköisiä humanistityttöjä, ettei Ilarille jäänyt epäselväksi, ketä aivan tiettyä hyvännäköistä humanistityttöä tämä tarkoitti.

Ilaria puheet vain ärsyttivät. Omasta puolestaan hän olisi voinut vaikka unohtaa koko tytön, elleivät Tuomaksen haaveilut olisi jatkuvasti muistuttaneet häntä tämän olemassaolosta. Silloin Ilari tyytyi vain kohottamaan harteitaan ja vaihtamaan puheenaihetta mahdollisimman pian, mutta toisinaan, kun Tuomas vain jatkoi jankutustaan, hänet valtasi outo mielihalu ottaa ja kertoa omasta osastaan, kertoa kaikki se, mitä saunamökissä oli reissun viimeisenä iltana tapahtunut. Ilari oli jo moneen kertaan kironnut mielessään, ettei ollut avannut suutaan saman tien. Jos hän olisi kertonut ihastuksestaan Aadaan ennen kuin Tuomas kertoi omastaan, asetelma olisi ehkä voinut kallistua vielä toisin päin.

Nyt hän tunsi suudelmista epämääräistä syyllisyyttä, vaikka kuinka yritti vakuuttaa itselleen, ettei ollut niistä missään vastuussa Tuomakselle. Silti hän tiesi, ettei poika pusuista ilahtuisikaan ja piti suunsa kiinni.

Jossain vaiheessa Tuomas tuntui viimein rauhoittuvan omaksi itsekseen. Joku Taija oli kuulemma viime viikkoina soitellut hänelle ahkerasti, ja kun Tuomas kertoi päätyneensä baari-illan jälkeen jatkoille samalla vuosikurssilla opiskelevan Hannan luokse, Ilari ehti jo toivoa, että poika oli unohtanut Aadan ja siirtynyt eteenpäin.

Ei kestänyt kuin pari päivää, kun Tuomas kuiskasi kuivakalla numeeristen menetelmien harjoitustunnilla Ilarille, että oli viettänyt koko edellisen illan Aadan kanssa jutellen. Tuomaksen kasvot tuntuivat suorastaan hehkuvan innosta, tummat silmät säteilivät vielä eloisampina kuin tavallisesti.
”Aha, miten nyt niin?” Ilari pakotti itsensä kysymään ja sai hämmentävän pitkän selostuksen siitä, kuinka he olivat törmänneet käytävällä ja istuneet monta tuntia huuruisten lasillisten ääressä.
”Ja vähän jo puhuttiin, että vois taas tässä joskus nähdä”, Tuomas jatkoi ja tuntui unohtaneen koko laskuharjoitukset.

Vielä sillä hetkellä Ilari pystyi uskottelemaan itselleen, ettei kyseessä ollut mitään sen kummempaa kuin kahden kaveruksen välinen juttuhetki. Mitään juttelua vakavampaa ei nimittäin varmasti ollut tapahtunut, Tuomas olisi kyllä sanonut sen ääneen.
Tulevan illan tapahtumia Ilari ei kuitenkaan voinut kääntää kaveruudeksi, ei sitten mitenkään päin.

Viikon viimeisen luennon päätyttyä Ilari hyppäsi bussin kyytiin ja lähti käymään vanhempiensa luona syömässä, kuten äiti oli jo monena perjantaina pyydellyt. Vaikka Ilari oli asunut pois kotoa jo pian kaksi vuotta, vanhemmat olisivat mielellään ottaneet hänet vieraakseen vaikka joka viikko. Eipä heitä voinut siitä syyttää: vanha rintamamiestalo tuntui varmasti hiljaiselta nyt kun ainut lapsi oli lentänyt ulos pesästä ja 16-vuotias Sasukin oli kuukausi sitten jouduttu lopettamaan. ”Keuhkosyöpä”, eläinlääkäri oli sanonut. Sitä ennen Ilari ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että koiratkin voivat sairastua syöpään.

Äidin tekemä lasagne täytti vatsan ja vanhempien kanssa jutustelu illan. Ilari tiesi kyllä, että Jesse vietti tänään tupareitaan, mutta ei hän Jesseä oikeastaan kovin hyvin edes tuntenut, ja välillä oli mukava vain istuskella vanhalla tutun tuoksuisella nahkasohvalla, kuulla naapurin kyylääjätätin uusimmista tempauksista ja selailla kaappien kätköistä löytyviä valokuvia ja kouluvihkoja. ”Pikkuveli Pulasa, kirjotanut Ilari Koskenmaa”, äiti luki hymyillen 2B-luokkalaisen poikansa kirjallisia tuotoksia. Ilari hymähti. Siihen aikaan kaikki hänen aineensa olivat kertoneet pikkuveljestä tai -siskosta, jota Ilari vielä yhdeksänvuotiaana kiihkeästi odotti, muttei koskaan saanut. Tavallaan se harmitti vieläkin, vaikka Ilarilla oli ollut jo 22 vuotta aikaa totutella ainoana lapsena olemiseen.

Kymmenen maissa Koskenmaiden olohuoneessa vallitsi levollinen leffatunnelma. Kaikki olivat syventyneet katsomaan Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvaa ties monettako kertaa, isäkin, joka vähäpuheisesta luonteestaan ja karskista ulkonäöstään huolimatta oli suuri romanttisten komedioiden ystävä, vaikka väittikin katsovansa niitä vain aivoja lepuuttaakseen.
Juuri kun Hugh Grant katseli, kuinka hänen unelmiensa nainen pyörähteli häävalssiaan toisen miehen kanssa, puhelin soi.
”Haloo? Mitä? En kuule yhtään, voitko mennä johonki vähän hiljaisempaan paikkaan?” Ilari vastasi. ”En minä oo keskustassa. No en oo, oon vanhempien luona. Enkä tuu. No millä edes tulisin? No joo, mutta onko siellä mitään? Ai niinkö. No en tiiä... Joo joo okei, lupasin lupasin. Mutta kun... No hyvä on. Mutta katon tän elokuvan kyllä vielä loppuun, lähen sitte. Joo. Joo, nähään”.
Ilari huokaisi ja laski kännykkänsä sohvalle. Miten siinä aina kävi näin? Tuomas pyysi, hän meni.

Sinä iltana Ilari olisi nukkunut paremmin, jos olisi jättänyt menemättä. 

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Hekuma, osa 17



Sinä iltana ilmassa oli vielä aavistus kesää. Seuraavalla viikolla värit kääntyisivät jo keltaiseen päin, mutta vielä hetken verran puut, lehdet, kukat hehkuivat tummanvihreissä, syvissä sävyissä. Elokuun aurinko paahtoi iltapäivällä selkää niin että oli riisuttava neuletakki, ja uimarannalla räpiköi sitkeitä alakoululaisia.

Täydellinen sää piknikille, he olivat päättäneet yhdessä. Nyt Salla istuskeli Annikan, Antin ja muiden uusien lukiokavereidensa kanssa Ainolanpuiston nurmikolle levitetyllä punaruudullisella viltillä jakamassa kesän muistoja ja tutustumassa muihin.
Salla levitti patonginpalalle brie-juustoa ja hymyili ympärillään soljuvalle keskustelunsorinalle.
”Ai olitko säkin Pöllökankaan päiväkodissa? Eikä, mä muistan sut! Sulla oli aina ne punaiset rusetit.”
”... ja sitten me käytiin Zürichissä. Se oli kyllä reissun kallein kaupunki, yllätti vähän. Kebab-ateria maksoi melkein viistoista euroa, mieti!”
”Just viime viikolla muutin siskon kanssa. Aika pienihän se kämppä on, mutta niin mahtavaa asua omillaan. Että meille vain sitten illanviettoon...”

Halpa punaviinipullo kiersi piirissä, mutta Salla jätti suosiolla vuoronsa välistä. Hän ei ollut oikein viini-ihmisiä, ei ainakaan vielä. ”Etköhän säkin vielä opi”, Annika vakuutti ja otti pullosta kunnon hörpyn.
Salla ei tuntenut tarvitsevansa juomaa. Seura ja ilmapiiri humalluttivat muutenkin.

Parin tunnin päästä joukko alkoi viimein tehdä lähtöä. ”Meille jatkamaan”, jostain Lapista – Ivalosta? Inarista? – tänne muuttanut Antti julisti, mutta Salla kieltäytyi kohteliaasti tarjouksesta ja lähti kävelemään bussipysäkkiä kohti. Pitäisi nähdä vielä tänään Petraa.
Salla päätti kiertää Torinrannan kautta, ehkä syödä kesän viimeisen pehmiksen. Tötterö kädessään hän istahti hetkeksi laiturille ja tuijotteli Kiikelinrannan purjeveneitä ja vieri vieressä istuvia pariskuntia. Hymyileväinen mummo keräsi tölkkejä siidereitään nauttivilta nuorisoporukoilta. Pikkuruinen valkoinen terrierinpentu yritti turhaan vetää lenkkeilyttäjäänsä toiseen suuntaan.

Salla säpsähti, kun viereen istui mustiin pukeutunut, niitteihin ja tatuointeihin sonnustautunut pitkätukkainen mies, joka puhui puhelimeen tupakan käheyttämällä äänellä. Joku huumehörhö, Salla ajatteli vaistomaisesti ja vetäytyi vähän kauemmas miehestä, mutta ei voinut olla kuulematta miehen karheaa puhetta.
”Siis siitä sit vaan tuli ihan lättänä. Mulle käy aina niin, ei kohoa mihinkään. Pitäis varmaan yrittää vain rieskaa. No, nyt sit ostin kunnon hiivaa ja –” 
Salla oli vähällä purskahtaa nauruun. Huumehörhö kyseli puhelimessa leivontavinkkejä. Totta tosiaan, hänen kädessään roikkuvasta muovikassista pilkottikin sixpäkin tilalta oranssi pussi Sunnuntai-erikoisvehnäjauhoja ja extra virgin -oliiviöljyä.

Ihmeellinen maailma.

Salla käänsi katseensa oikealle ja huomasi yksinäisen pojan, joka oli kumartunut kirjansa ylle. Hän ei nähnyt pojan kasvoja, mutta tuttuuden tunne valahti häneen välittömästi. Samu, se kemiantunnin Samu. Salla mietti hetken, mutta nousi sitten ylös ja käveli pojan luokse.
”Terve.” Poika nosti jälleen katseensa kirjasta. Tällä kertaa tunnistamisen valo syttyi silmiin nopeammin. 
”Ai,  terve”, Samu hymyili hänelle.
”En kai häiritse? Aattelin vain moikata ku tuossa vieressä istuin.
”Ei, et tietenkään. Eihän mulla tässä nyt ihmeempää.” Samu viittoi Salla istumaan viereensä.

Salla vilkaisi kirjan kantta. ”Filosofikuninkaat vieläkin mielessä?”
Samu kohautti harteitaan. ”Ainahan ne.”
”Aa-a.” Salla mietti hetken, mitä sanoa. ”Mistä sä muuten oot kotosin?”
”Ihan vain täältä, palijasjalakanen oululainen niinku sanotaan.”
Salla nyökkäsi. ”Minä oon melkein, tuolta naapuripitäjästä.”
”Tykkäätkö teestä?”
”Teestä?” Salla kysyi hämmentyneenä. Miten tee nyt tähän liittyi?
”Niin, teestä. Teepensaiden lehdistä tehtyä kuumaa juomaa, vähän niinku kahvia”, poika selitti niin vakavasti, ettei Salla osannut sanoa, oliko tämä tosissaan vain kiusoitteliko vain.
”Ööh, joo... Kyllähän minä. Enemmän kuin kahvista, ainakin. Miten niin?”
”Kävin just ostamassa tällaista uutta laatua”, poika sanoi ja veti laukustaan esiin pienen metallinvärisen paketin, jossa oli tiheää kiinankielistä kirjoitusta. ”Lapsang souchongia, savuteetä. Ajattelin mennä nyt kämpille testaamaan. Tuutko seuraksi?”

Salla mietti hetken kummallista ehdotusta. Savuteetä juomaan? Oliko se nyt jonkinlainen outo treffipyyntö vai mitä? Hassu ajatus, kun otti huomioon, että he olivat keskustelleet keskenään tasan kaksi kertaa aiemmin.

Hänen epäröivän ilmeensä nähdessään poika vastasi kysymykseen itse.
”Jaha, taas mä näköjän hämmennän sua”, Samu nauroi ja tökkäsi silmälasejaan ylemmäs. ”Ehkä kovin moni ei pyydä noin vain käymään teellä, mutta minä pyydän. Tahtoisin ihan oikeasti tietää, mitä mieltä joku muukin on tästä, eikä mun kämppis oo oikein teen ystävä.”
”Kämppis?” Salla tajusi kysyä. ”Etkö sä asu vanhempien luona? Vaikka oot Oulusta?” hän ihmetteli.
”En”, Samu vastasi lyhyesti eikä selittänyt sen enempää.

Lopulta Salla kohautti harteitaan. ”No, ei mulla nyt niin kiire oo. Mennään vain. Vaikka en kyllä oo mikään teeasiantuntija minäkään”, hän varoitti.

Samu nyökkäsi. ”Se ei haittaa.”
Hän tarjosi herrasmiesmäisesti kätensä ja auttoi Sallan ylös laiturilta. ”Mä asun Toivoniemessä, ei oo kilometriäkään."

Auringonsäteet lämmittivät niskaa heidän kävellessään siltoja pitkin perille.

Kuva täältä

perjantai 13. tammikuuta 2012

Lumihuntu, osa 17



Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen he saivat lopulta juomansa ja pujottelivat ihmisten läpi kohti nurkkapöytää. Tuomas oli omaksi itsekseen kumman vaitelias, ja Aada mietti, oliko tämäkin tuntenut äsken saman kuin hän. Pojan kasvoille oli levinnyt oudon mietteliäs ilme, jota Aada ei ollut niillä aikaisemmin nähnyt.
Muu seurue katosi tanssilattialle saman tien kun he pääsivät pöydän luokse, ja Aada ja Tuomas jäivät istumaan kahdestaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen Tuomas tuntui kokoavan itsensä. Hymy palasi jälleen kasvoille, ja poika ryhtyi juttelemaan niitä näitä vappusuunnitelmista ja äskeisistä tupareista. Jokin tuntui kuitenkin muuttuneen, ja kun poika jossain vaiheessa nosti kätensä selkänojalle Aadan taakse, ele ei vaikuttanut niin huolettomalta kuin sen ilmiselvästi oli tarkoitus.

Aada hypisteli mietteliäänä rannekoruaan. Hänen päänsä oli jälleen aivan pyörällä, eikä kohtalainen humalatila ainakaan helpottanut asiaa.
Mitä Tuomas hänestä halusi, vai halusiko mitään? Ennen kaikkea: mitä hän itse halusi?
Jokin vaisto sanoi, että hänen pitäisi ottaa etäisyyttä, asettaa selvästi kaveruuden ja kaiken muun välinen raja ennen kuin se ylittyisi. Aada ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta Tuomaksen tummana tuikkivia silmiä, tämän valloittavaa hymyä ja vahvoja käsivarsia. Tuntui hyvältä tuntea pitkästä aikaa toisen ihmisen kosketus, eikä Aada vastustellut, kun Tuomas kietoi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen.

Niin he istuivat pitkän aikaa: kylki kyljessä, jutellen niitä näitä niin hyvin kuin musiikin yli nyt juttelemaan pystyi. Sanat kertoivat yhtä, eleet toista. Samalla kun Tuomas puheli verkkaisesti jostain mistä Aadalla ei ollut jälkeenpäin mitään muistikuvaa, sormet vaeltelivat hänen olkapäillään, hivelivät paljasta käsivartta ja sipaisivat hiuksia. Kun Aada lopulta kohtasi pojan vakavan katseen, hän tajusi, että raja oli jo ylitetty.

Samalla hän ymmärsi jotain muutakin. Tämä poika ei tuonut hänelle mieleen ketään eikä mitään muuta, ei muistuttanut menneisyyden haamuista eikä nostattanut palaa kurkkuun. Tuomaksen kanssa oli helppo olla, hän sai Aadan nauramaan ja elämään tässä hetkessä. Se oli enemmän kuin kukaan oli tehnyt pitkään aikaan, ja kun Tuomas lopulta kumartui vielä hieman lähemmäs, hän ei siirtynyt loitommas.

Kun Tuomaksen huulet koskettivat hänen omiaan, Aada sulki silmänsä. Saman tien mieleen välähti kuitenkin arvaamatta aivan toinen kuva: hän ja Ilari takkatulen loimussa, huuruiset ikkunat, kostea iho ja vaativat huulet. Ja se pettymys, joka pojan kasvoilla loisti kun hän kolautti oven takanaan kiinni.

Se katse nyt tuijotti Aadaa, kun hän suuteli aivan toista poikaa, kietoi sormensa toisen niskaan. ”Sä oot ihana”, Tuomas kuiskasi hänen korvaansa, mutta vihreät silmät tuntuivat seuraavan häntä vielä kun hän avasi silmänsä.

Sydän jätti pari lyöntiä väliin, kun Aada lopulta tajusi, että niin ne seurasivatkin. Se ei ollut mitään mielikuvitusta: Tuomaksen olkapään yli hän näki baaritiskin luona seisoskelevan pojan, joka ei ollut kukaan muu kuin Ilari.
Ilarikin oli huomannut hänet, ja pariksi sekunniksi heidän katseensa kohtasivat. Baarin hämäryydessäkään hänellä ei ollut vaikeuksia tulkita pojan ilmettä: Ilarin silmissä kimmelteli sama pettynyt hämmennys kuin sinä toisena iltana.

Sitten Ilarin katse liikahti. Aada tunsi sisimpänsä valahtavan, kun hän huomasi, miten poika vilkaisi Tuomaksen kättä, joka yhä silitteli hänen hiuksiaan; Tuomaksen huulia, jotka olivat juuri suudelleet hänen huuliaan.
Sanaakaan sanomatta Ilari kääntyi kannoiltaan ja sukelsi ihmismassaan.
Yhtä nopeasti Aada nousi pystyyn, jätti hämmästyneen Tuomaksen niille sijoilleen ja säntäsi Ilarin perään. Liian myöhään, tietenkin. Poika oli jo kadonnut, eikä Aada löytänyt häntä enää yläkerrasta, ei koko baarista.

Aada harppoi ulkoterassille, vaikka aavisteli jo, ettei löytäisi poikaa sieltäkään. Uloskäynnin luona hän oli hetken aikaa tunnistavinaan tutun selän, mutta heidän välissään oli aivan liian monta ihmistä, että Aada olisi enää saanut Ilaria enää kiinni.

Hahmo katosi, ja Aada jäi seisomaan infrapunalamppujen haaleaan lämpöön. Ympäröivä tupakansavu kutitti epämiellyttävästi kurkkua ja sai silmät kirvelemään.
Hän havahtui, kun käsi kosketti varovaisesti hänen olkapäätään. ”Aada? Onko kaikki hyvin?” Tuomas kysyi hiljaa.
Aada tuijotti vielä hetken kadulle mutta puisteli sitten päätään. ”On, ihan hyvin.” Silmät tuntuivat edelleen kosteilta. ”Mennään sisälle, täällä on kylmä”, hän lopulta sai sanottua. Tuomas tarttui hänen käteensä ja johdatti hänet takaisin sisälle.

Aada ei päästänyt irti.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Hekuma, osa 16



Ensimmäinen kemiantunti oli juuri alkanut, kun ovi kävi ja luokkahuoneeseen ryntäsi hengästyneenä pitkänhuiskea poika, joka mumisi epäselvän anteeksipyyntönsä opettajalle ja lösähti Sallan takana olevalle tyhjälle pulpettiriville.
”Tiedän, että tämä on vasta ensimmäinen tunti, mutta toivottavasti olette jo ehtineet hankkia kurssikirjat. Ottakaa ne nyt esille ja katsokaa vaikka kaverilta, jos ei ole omaa mukana”, Jutta Leinoseksi esittäytynyt pienikokoinen nuori naisopettaja ohjeisti. Salla ja vieressä istuva Annika kaivoivat molemmat kirjansa esille.

”Hyvä, avatkaa sieltä sisällysluettelo. Tämän kurssin aikana me käymme läpi –”
Salla säpsähti tuntiessaan terävän piston lapaluidensa välissä ja kääntyi taaksepäin. Hän huomasi tuijottavansa silmiin äskeistä poikaa, joka pyyhkäisi ylikasvaneet, hieman kihartuvat hiuksensa silmiltä ja hymyili hänelle jokseenkin anteeksipyytävän näköisenä.
”Sori, ei ollut tarkoitus tökätä noin kovaa. Sitä minä vain, että voisinko lainata kirjaa? Kun teillä on näköjään kaks.”

Sallalla kesti hetki tajuta, mitä poika oikeastaan sanoikaan. ”Joo, tietenki”, hän sai lopulta mumistua ja läiskäisi oman kirjansa pojan eteen.
”Kiitti”, poika virnisti ja aikoi vielä sanoa jotain, mutta keskustelu katkesi siihen, sillä Leinonen osoittautui opettajaksi, joka ei arvostanut ylimääräistä hälinää tunneillaan. Hän rykäisi merkitsevästi ja vilkaisi varoittavasti heidän suuntaansa.
No niin, kuten olin sanomassa ja kuten toivottavasti vielä muistatte, kemiallisten aineiden moninaisuus perustuu atomien kykyyn yhdistyä molekyyleiksi. Minkä hiukkasten avulla se tapahtuu?”
Luokka hiljentyi kirjoittamaan muistiinpanoja, ja Salla havahtui atomien maailmasta vasta kun Leinonen ilmoitti, että läksyksi kukainenkin saisi kerrata kirjan takaa 20 tunnetuinta alkuainetta ja niiden kemialliset merkinnät.
”Ja jos nyt mietitte, että pitääkö se heti jotkut pistarit, niin kyllä, minä pidän heti jotkut pistarit. Lukekaa siihen malliin”, hän kehotti.

Annika odotti jo kärsimättömänä ovella. Parin edellisen päivän aikana Salla oli oppinut, että tytöllä oli käsittämätön kyky pakata tavaransa juuri oikealla hetkellä ennen kuin tunti julistettiin päättyneeksi. Salla sulloi hätäisesti penaalinsa laukkuunsa ja kiiruhti uuden ystävänsä perään.
”Antti puhui, että tänään vois illemmalla järkätä jotain illanistujaista tai vaikka piknikkiä, jos vielä tarkenee. Eikö ois kiva? Nähdä vähän muuallakin kuin käytävillä”, Annika hymyili, ja Salla tunsi ilmeen tarttuvan omiinkin suupieliinsä heidän kävellessään ruokalajonoa kohti.
”Joo, hyvä idea! Ihan nätiltähän tuolla näyttää ainakin vielä nyt”, Salla sanoi ja seisahtui siihen paikkaan niin äkisti, että takana kulkeva poika astui kipeästi hänen kantapäilleen.

”Salla! Mitä nyt?” parin metrin päähän ehtinyt Annika katsoi kääntymään taaksepäin.
”Mä unohdin sen kemiankirjan.”
”Ai miten niin unohdit?”
”Se jäi sille pojalle. Onko meillä kemiaa heti maanantaina?”
”Öö, on kai.”
”Voi paska! Mun on pakko saada se takaisin, meillä on ne pistarit.”
”No onko se niin justiinsa?”
Oli se. ”Mee vaan edeltä syömään, mä katon että näänkö sitä tyyppiä täällä jossain”, Salla totesi ja kipitti takaisin yläkertaan.

Kauan hänen ei tarvinnut etsiä. Poika istuskeli poikittain portaikon viereisessä ikkunasyvennyksessä. Hän oli kumartunut lukemaan jotain paksunnäköistä kirjaa ja oli niin keskittynyt siihen, ettei kiinnittänyt mitään huomiota luokseen astelevaan Sallaan. Sormet vaeltelivat hajamielisesti pitkin kivistä ikkunalautaa, huulet tapailivat äänettömiä sanoja.
Kummallinen poika. Salla ei voinut kuin tuijottaa näkyä. Otsakiehkurat olivat taas valahtaneet silmille, joita kehystivät nyt vanhanaikaisen näköiset, pyöreät silmälasit. Hontelot raajat tuntuivat osoittavan mikä mihinkin suuntaan, ja takaa tuleva auringonvalo maalasi koko pojan tummaksi, kumaraksi siluetiksi. Siinä ollessaan hän näytti jotenkin valtavan yksinäiseltä, mutta se oli sellaista yksinäisyyttä, johon hakeudutaan, ei jouduta. Kummallinen, tosiaan.

Tuntui suorastaan rikolliselta rikkoa hetki, mutta lopulta Salla karautti kurkkuaan ja sai pojan nostamaan katseensa kellertäviltä sivuilta. Silmät katsoivat häntä hetken ilmeettöminä mutta välähtivät pian tunnistamisen merkiksi. Kasvoille nousi varovainen hymy.
”Öö... terve?”
”Terve”, Salla sanoi ja tunsi itsensä yhtä hölmistyneeksi kuin miltä poika näytti. ”Sitä minä vain, että sulle varmaan jäi se mun kemiankirja.”
”Ai joo, enpä edes muistanut. Ootas, täällä se varmaan jossain on”, poika sanoi ja alkoi kaivella  pullottavaa nahkalaukkuaan. Hän lastasi pöydälle vielä kaksi muutakin paksua opusta ennen kuin veti laukusta värikkään, kiiltäväkantisen kemiankirjan. ”Sori, en yhtään huomannut, laitoin sen vain automaattisesti tänne.”
”Joo ei se mitään, enhän minäkään sitä muistanut kuin vasta nyt”, Salla naurahti ja työnsi kirjan omaan laukkuunsa. Hän epäröi hetken hiljaa paikoillaan, mutta rohkaistui sitten kysymään: ”Tuo kirja, mitä äsken luit... Mikä se on?”
Poika tarttui ensimmäiseen kirjaan ja käänsi sen kannen jotenkin ylpeällä eleellä Sallan nähtäväksi. ”Platonin Valtio. Luen tätä nyt kolmatta kertaa, mutta jotenkin löydän tästä kirjasta joka kerta uusia ulottuvuuksia. Tiedätkö, oikeudenmukaisuuden määritelmä, hyvä valtio, luolavertaus... Tämä saa oikeasti ajattelemaan. Tiesitkö, että Platon piti demokratiaa huonona järjestelmänä?” poika kysyi.

Salla pudisti päätään. Hän ei todellakaan tiennyt. Hyvä kun oli mistään Platonista koskaan kuullutkaan.
”Totta se on. Platonin mielestä paras valtio on sellainen, jota johtavat filosofikuninkaat. Eräänlainen aristokratia siis”, poika jatkoi ja tuntui olettavan, että Salla ymmärsi aivan hyvin, mistä puhuttiin.
Salla ei tiennyt ollenkaan, mitä vastata. Kuka kuusitoistavuotias rupesi noin vain selittämään jostain filosofikuninkaista? ”Ahaa”, hän totesi vain ja yritti kuumeisesti miettiä, miten jatkaa juttua. Poika oli niin outo, että se oli oikeastaan jollain tapaa kiehtovaa, mutta Salla tunsi itsensä niin paljon tietämättömämmäksi kuin keskustelukumppani, että se hämmensi hänet sanattomaksi.
Poika tuntui huomaavan hänen epäröintinsä ja naurahti. Oli kuin hän olisi astunut takaisin maanpinnalle. ”Sori, kyllä mun sen pitäisi tietää, ettei kaikki oo näistä niin kiinnostuneita.”
”Ei, en minä sitä, etten ois”, Salla kiirehti lisäämään. ”En vain –”
”Joo joo, ymmärrän. Hei oikeesti, ei mitään”, poika virnisti ja vaikutti kasvavan pituutta noustessaan istumaan suoraan. ”Mä nyt vain oon vähän tällainen, liikun välillä omissa maailmoissani”, poika myönsi hämmästyttävän suoraan.
”Niinhän me kaikki”, Salla vastasi ja hymyili.
”Ehkä niin.”

 Äkkiä Salla muisti taas jotain. Annika odotti ruokalassa, oli tainnut odotella jo hetken. ”Voi ei! Sori, mun on nyt pakko lähteä”, hän pahoitteli ja nosti laukun takaisin olalleen. ”Törmäillään taas.”
”Eiköhän tässä kolmen vuoden aikana ehdi”, poika myönsi. ”Hei muuten, mikä sun nimi oli? En varmaan oo kuullut vielä.”
”Salla. Ja sun?”
”Mä oon Samu.”
Salla nyökkäsi, heilautti vaistomaisesti kättään ja lähti kohti ruokalaa. Portaiden päässä hän kääntyi vielä katsomaan ylöspäin. Kultareunainen siluetti oli taas paikoillaan.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Lumihuntu, osa 16



Seuraavana iltana Aada pyörähteli eteisen kokovartalopeilin edessä alusvaatteisillaan ja yritti päättää, mitä pukea ylleen. Lotta oli jo pidemmän aikaa pyydellyt häntä lähtemään jonain perjantaina baarikierrokselle, ja tänä aamuna Aada oli hetken mielijohteesta lähettänyt tälle viestin ja kysynyt, vieläkö Lotta olisi halukas juhlimaan.

Asiassa oli yksi mutka: vaatekaappi ei tuntunut tarjoavan kerrassaan mitään kelvollista. Aada sovitteli ylleen kulahtaneita biletoppeja ja pikkumustia, testasi halvannäköisiä paljettipaitoja ja totesi synkeänä parhaiden farkkujensa kiristävän reisien kohdalta enemmän kuin viimeksi. Missä rytkyissä hän oli kaikki kevään opiskelijabileet kiertänyt? Aada ei edes muistanut, vaatteet eivät olleet viime aikoina olleet päällimmäisenä mielessä.

Lopulta hän päätti, että tummat pillifarkut ja harmaasävyinen tekosilkkitoppi saisivat kelvata. Hämäykseksi helmet kaulaan ja jalkaan korkeat korot, ehkä se menettelisi. Naamaan vielä meikkivoidetta ja ripsiväriä, yläluomiin tummat rajaukset, hiukset korkealle poninhännälle. Näillä mentäisiin nyt, vaikka Aada piti edelleen peilistä kurkistavaa tyttöä valjun ja väsyneen näköisenä. Sitä hän tietysti ehkä olikin.

Perjantai-iltana joka paikassa oli tungosta, mutta Aada huomasi Lotan punatukkaisen pään heti astuessaan sisään Café Kulumaan. Ei hän muuta ollut odottanutkaan; toisin kuin hän itse, Lotta oli aina ja kaikkialla ajoissa.
 ”Terve! Hei olipa kiva ku kysyit mua just tänään kaupungille”, tyttö tervehti iloisesti.  ”Laurikin lähti jonnekin juhlimaan jotain tupareita, mulla ois ollut tiedossa vaan romanttinen ilta sipsipussin ja telkkarin kanssa.”
”No eipä mulla sen kummempaa ois ollut. Paitsi mullahan nyt ei oo es telkkaria”, Aada myönsi. ”Tiskille?”
”Jep.”

Mansikkamojito maistui taivaalliselta. Aada imi tyytyväisenä juomaansa ja katseli ympärillään levittäytyvää ihmismassaa. Kuvitteliko hän vain, vai vaikuttivatko ilmeet iloisemmilta ja vaatteet värikkäämmiltä kuin edellisenä baari-iltana? Kevät taisi tehdä tehtävänsä.
Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa Aadalla itselläänkin oli baarifiilis. Teki mieli humaltua, teki mieli päästä tanssilattialle, ja ennen kuin hän huomasikaan, hedelmädrinkit vaihtuivat fisushotteihin ja pystybaari vastapäätä sijaitsevaan tanssipaikkaan. Lotta oli mukana vähintään yhtä innokkaana. 

”Tyttöjen illalle”, he julistivat ennen tequilapaukkujaan ja kikattelivat toistensa irvistyksille. Samassa Lotan puhelin piippasi ja Aada pystyi päättelemään jo pahoittelevasta ilmeestä, mitä tuleman piti.
”Tuota... Haittaisko sua ihan kauheesti, jos Lauri ja sen kaveritkin tulis tänne meidän kanssa? Kun nekin on kuulemma lähdössä Kaarleen. Tyttöjen ilta kyllä menee sitten siinä, mutta en minä nyt voi niitä kieltääkään –”
”Joo, ei se mitään”, Aada kiirehti vakuuttamaan, vaikkei voinutkaan estää pientä pettymyksen tunnetta. Tyypillistä. Ei Lottaa ilman Lauria. Kahdenkeskisistä juttuhetkistä olisi loppuiltana turha haaveilla, sen verran erottamaton yhdistelmä pariskunta oli.

Sitten mieleen juolahti toinenkin ajatus. ”Ketä Laurin kavereita?” Aada tiedusteli nopeasti.
Lotta vain kohautti olkapäitään. ”En minä tiedä. Joku Jesse se oli, jonka tupareihin se oli menossa, mutta ei aavistustakaan muista.” Aada nielaisi. Toivottavasti ei ainakaan Ilari, hän pyysi mielessään.

Toive toteutui. Helpotuksekseen Aada huomasi, että hän tunsi tupariporukasta ainoastaan Laurin –  ja Tuomaksen, joka aivan yhtäkkiä oli hänen edessään hymyillen leveästi.
”Aika pian me näköjään sitten nähtiinkin!” poika totesi ja istahti muitta mutkitta hänen ja Lauriin päin kääntyneen Lotan väliin.
”No näköjään!” Aada kumartui lähemmäs poikaa ja sanoi hiljaisemmalla äänellä: ”Onpa hyvä, että säkin tulit. Lotasta ei enää taida olla seuraksi.”
Molemmat käänsivät katseensa tyttöön, joka ei tuntunut enää näkevän ketään muuta kuin poikaystävänsä.

”En kyllä ymmärrä, miten ne jaksaa aina olla noin vastarakastuneita”, Aada tuhahti ehkä synkemmällä äänensävyllä kuin oli tarkoittanutkaan. Ei hän sitä ääneen olisi kellekään myöntänyt, mutta pitkät katseet ja viipyilevät kädenliikkeet muistuttivat häntä ikävällä tavalla siitä, mistä hän itse oli jäänyt paitsi.
 Tuomas kohotti kulmiaan huvittuneena. ”Ettet vain ois mustasukkainen”, hän kiusoitteli.
”Ai Laurista?” Aada hämmentyi aivan tosissaan. Miksi ihmeessä Tuomas kuvitteli sellaista? ”No en todellakaan.”
”Ei ku Lotasta, tyhmä. Kun mies vain tulee ja vie sun kaverin kerta toisensa jälkeen”, Tuomas selvensi, muttei jäänyt odottelemaan vastausta vaan nousi ylös ja viittoi Aadaa tekemään samoin.
”Nyt mennään tiskille. Mä tarjoan.”
”Sustahan on herrasmies tullut”, Aada vastasi epäileväisesti, mutta nousi kuitenkin ylös.
”Ai vihjaatko, etten ois aikaisemmin ollut?” Tuomas tiedusteli muka loukkaantuneena ja tökkäsi häntä käsivarteen. ”Ei sitten, jos ei ilmainen juoma kelpaa –”
Aada perui nauraen sanansa, ja he asettautuivat ruuhkaisen baaritiskin taakse odottelemaan omaa vuoroaan.

Perjantai-illaksikin baari oli epätavallisen täynnä. Tiskin luokse pyrkivät ihmiset törkkivät ja tönivät heitä jatkuvasti eteenpäin, ja pulssin tavoin sykähdyttävä musiikki täytti tajunnan ja hautasi ympärillä virtaavat epämääräiset keskustelunpätkät alleen. Tequila oli viimein valunut jäseniin saakka, ja Aadan valtasi äkkiä kutkuttava, maailmaasyleilevä nousuhumala.
Sen keskellä hän tiedosti hämmentävän tarkasti, että takana seissyt Tuomas oli äkkiä aivan kiinni hänessä. Tiskin lähestyessä ihmismassan paine alkoi helpottaa, mutta Aada ei vetäytynyt kauemmas, eikä niin tehnyt Tuomaskaan. Hän tunsi pojan käsivarren omaansa vasten. Pojan heikko hengitys nosti niskavillat pystyyn, ja Aada oli haistavinaan partaveden tuoksun. Musiikin pauhu esti juttelun, eikä Aada voinut voinut kuin seistä paikoillaan ja tuntea  pojan läsnäolon.
Tuomas liikautti kättään. Aada ei pystynyt estämään kylmiä väreitä, kun pojan sormet hipaisivat ohimennen hänen kämmenselkäänsä.

Vahingossa? Tahallaan?

Hän ei osannut sanoa. 

Kuva täältä

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Hekuma, osa 15

5. luku 



Syksy alkoi kuten nyt syksyt yleensä alkavat. Ensin tulivat hämärtyvät illat, Tiimarin penaalimainokset ja kellastuvassa heinikossa sirittävät sirkat. Mamban Vielä on kesää jäljellä soi radioaalloilla sitkeästi vielä pari viikkoa, mutta hengitys huurusi jo kun käytti Vikiä illalla lenkillä tai käveli aamuseitsemän bussiin. Ilmassa tuoksui hallaöiden kuulaus ja tienvierustoille mätänevät lehdet.
Koulukin pyörähti käyntiin, tietysti.

Ensimmäisenä päivänä Salla käveli kohti arvokkaana kohoavaa keltaista kivitaloa hermostuneen viipyilevin askelin. Yläasteaika ei vielä ollut riittävän kaukana, ja vaikka Salla oli odottanut lukion alkua, hän tunsi nyt sisällään epämääräistä ahdistusta miettiessään edellisen kevään kulkua. Koulu oli nyt toinen, mutta muuttuisiko mikään?

Hän muisti edelleen aivan liian hyvin, miltä tuntui, kun luokan tytöt hiljenivät hänen astuessaan heidän luokseen ala-aulan penkeille. Hän tiesi, miltä tuntui kuulla vasta seuraavana maanantaina bileistä, joissa koko koulu oli ollut, ja hän pystyi edelleen kuulemaan korvissaan sen peittelemättömän ivallisen kuiskinnan, joka seurasi joka kerta kun hän kohotti kätensä tunnilla ylös.
Lopulta hän ei ollut kohottanutkaan. Lopulta hän ei ollut yrittänytkään kysellä, mistä muut olivat olleet puhumassa vaan tyytyi istumaan penkin päässä ja hymyilemään kuin muka olisi tiennyt, kenestä keskusteltiin. Kun Noora kysyi, mitä kokeesta tuli, Salla oli oppinut vastaamaan ”kasi plus” ja peittämään paperinkulman kädellään. Sen alla komeili tietysti pyöreä kymppi ja he molemmat tiesivät sen, mutta numeron kertominen olisi ollut itsekehua, kuten selän takana olisi taas jälkeenpäin sanottu.


Kesän aikana Salla oli välttynyt törmäämästä entisiin luokkalaisiinsa muuten kuin ohimennen, eikä hänen tarvitsisi kohdata heitä enää koskaan koulussakaan: uuteen lukioon ei tulisi vanhoja tuttuja, eikä se ollut sattumaa.
Viimeisinä kesälomaviikkoina he olivat kuitenkin palanneet uniin. Öisin Noora kertoi edelleen hänestä juttuja, jotka eivät pitäneet paikkansa, ja Ilona painoi katseensa maahan, muttei väittänyt vastaankaan, ei asettunut puolustuskannalle, vaikka tiesi, etteivät kertomukset olleet totta. Iltaisin itketti taas, tulevaisuus ahdisti.

Jo ensimmäisten viikkojen aikana Salla sai kuitenkin huomata, että pelko oli turha: hän oli saapunut oikeaan paikkaan. Täällä hän ei ollutkaan ainut kympin oppilas, tässä koulussa ei ollutkaan häpeä osata ruotsin deklinaatioita tai olla kiinnostunut 1800-luvun suurista aatteista. Luokan 14 edessä kyyhöttävät uudet lukiolaiset olivat ihan yhtä epävarman näköisiä kuin hänkin, eikä tarvittu kuin pari hymyä ja muutama ohimennen sanottu sana, kun hänellä oli jo ympärillään uusi tuttavapiiri ihan tavallisen oloisia, mukavia tyttöjä ja poikia, joiden kanssa saattoi pohtia ensimmäisen jakson lukujärjestystä tai käydä hyppytunnilla kahvilassa.

Ennen kuin kaksi viikkoa oli kulunut, Salla sai myös todeta olevansa korviaan myöten ihastunut.



***

Tästä osasta tuli selvästi tavallista lyhyempi, mutta menköön näin. Olen kirjoittanut tarinaa pienissä, yksittäin julkaisuun sopivissa pätkissä, ja vasta nyt jälkeenpäin huomasin, että tässä nimenomaisessa pätkässä oli alun perin valtavan paljon turhaa tavaraa, joka ei oikeastaan laajentanut kertomusta millään tavalla. Seuraava osa on sen verran pitkä, että laitan sen mieluummin kokonaan erikseen toisella kertaa.

lauantai 7. tammikuuta 2012

Lumihuntu, osa 15



Torstai-iltapäivällä Aada pujotteli yliopiston pitkää pääkäytävää kiiruhtavien opiskelijoiden lomitse. Kiire hänellä oli itselläänkin: piti ehtiä rakennuksen toisessa päässä sijaitsevaan tietokonetarvikeliikkeeseen ennen kuin se menisi kiinni. Läppärin johto oli aamulla pettänyt lopullisesti, ja huomenna palautettava saksankirjoitelma oli jumissa virrattoman koneen sisuksissa.

Kaikeksi onneksi hän ehti liikkeeseen juuri kun nuori tummatukkainen myyjäpoika oli sulkemassa ovia, ja Aadan helpotukseksi poika suostui vielä vilkaisemaan, löytäisikö sopivaa virtajohtoa.
”No niin, tässäpä olisi!” tämä palasi pian voitonriemuisen näköisenä takahuoneesta ja löi tiskiin suuren pahvikotelon. ”Vaihtopäitä on, pitäisi passata sunki koneelle”, poika hymyili ystävällisesti ja tuijotti häntä omituisen pitkään. Oliko hän nähnyt pojan ennenkin?
Aada taivutti suupielensä heikkoon hymyyn ja nyökkäsi. ”Kiitos”, hän sanoi yksinkertaisesti, vaikka poika näytti siltä, että olisi voinut vaihtaa vielä pari sanaa lisää. Aada oli jo ovella asti, kun poika rykäisi ja pakotti hänet kääntämään katseensa takaisin.

”Tuota... Ollaankohan me tavattu? Musta tuntuu, että oon nähnyt sut jossain”, poika totesi mietiskelevän näköisenä ja rypisti kulmiaan. Samalla hetkellä tunnistamisen aalto valahti Aadan ylle: olihan hän pojan nähnyt, puolitoista vuotta sitten tupareissa. Eemilin tupareissa.
Tuli kiire lähteä, Aada tunsi tutun palan nousevan kurkussaan. ”Ööh, en kyllä muista nyt. Sekoitat mut varmaan johonkin toiseen”, hän mutisi nopeasti ennen kuin suorastaan ryntäsi takaisin käytävälle ja jätti pojan seisomaan hämmentyneenä tiskin taakse.
Aada harppoi teekkarisiiven läpi johtopakettia käsissään puristaen eikä kuullut peräänsä kantautuvia huutoja ennen kuin joku tarttui hänen takkinsa hihaan.
”Mitä nyt, mähän sanoin –”, hän aloitti suorastaan kiukkuisena kunnes tajusi, ettei hihassa roikkuva tummatukka ollut äskeinen myyjä vaan aivan toinen poika.

”Tuomas?” Aada tervehti yllättyneenä ja tajusi näyttävänsä kauhealta. Flunssa, hän sanoisi sen olevan flunssaa.
”Aada, kiva nähdä!” poika huudahti ja yllätti tytön täysin kietomalla hänet tiukkaan syleilyyn aivan noin vain, keskellä keskusaulaa. Se tuntui yllättävän hyvältä, Aada totesi hämmästyksekseen ja vastasi halaukseen.
”Minä oon vaikka kuinka monesti koettanut katella sua täältä, mutta eipä neitiä paljon lipastolla näy”, poika totesi syyttävästi.
”Näkyypäs, joka päivähän minä täällä käyn. Humanistipäästä vain on harvemmin asiaa tännepäin”, Aada väitti vastaan ja tuli oikeastaan vasta nyt ajatelleeksi, että oleili tosiaan joka päivä saman katon alla Tuomaksen kanssa. Ja Ilarin. Kummallinen ajatus.

”No, mitäs sulle? Joko alkaa luennot helpottaa ja sitä rataa?” Tuomas tiedusteli.
”Vielähän tässä on tentit eessä, mutta kyllä ne pikkuhiljaa. Mitenkä teillä? Vappuun on enää pari viikkoa, joko teekkarit on aloittanu juhlimisen?” Aada uteli vastaamatta oikeastaan ensimmäiseen kysymykseen.
”On killalla jo ensimmäiset simat tulilla. Ekaa pikkuvappuahan vietettiin jo siinä marraskuun tietämillä”, Tuomas virnisti. ”Että päättele siitä.”
Aada hymähti. ”Niinpä tietenkin.”

He jatkoivat kevyttä jutustelua käytävällä vielä hetken, kunnes Tuomas keksi ehdottaa, että he pistäytyisivät kahville. Tietenkin keskusaulan kuppilassa keräiltiin juuri pois päivän viimeisiä pullia, kun he istahtivat tuoleille, joten Aada ja Tuomas päättivät vaihtaa iltapäiväkahvit iltapäiväkaljaan opiskelijoiden suosimassa paikallisessa, joka sijaitsi kivenheiton päässä yliopistolta.

Astuessaan ulos pääovista Aada sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Ilma oli leuto ja raikas. Suorastaan lämmin tuulenvire kiepautteli hiussuortuvia silmille ja pitkästä aikaa olo tuntui jos nyt ei suorastaan hyvältä, niin ei huonoltakaan. Kevät tuoksui litiseviltä lätäköiltä, avautuvilta pajunkissoilta ja lumen alta paljastuvalta katupölyltä.
Hän avasi silmänsä ja tavoitti Tuomaksen nauravaisen katseen. ”No mitä?”
Poika puisteli päätään hymyillen. ”Ei mitään. Sä näytit vain jotenkin niin onnelliselta.”

Onnelliselta? Näyttikö todella? Sitä Aada ei aivan ensimmäiseksi olisi tullut ajatelleeksi. Kai se oli ihan hyvä asia, hän kuitenkin päätti ja tunsi pian hymyn todella kareilevan huulillaan, kun Tuomas kirosi ja pompahteli vieressä yrittäessään turhaan kiertää pahimpia vesilätäköitä.
”Kyllä kumisaappaat vain on kätevä juttu”, Aada kiusasi tyylikkäisiin nahkakenkiin pukeutunutta poikaa ja oli tyytyväinen siihen, että oli aamulla tajunnut vetää jalkaansa harmaat Hai-saappaansa.
”Ja kuinkahan monella pojalla oot nähny kumpparit”, Tuomas tuhahti. Aada kohautti harteitaan ja kahlasi muitta mutkitta suoraan syvimpien kurakoiden läpi.

Ravintola Caiossa Tuomas tilasi hanaolutta, Aada siiderin, ja suureksi hämmästyksekseen Aada sai huomata, että poika tarjosi kysymättä häneltä mitään. Tuomas ei oikeastaan vaikuttanut perinteiseltä herrasmieheltä, mutta Aada oli eleestä hyvillään.
He kävelivät pieneen nurkkapöytään ja istahtivat aloilleen hörppimään juomiaan. Aada tuijotteli lasin pintaan tiivistyviä vesipisaroita ja tajusi, ettei ollut nähnyt Tuomasta sitten mökkireissun. Samaa taisi poikakin miettiä.
”Hassua, ettei olla törmätty nyt hiihtoloman jälkeen. Kun kuitenkin liikutaan samassa paikassa joka päivä”, Tuomas sanoi ja Aada nyökkäsi, vaikkei se oikeastaan mikään ihme ollut, etteivät teekkarit ja humanistit juuri törmänneet toisiinsa. Kilometrin pituisen rakennuksen eri päissä kaksi ihmistä saattoi suorittaa vaikka koko tutkintonsa kohtaamatta kertaakaan toisiaan.
”Et muuten vastannut mun kysymykseen. Miten sulla menee?” Tuomas jatkoi ja hämmästytti Aadan tarkkanäköisyydellään.
                     
Mitä siihen pitäisi vastata? Aada tuijotti hetken pojan tummanruskeita nappisilmiä ja tajusi sitten, ettei onnistuisi huijaamaan niitä.
”No jaa, vähän niin ja näin”, hän kohautti olkiaan. ”Parempiakin päiviä on nähty”, hän hymähti ja tavoitteli hymyntapaista. ”Mutta en nyt tahtoisi puhua siitä sen enempää, jos sopii.”
Aada oli kiitollinen, kun Tuomas tyytyi nyökkäämään. Mitä oli tapahtunut sille jääräpäisen uteliaalle höpöttelijälle, jonka hän oli mökillä tavannut, hän mietti ohimennen, mutta oli tyytyväinen näin.

”Tuota on näköjään liikkeellä. Ilarikin on nyt viime aikoina ollut jotenkin oudon vaisu”, poika jatkoi ja Aada tunsi pistoksen sisällään. ”Mmh”, hän hymähti ja vaihtoi nopeasti aihetta läppäreiden virtajohtoihin.

Kaiken kaikkiaan ilta oli varsin onnistunut. Tuomas oli hauskempaa juttuseuraa kuin Aada oli muistanutkaan, eikä hän ollut pitkään aikaan nauranut yhtä sydämellisesti kuin nyt, kun poika kertoi menneestä viikonlopustaan.
”No niin, viideltä me sitten lopulta oltiin kävelty Maikkulasta kotiin. Mun jalat oli ihan rakoilla ja farkunpolvet oli auki, oltiin fiksuina poikina päätetty testata matkalla vähän parkouria”, poika kertoi ja sai Aadan hihittämään mielikuville aitojen yli loikkivasta humalaisesta Tuomaksesta. ”No niin, olin siis siinä kotiovella, kun tajusin, että nyt jäi jotain.”
”Avaimet?”
”Aa joo, nekin. Istuttiin tosiaan ulkona mattotelineellä siihen asti että joku koiranulkoiluttaja avas ulko-oven ja pääsin herättämään kämppiksen ovikellolla. Kännykästäkin oli loppunut akku.” Tuomas kulautti loput kaljastaan. ”MUTTA enitenhän koko hommassa vitutti se, että taskusta löytyi toiset avaimet ja vasta siinä vaiheessa tajusin, että olin lähtenyt illalla liikkeelle pyörällä. Pyörällä! Koko se saatanan kahen tunnin kävelymatka oli ihan turha. Oisin voinut ajaa kotiin alle puolessa tunnissa”, poika kertoi synkeänä.
Tuomaksella oli kummallinen taito saada tavallinen lauantai-ilta kuulostamaan seikkailuelokuvalta, Aada mietti ja antautui mielellään kuuntelijan rooliin.

Kun he lopulta kolme siideriä, neljä kaljaa ja kaksi ja puoli tuntia myöhemmin ryhtyivät tekemään lähtöä, Aadan mieliala oli korkeammilla taajuuksilla kuin kertaakaan hiihtoloman jälkeen. Vaikka hän oli kuunnellut enemmän kuin puhunut, pojan nauravainen seura kuljetti ajatukset pois harmaasta hämärästä ja muistutti häntä ainakin hetken verran siitä, että maailmassa oli muutakin kun menneisyys.

Ostoskeskuksen edessä hän vielä halasi poikaa hyvästiksi. ”Nähdään!” hän huikkasi kääntyessään katsomaan toiseen suuntaan lähteneen Tuomaksen perään. Hämmästyksekseen Aada tajusi, että hän todella tarkoitti omia sanojaan.


traffic counter