Päiväkausien ajan Matiaksen sisällä läikähti joka kerta, kun puhelin piippasi, mutta aivan turhaan. Se oli vain Teemu, joka halusi lainata Tarantino-elokuvaboksin tai äiti, joka pyysi häntä katsomaan jumittunutta tulostinta illalla.
Perjantaina Silja kysyi häntä elokuviin, mihin Matias lopulta suostuikin: kun jätti satunnaiset merkitykselliset katseet huomiotta, tyttö oli tosiasiassa ihan hyvää seuraa. Varsinkin ihmissuhdeasioissa Silja oli suorastaan loistava keskustelukumppani. Hän ymmärsi tunnekiemuroita paljon paremmin kuin pojat ja osasi antaa hyviä vihjeitä tyttöjen kanssa selviytymiseen, ainakin jos sattui olemaan sillä tuulella.
Elokuvateatterin penkilläkään Matias ei kuitenkaan saanut mielestään erästä aivan toista vaaleaverikköä.
Miten turhauttavaa.
Kun Matias mietti asiaa järjellä, hän ei voinut ymmärtää, mikä Sallassa edes oli niin kauhean kiehtovaa. Tyttö oli nätti, muttei tyrmäävän kaunis, ei sellainen, joka kääntäisi kadulla katseita. Hän ei harrastanut mitään erityistä, ei ainakaan hänen tietääkseen, eikä hän ollut kertonut itsestään mitään mullistavaa tai järkyttävää. Sen perusteella, mitä Matias oli kuullut, Salla oli kiltti ja tunnollinen perhetyttö, jonka keskiarvo oli lähempänä kymppiä kuin ysi pilkku vitosta, joka asui ydinperheineen rauhallisella omakotitaloalueella ja kävi kesäisin vaeltamassa.
Vaeltamassa! Ei Matias liikkunut sellaisten tyttöjen seurassa.
Ja sitten taas toisaalta: mitä yhteistä hänellä oli niiden Pink Cat -pullo kädessään pyörivien, ripsivärit poskelle itkevien teinien kanssa, joiden parissa hän tavallisesti vietti viikonloppujaan? Silja oli poikkeus, useimmat hänen tapaamansa tytöt hihittelivät toistensa fritsuille ja vaihtoivat nopeasti aihetta, jos hän joskus erehtyi sanomaan jotain lukiokursseista tai omista reissusuunnitelmistaan.
Sallan kanssa keskustelu oli käynyt aivan huomaamatta, sanat olivat soljuneet ja aiheet vaihtuneet toisiin ilman väkinäisiä välikysymyksiä ja pari sekuntia liian pitkiä hiljaisuuksia. Tyttö oli saanut hänet nauramaan ja kertomaan omista haaveistaan ilman tavanomaista pelkoa siitä, että ne ohitetaan olankohautuksella. Jotain hänessä oli, jokin tytössä sai pohjimmiltaan ujon Matiaksen avautumaan kuorestaan.
Lopulta tällä kaikella ei kuitenkaan ollut mitään väliä. Tyttö ei ottanut yhteyttä, ja vaikka Matias tiesi, että olisi voinut tiedustella hänen numeroon Jannen kautta, hän ei jostain syystä saanut sitä aikaiseksi ennen kuin oli jo myöhäistä. Päivät ja viikot kuluivat, ja kun hän lopulta kysyi Jannelta asiasta, tämä ilmoitti tylysti, ettei halunnut olla Petran tai tämän kavereiden kanssa missään tekemisissä. Romanssi ei kai ollutkaan ottanut syttyäkseen.
Vähitellen Matias hyväksyi tilanteen. Hän ei enää hätkähtänyt puhelimen soidessa eikä miettinyt nukkumaan mennessään perhosen siipeen piirrettyä numeroa.
Tuli muuta mietittävää, paljon tärkeämpää mietittävää.
Eräänä tiistai-iltana isä koputti oveen. ”Matias, tulisitko käymään keittiössä? Meillä olisi vähän asiaa.”
Matias rypisti kulmiaan. Tuo äänensävy tarkoitti harvoin mitään hyvää. Mitä hän oli mennyt tekemään? Olivatko vanhemmat löytäneet hänen pullokätkönsä puuliiteristä? Toivottavasti eivät, varsinkaan isä ei katsoisi sitä hyvällä. Ensi viikonlopun piknik-suunnitelmille saisi heittää hyvästit saman tien.
Matias huokaisi, nousi sängyltään ja tallusteli vastahakoisesti keittiöön. Ilmassa tuoksui vielä maali. Keittiön seinät oli sudittu uusiksi kuukausi sitten sen jälkeen kun 8-vuotias Joona oli keksinyt tehdä tehosekoittimella mustikkapirtelöä mutta unohtanut laittaa kannen paikoilleen.
Äiti, Joona ja isä odottelivat jo häntä jälleen vitivalkeaksi muuttuneessa keittiössä.
”No niin”, isä aloitti ja rykäisi. Äiti vilkaisi häntä ja sitten poikia epävarman näköisenä.
”Tehän tiedätte, että minulle tarjottiin töissä viime viikolla ylennystä.”
Matias huoahti helpottuneena. Asia ei siis koskenutkaan häntä itseään. Isä toimi isossa kansainvälisessä yrityksessä, joka valmisti jonkinlaisia elektroniikkakomponentteja. Hän taisi olla firmassa aika isokin pamppu, mutta Matias ei ollut koskaan jaksanut perehtyä aiheeseen sen tarkemmin.
”En sanonut sitä teille vielä silloin, koska halusin miettiä asiaa aivan rauhassa, mutta olemme puhuneet asiasta äidin kanssa ja olen nyt päättänyt ottaa työn vastaan.” Isä tökkäsi silmälasejaan ylemmäs ja vilkaisi poikia odottavana, mutta Matias ja Joona eivät sanoneet mitään. Mikä tässä nyt oli niin ihmeellistä?
”Me joudutaan muuttamaan täältä pois.”
Matiaksen silmät rävähtivät auki.
”Muutetaan? Miks? Mihin? En minä voi lukiota jättää kesken”, hän parahti ensimmäisenä.
”Missä se työ on, jossain Etelä-Suomessa? En kyllä tasan lähde mihinkään Hel-”, hän jatkoi, mutta isä nosti kätensä ylös ja rypisti kulmiaan. Matias sulki suunsa.
”Ei me mihinkään Etelä-Suomeen lähdetä. Vaan Japaniin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti