Lumihuntu, osa 21

”Ei mietitä sitä nyt”, Aada sanoi ja yritti painautua lähemmäksi häntä, mutta Ilari kavahti taaksepäin.

”Ei mietitä? Miten sä voi sanoa noin?” hän puuskahti. ”Se nyt kuitenki sattuu olemaan mun paras kaveri ja sun poikakaveri. Jos muistat. Ei helvetti.” Totuus hiipi taas Ilarin tajuntaan, ja hetken jännitys oli tipotiessään. Mitä hän oikein oli ajatellut?

”Ei oikeastaan.”

”Mitä ei oikeastaan?”

”Ei me varsinaisesti seurustella. Ei me ikinä niin olla sovittu”, Aada totesi ja kallisti päätään.

”Aha. No, Tuomaksella kyllä taitaa olla asiasta vähän eri näkemys”, Ilari sanoi. Aada huokaisi. 

”Niinpä kai.”

Ilari tuijotti tyttöä hetken hämmentyneenä. Nuttura oli nyt puoliksi auki, ripsiväriä oli varissut poskille ja kasvoilla oli ilme, josta hän ei ottanut selvää. Kuten ei näköjään tytöstä muutenkaan.

”Voi Aada sun kanssas”, Ilari hymähti eikä oikein osannut päättää, ollako vihainen, surullinen, pettynyt vai jotain muuta. ”Mitä ihmeen peliä sä oikein pelaat?” Hän tajusi nyt, ettei ollut saanut illan aikana juuri mitään vastauksia, ei todella. 

”Mikä tämä sun ja Tuomaksen juttu nyt oikein on? Ja mitä sä oikein musta haluat?”

Jahas. Näköjään hän päätti sittenkin olla vihainen.

Aada väänteli avuttomana käsiään. ”En mä tiedä”, hän lopulta myönsi.

”Et tiedä?”

”Ilari, kuuntele, siinä on niin paljon kaikkea, se on niin monimutkaista –”

”Ai monimutkaista? Se on ihan yksinkertaista: kumman sä haluat, Tuomaksen vai mut?”

”Mä en oo vielä valmis seurustelemaan yhtään kenenkään kanssa.”

”Ja annat sitten kuitenkin Tuomaksen luulla niin. Ootko sä kuullu, miten se puhuu susta?” Ilari kysyi ja tunsi tuohtumusta nyt ystävänsäkin puolesta. ”Onko sekin sulle vain joku tällainen... en tiedä, ei oikeastaan yhtään mikään? Niinku minä”, hän lisäsi ja tuli ajatelleeksi, että kuulosti oikeastaan aika säälittävältä. 

Aada pudisti päätään, muttei tuntunut löytävän oikeaa vastausta. 

”Kyllä minä Tuomaksesta välitän. Ja sinusta. Kyllähän sinä sen tiedät”, tyttö sanoi hiljaa ja loi häneen katseen, joka herätti Ilarissa valtavan halun suudella tyttöä sillä sekunnilla, ottaa tämä syleilyynsä ja unohtaa kaikki muu. Kaikki muut.

Ilari hillitsi kuitenkin itsensä.

”Ai tiedän? Mistä mun pitäis se päätellä? Siitä miten väistelet mun katsetta käytävillä ja pussailet Tuomasta baareissa?”

Aadan vastaus yllätti.

”Vaikka tästä”, hän sanoi ja ennen kuin Ilari ehti sanoa sanaakaan, Aada kietoi sormensa Ilarin niskaan ja suuteli häntä niin kuin kukaan ei koskaan ollut suudellut.

Kesti kauan ennen kuin Ilari sai jälleen hengityksensä tasaantumaan. Hän sulki silmänsä ja odotti hetken ennen kuin uskalsi avata suunsa. Suudelma kihelmöi vielä huulilla, korvanlehdet ja niska tunsivat sormien sipaisut.

”Sä et tiedä miten paljon minä vihaan sanoa näin, mutta ei. Tämä ei toimi näin”, Ilari pakotti itsensä puhumaan. ”Mä haluan sut, ihan kokonaan sut. En mitään yhden illan juttua, en jotain hetkiä jotka Tuomakselta jää yli. Ja se ei selvästi onnistu”, Ilari sanoi surullisena ja kohotti katseensa tyttöön. Kaiken järjen vastaisestikin hän toivoi, että Aada väittäisi vastaan, sanoisi hänen olevan väärässä.

Ei hän sanonut. Nyökkäsi vain lopulta ymmärtämisen merkiksi. 

Ilari epäröi hetken, mutta nousi sitten sohvalta ja asteli eteiseen. Tuntui, että kaikki tarvittava oli jo sanottu. Aada seurasi hitaasti perässä.

”Voidaanko me jatkaa kavereina?” Se oli aito kysymys, ei ehdotus.

Ilari kohautti harteitaan. ”En tiedä. Ehkä olis parempi, ettei me nähdä kovin paljon. Sulla on Tuomas”, hän muistutti vetäessään takkiaan ylle.

”On ja on.”

”Yrittäisit oikeasti päättää, mitä haluat. Ja ketä. Mä en nyt jaksa tätä”, Ilari ilmoitti ja tajusi tarkoittavansa sanojaan. Ota tai jätä, niin yksinkertaista se lopulta oli.

”Ehkä joskus asiat on vielä toisin, mutta nyt mun on parempi mennä”, hän sanoi hiljaa ja painoi kevyen suukon tytön poskelle.

”Ehkä joskus”, Aada nyökkäsi silmät kimaltaen ja sipaisi viimeisen kerran hänen niskaansa. 

”Nähdään, Ilari.”

”Hei hei, Aada.”

Kuva täältä.

Lumihuntu, osa 20

Seuraavana iltana Ilari käveli Aadan kämppää kohti hermostunein askelin. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä tyttö tarkalleen ottaen tahtoi puhua ja miksi juuri nyt. Eiväthän he olleet vaihtaneet sanaakaan miltei kahteen kuukauteen. 

Toisaalta hän tunsi ahdistusta siitä, mitä tuleman piti; toisaalta iloa siitä, että Aada oli ylipäätään ottanut yhteyttä. Ehkä hän ei sittenkään ollut tytölle niin samantekevä kuin tämä oli antanut ymmärtää.

Samassa Ilari tunsi pistoksen sisällään. Mitä Tuomas tästä ajattelisi? Hän ei ollut sanonut ystävälleen tapaamisesta. Tuskinpa oli Aadakaan.

Ilari näppäili puhelimeensa tallentamansa ovikoodin ja kipusi kolmanteen kerrokseen. Aada avasi oven melkein heti. Ilari ei voinut olla panematta merkille, että tytön tavallisesti valtoimenaan liehuvat hiukset oli kiinnitetty siistille nutturalle ja ilma tuoksui heikosti parfyymilta. Oliko Aada laittautunut häntä varten, Ilari mietti ja tunsi hassua mielihyvää. Hän piti kuitenkin ajatuksensa ominaan.

”Moikka”, tyttö hymyili pienesti. ”Tuu vaan sisään”, hän viittoi Ilaria peremmälle ja osoitti naulakon suuntaan.

Ilari astui pieneen, siistiin eteiseen ja katseli ympärilleen. ”Mukava kämppä”, hän totesi ja tarkoitti sanojaan. Suuri se ei ollut: eteisestä näki suoraan neliömäiseen tupakeittiöön, ja kulmauksen takana häämötti pieni makuualkovi. Eteiskäytävä oli niin kapea, että Ilari kolautti polvensa seinäpeilin eteen asetettuun pikkupöytään ja joutui puremaan kieltään, ettei kiroilisi ääneen.

Koostaan huolimatta asunto oli varsin viihtyisä. Sisustus oli jollain tapaa juuri sellainen kuin Ilari oli kuvitellutkin: mustaa ja valkoista, tummaa puuta ja siellä täällä aavistus turkoosia. Kalusteet olivat yksinkertaisen tyylikkäät, ja valkoisia seiniä elävöittivät kauniit valokuvajulisteet 1900-luvun alun Lontoosta ja Pariisista. Kirjahylly oli täynnä mielenkiintoisen näköisiä teoksia, joiden takakansia Ilari jossain toisessa tilanteessa olisi voinut jäädä katsomaan tarkemminkin. Ei kuitenkaan nyt.

”Joo, kyllä minä täällä ihan hyvin oon viihtynyt. Kävi tuuri, että sain yksiön niin nopeasti”, Aada sanoi ja asteli keittiönurkkaan. ”Otatko kahvia?”

”Vois kai tuota kupillisen. Ihan mustana”, Ilari lisäsi automaattisesti ja hämmästyi, kun Aada nyökkäsi: ”Tiedän.” 

Ilari kulki tytön kulki perässä pienen keittiönpöydän ääreen. Hän veti alleen toisen kahdesta tuolista ja odotti, kun Aada kaatoi heille kupilliset kuumaa juomaa ja istui lopulta vastapäätä.

Vähän aikaa molemmat sekoittelivat vaiti kahvejaan. Hiljaisuus oli painavaa ja täynnä latausta, jota kumpikaan ei tuntunut osaavan purkaa. Smalltalk ei tuntunut sopivalta. Ilari tiesi, ettei Aada ollut pyytänyt häntä ihan muuten vain kahviseurakseen.

Viimein tyttö rykäisi. ”Tuota niin, mietit varmaan, että minkä takia minä halusin nähdä”, hän aloitti, ja Ilari nyökkäsi. Totta tosiaan hän oli miettinyt.

Aada nosti katseensa häneen. ”Mun on vähän vaikea selittää sitä, koska oikeastaan en ole itekään ihan varma.” 

Ilari hörppäsi kahviaan ja tunsi liian kuuman juoman polttelevan kieltään. Hän laski kuppinsa alas. 

”Jotenkin ajattelin kai, että parempi vain olla... Tiedätkö, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut”, Aada jatkoi kysyvästi, ja Ilari nyökkäsi, vaikkei ollutkaan ihan varma.

”Mutta mekin ollaan kuitenkin nyt törmätty ja musta vain tuntuu niin typerältä olla niinku ei tunnettaiskaan”, tyttö sanoi ja kuulosti surulliselta. Tällä kertaa Ilari nyökkäsi painokkaammin. Hän tiesi, mitä tämä tarkoitti.

”Ja se baari-iltakin... En tiedä, jotenkin tämä kaikki on vähän jäänyt vaivaamaan. Nyt vain rupes tuntumaan, että pakko saada puhuttua asiat läpi.”

”Vähän samanlaiset fiilikset ollu itelläkin”, Ilari myönsi. ”Ja siis, mitä tässä nyt on oikein tapahtunut? Musta tuntuu, etten oo yhtään perillä yhtään mistään”, hän sai sanottua.

”Mistä mistään?”

”No... susta”, Ilari tarkensi. Aada vain katsoi häntä harmailla silmillään ja pakotti hänet jatkamaan. ”Siis tämä koko kuvio. Että ensin, no, tapahtuu mitä tapahtuu, ja sitten sä vaan ryntäät pois ja seuraavassa hetkessä pyörit Tuomaksen kanssa ja oot niinku et tuntiskaan”, Ilari selitti hitaasti ja yritti asetella omia ajatuksiaan. Jokainen sana tuntui painavalta, ja yhtäkkiä hänestä tuntui, että hän oli sanonut turhan paljon, paljastanut jo nytkin liikaa niistä tunteista, jotka oli päättänyt pitää visusti sisällään.

Aada riiputti päätään. ”Mä oon pahoillani. Tiedän, että oon ollut aika sekava ja hankala. Tässä on ollut vähän kaikenlaista.”

”Kaikenlaista?” Ilari kysyi ja huomasi äkkiä oman äänensä kohoavan. ”Sellaista kaikenlaista, että oot koko ajan halunnut Tuomaksen, mutta minä vain satuin tielle väärällä hetkellä. Korjasit sitten virheen ja otit sen. Sellaistako kaikenlaista?” hän kysyi eikä enää voinut piilottaa loukkaantumistaan, mustasukkaisuuttaan, sitä tahatonta katkeruutta, jota oli sisällään joutunut hautomaan. 

”Kyllä minä ymmärrän, että en oo sulle mitään sen kummempaa, en minä sillä, mutta olis ollut ihan reilua sanoa se edes suoraan eikä millään vahingossa lähetetyllä tekstarilla”, hän sanoi kylmemmällä äänellä kuin oli ehkä tarkoittanutkaan.

                     

Aada tuntui hätkähtävän hänen sanojaan. ”Eikä, sä et nyt ymmärrä.”

”Mitä minä en tässä ymmärrä? En minä osaa sun ajatuksia lukea. Just siltä tämä kaikki ainakin näyttää”, Ilari totesi ja tunsi, kuinka ristiriitaiset tunteet kamppailivat keskenään hänen päänsä sisällä. ”Mä en jaksa tuollaista leikkimistä. Sano suoraan, miten asiat on.”

Äkkiä Aada näytti painuvan kumaraan, ja järkytyksekseen Ilari huomasi, että tytön silmät kimaltelivat kyynelistä.

”Hei Aada, sori, en minä pahalla”, hän pehmensi äkkiä ääntään ja kumartui lähemmäs tyttöä. ”Anteeksi, minä vain  – ” Aada asetti sormensa hänen huulilleen, ja Ilari sulki suunsa.

”Se tekstari lähti ihan oikeasti vahingossa. Enkä puhunut siinä Tuomaksesta, jos niin luulet.”

Ilari tunsi itsensä vain entistä hämmentyneeksi. ”Vaan  – ”

”Vaan Eemilistä. Mun entisestä poikaystävästä, joka kuoli viime vuoden helmikuussa.”

Se veti Ilari sanattomaksi. ”Mä oon pahoillani  – ” hän lopulta aloitti, mutta Aada vaiensi hänet uudestaan.

”En oo puhunut siitä monille. Tuomas ei tiedä siitä mitään, ja hyvä niin.”

He istuivat keittiönpöydän ääressä pitkään. Ilari kuunteli, kun Aada kertoi, mitä vuosi sitten oli tapahtunut, miten hän oli vaipunut painajaisten ja pilleripurkkien maailmaan ja seilannut tummilla vesillä ennen kuin oli saanut itsensä jälleen jaloilleen. Jossain vaiheessa puoliksi juodut kahvit kylmenivät kuppeihinsa ja he siirtyivät istumaan sohvalle. Aada kaivoi esille valokuvia, näytti läppärinsä näytöltä Ilarille otoksia, joita ei omien sanojensa mukaan ollut pystynyt katsomaan pitkään, pitkään aikaan. 

Ilarilla itselläänkin nousi pala kurkkuun, kun hän tarkasteli kuvia nauravaisesta, tummatukkaisesta pojasta ja hänen reppuselässään ratsastavasta Aadasta, jonka kasvoilla oli ilme, jota hän ei itse ollut niillä koskaan ennen nähnyt: se oli sulaa onnea. Kuvissa he kävelivät paljasjaloin merenrannalla, kirjoittivat nimensä hiekkaan ja istuivat vierekkäin rantakivikolla auringonlaskua katsellen. Aada ei pystynyt estämään kyyneliä, mutta halusi silti katsoa kuvat läpi, ja Ilari kietoi kätensä hänen ympärilleen, koetti lohduttaa, vaikka tiesi, että mikään lohdutus ei tähän suruun auttaisi.

Lopulta Aada sulki tietokoneensa ja asetti sen varovaisesti lattialle. Aada painautui takaisin Ilarin kainaloon, eikä hän siirtynyt kauemmas. Kaikessa hiljaisuudessa hämärä oli laskeutunut huoneeseen, ja tuntui jotenkin sopivalta istua siinä, olla vain ja antaa ajatusten kulkea.

Ilari käänsi katseensa Aadaan ja huomasi, että tyttökin tuijotti häntä. Aivan tahtomattaan kylmät väreet kulkivat jälleen Ilarin läpi. Tyttö oli niin lähellä, että hän pystyi nyt haistamaan aivan selvästi tämän hajuveden hennon tuoksun, ja kaikista illan tapahtumista huolimatta tuttu tunne hulmahti jälleen hänen rintaansa.

Ilari liikautti kättään. 

Vähän ajan päästä Aada siirsi omaansa aivan aavistuksen verran lähemmäksi. Ilari suoristi sormiaan hieman ja tunsi tytön kädestä hehkuvan lämmön. Aada liikautti sormiaan ja sipaisi niillä kevyesti Ilarin kämmentä. Se ei ollut mikään vahinko, Ilari näki sen tytön silmistä yhtä lailla kuin tämä näki saman hänen omistaan. 

Ilari sipaisi tytön rannetta ja tunsi siinä sykkivän pulssin. Hänen omansakin oli kiihtynyt. Aada veti sormeaan pitkin hänen paljasta käsivarttaan, kuljetti kättään kohti olkapäätä. Ilari hipaisi kevyesti tytön solisluita ja kaulan kuoppaa ja tunsi, kuinka tämä hengähti ääneti. Tyttö pyyhkäisi hänen poskeaan ja Ilari tunsi, kuinka ilma hänen ympärillään kävi raskaaksi tukahdetusta tunteesta, joka heijastui häntä rävähtämättä tuijottavista harmaista silmistä. Hitaasti hän nosti kätensä ja pyyhkäisi tytön silmille karanneen kiehkuran tämän korvan taakse. Aivan kuin sinä toisena iltana, hänen mieleensä äkkiä välähti. 

Kun Aadan sormet hakeutuivat hänen huulilleen, Ilari antoi silmiensä painautua kiinni ja nojautui lähemmas tyttöä. Heidän kätensä vaeltelivat toistensa kasvoilla, niskassa, käsivarsilla ja selässä tavalla, joka sai sydämen takomaan ja halun kihelmöimään kaikkialla kehossa. Kumpikaan ei kuitenkaan suudellut toistaan: se kuului tämän leikin sääntöihin.

Sääntöjä oli kuitenkin yhä vaikeampi noudattaa, kun toisen ihmisen iho ja läheisyys täyttivät kaikki aistit ja ajatukset. Lopulta Aada kumarsi päätään lähelle, lähemmäs.

Oli Ilarin vuoro painaa sormet tämän huulille.

”Entä Tuomas?” hän kuiskasi karheasti. 

Kuva täältä. 

Osa 21

Lumihuntu, osa 19

Kaarlen jono oli ehtinyt venyä jo niin pitkäksi, että Ilarin piti seistä yksinään pienessä tihkusateessa melkein kaksikymmentä minuuttia ennen kuin pääsi sisään. Hän ei ollut juonut mitään, hän ei ollut biletuulella sitten ensinkään, ja korkokengissään päälle hoipertelevat, humalaisesti kimittävät tytöt ärsyttivät melkein enemmän kuin tunkkainen, liian suurelta ihmismassalta haiseva ilma.

Ilari taisteli tiensä baaritiskin luokse ja päätti sopivan aukon nähdessään tilata lasin vettä ennen kuin etsisi Tuomaksen ja muun seurueen. Odottaessaan vuoroaan Ilari huomasi, että hänen ei tarvitsisi etsiä: Tuomas näkyi suoraan edessä, hän oli näköjään siepannut kainaloonsa jonkun blondin ja – Aada?

Ilari jäi tuijottamaan tyttöä niin hämmästyneenä, ettei kuullut ollenkaan baarimikon kärsimättömiä kyselyitä siitä, mitä hän tahtoisi tilata. Aada se tosiaan oli, ei hänestä voinut erehtyä.  Siitäkään Ilari ei voinut erehtyä, että Tuomas kumartui juuri sillä hetkellä suutelemaan tyttöä, eikä Aada vastustellut, ei kääntänyt päätään. Ei rynnännyt pois.

Samassa Aada käänsi silmänsä suoraan häneen ja oli kuin joku olisi vienyt Ilarista ilmat pihalle. Hän ei voinut kuin tuijottaa, yrittää käsittää näkemäänsä, kunnes lopulta huomasi Tuomaksen sormet, jotka kiertyivät Aadan vaaleiden suortuvien ympärille niin hellästi että oksetti.

Viimeinkin hän sai jotain eloa itseensä, harppasi pois baaritiskin luota ja säntäsi alakertaan vastaan käveleviä teinejä väistellen. Onneksi hänellä ei ollut ollut takkia, jota jättää narikkaan.

Ilari harppoi tupakkaterassin läpi niin nopeasti kuin voi, kääntyi kävelykadun mukulakiville ja jätti baarin taakseen. Kaikkien tapojensa vastaisesti Ilari potkaisi vihastuksissaan kadunvarren roskista, mutta sai vain varpaansa niin kipeäksi että joutui nilkuttamaan koko loppumatkan yksinäiseen, tyhjään kämppäänsä.

Seuraavat viikot hän koetti parhaansa mukaan vältellä Tuomasta, mutta vaikeaahan se oli, kun luennot olivat yhteisiä ja kaveripiiri myös. Teki pahaa nähdä, kuinka hämmentynyt Tuomas hänen ottamastaan etäisyydestään oli: eihän Tuomas tiennyt, että Ilari oli koskaan tuntenutkaan mitään Aadaa kohtaan. Aada ei ollut kaikesta päätellen kertonut pojalle nähneensä Ilaria baarissa, koska yöllä Tuomas oli lähettänyt viestin ja ihmetellyt, miksei Ilari ollut tullutkaan. Hän oli poistanut viestin vastaamatta mitään ja selittänyt myöhemmin nukahtaneensa kotisohvalle.

”Voi Ilari! Miten me ikinä sulle nainen löydetään ku nukut ennemmin ku lähet baariin”, Tuomas naureskeli eikä ollenkaan ymmärtänyt, miksi Ilari näytti vain entistä synkeämmältä.

Vaikka ei ollutkaan mukavaa pitää etäisyyttä parhaaseen ystäväänsä, vielä ikävämpää oli olla pitämättä. Kaikessa hiljaisuudessa vaikutti siltä, ettei Aadan ja Tuomaksen juttu jäisi mihinkään viattomaan baaripusuun. Silloin tällöin Ilari näki Aadan teekkaripuolen kulmilla pyörimässä, odottelemassa selvästi Tuomasta. Kulkiessaan toistensa ohi Ilari ja Aada välttelivät toistensa katseita niin lahjakkaasti, että sitä olisi voinut pitää melkein taiteenlajina: kuinka kulkea puolen metrin päästä kuin ei huomaisikaan toista.

Tuomas antoi myös ymmärtää, että he viettivät öitä yhdessä, eikä Ilarilla ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut totta. Hakiessaan pojan luota eräänä aamuna kaapelijohtoa Ilari olisi voinut vannoa, ettei naulakossa roikkuva sininen trenssitakki kuulunut kenellekään muulle kuin Aadalle. Hän jätti kuitenkin kysymättä sen tarkemmin, kiirehti rappukäytävään hädin tuskin kiittäen lainasta.

Muutkin opiskelukaverit puhuivat jo pariskunnasta, jollaiseksi Aadaa ja Tuomasta näköjään kutsuttiin. ”Mitä luulet, onkohan sillä hyvännäköisiä kavereita”, teekkaripojat kyselivät Tuomakselta, ja Ilarikin tajusi, ettei voisi enää paeta asiaa pelkästään Tuomasta välttelemällä. Niinpä hän yritti olla taas niin kuin ennenkin, mutta jätti tulematta, jos tiesi, että elokuvailtaan tai baarikierrokselle saattaisi liittyä mukaan tietty vaaleahiuksinen tyttö. Ehkä hän vielä tottuisi siihenkin, miksipä ei tottuisi? Aada oli Tuomaksen, eikä hänellä itsellään ollut tytön kanssa enää mitään sen kummempaa, jos oli koskaan ollutkaan.

Hämmästys oli melkoinen, kun Ilari vappuviikon alussa käveli kohti keskustaa reppu kilisten ja veti valkoisten haalariensa taskusta puhelimensa. ”Sinulle on 1 uusi viesti.”

”Meidän pitää puhua. Onko sulla huomenna kiireitä? -Aada”

Kuva täältä.

Osa 20

Lumihuntu, osa 18

4. luku

Olihan Ilari sen aavistanut. Olihan se ollut ilmiselvää alusta lähtien, vaikka hän ei sitä mielellään itselleen myöntänytkään: Tuomas veisi Aadan. Ilari oli hyvä tarkkailemaan muita ihmisiä, oli aina ollut, eivätkä hänen ystävänsä ja tytön välinen silmäpeli ja kevyet, kiusoittelevat kommentit olleet jääneet häneltä huomaamatta.

Silti oli hirvittävä pettymys huomata, että aavistukset todella pitivät paikkansa. Tämän yhden ainoan kerran Ilari oli hetken aikaa uskaltanut toivoa, että asiat voisivat kulkea toisin, että hänessä voisi olla jotain mitä tummasilmäisessä Tuomaksessa ei ollut.

Sitten oli tullut  viesti. ”Onhan Ilari mukava, mutta en saa sitä toista millään mielestä.” Sitä viestiä hän oli lukenut läpi kerta toisensa jälkeen ja yrittänyt päätellä, mitä sillä sanottiin. Hän ei edes tiennyt, oliko viesti tullut hänelle vahingossa vaiko ei. Olisiko Aada todella saattanut lähettää tuollaista huomaamatta sitä itse, vai halusiko hän vain ilmaista kiertoteitse, ettei ollut kiinnostanut?

Niin tai näin, Ilari katsoi paremmaksi olla vastaamatta, eikä tytöstä ollut kuulunut mitään sen koommin.

Tietysti Ilari mietti myös, ketä ”se toinen” tarkoitti. Aluksi hänelle oli noussut mieleen jonkinlainen hämärä kuva eksästä, jotain, mihin Aada oli yhden ainoan kerran ohimennen viitannut, kun hän oli kysynyt, eikö tällä ollut ketään. ”Ei, ei enää.”

Mitä pidemmiksi viikot venyivät, sitä vakuuttuneemmaksi hän kuitenkin tuli siitä, ettei Aada puhunut kenestäkään muusta kuin hänen parhaasta ystävästään Tuomaksesta.

Tuomas ainakin puhui Aadasta. Ilari oli suorastaan yllättynyt siitä, kuinka sitkeästi poika jaksoi tytön nimeä nostaa esille. ”Isä muuten osti nyt sen uuden lumikelkan. Mitä luulet, vieläköhän lumet kestäis pientä kelkkaretkeä?” hän tiedusteli Ilarilta viikko hiihtoloman jälkeen. ”Ai niin, Aadakinhan jo melkein lupasi tulla mukaan”, hän lisäsi kevyesti aivan kuin olisi muistanut koko asian vasta nyt.

Seuraavalla viikolla Tuomas ylisti Aadan makaronilaatikkoa, kehui sitä paljon paremmaksi kuin yliopiston ruokalassa tarjottava, vaikka Ilari ei huomannut maussa mitään eroa. Keskiviikon haalaribileisiin lähdettäessä Tuomas pohti sen verran moneen kertaan, tulisikohan paikalle myös hyvännäköisiä humanistityttöjä, ettei Ilarille jäänyt epäselväksi, ketä aivan tiettyä hyvännäköistä humanistityttöä tämä tarkoitti.

Ilaria puheet vain ärsyttivät. Omasta puolestaan hän olisi voinut vaikka unohtaa koko tytön, elleivät Tuomaksen haaveilut olisi jatkuvasti muistuttaneet häntä tämän olemassaolosta. Silloin Ilari tyytyi vain kohottamaan harteitaan ja vaihtamaan puheenaihetta mahdollisimman pian, mutta toisinaan, kun Tuomas vain jatkoi jankutustaan, hänet valtasi outo mielihalu ottaa ja kertoa omasta osastaan, kertoa kaikki se, mitä saunamökissä oli reissun viimeisenä iltana tapahtunut. Ilari oli jo moneen kertaan kironnut mielessään, ettei ollut avannut suutaan saman tien. Jos hän olisi kertonut ihastuksestaan Aadaan ennen kuin Tuomas kertoi omastaan, asetelma olisi ehkä voinut kallistua vielä toisin päin.

Nyt hän tunsi suudelmista epämääräistä syyllisyyttä, vaikka kuinka yritti vakuuttaa itselleen, ettei ollut niistä missään vastuussa Tuomakselle. Silti hän tiesi, ettei poika pusuista ilahtuisikaan ja piti suunsa kiinni.

Jossain vaiheessa Tuomas tuntui viimein rauhoittuvan omaksi itsekseen. Joku Taija oli kuulemma viime viikkoina soitellut hänelle ahkerasti, ja kun Tuomas kertoi päätyneensä baari-illan jälkeen jatkoille samalla vuosikurssilla opiskelevan Hannan luokse, Ilari ehti jo toivoa, että poika oli unohtanut Aadan ja siirtynyt eteenpäin.

Ei kestänyt kuin pari päivää, kun Tuomas kuiskasi kuivakalla numeeristen menetelmien harjoitustunnilla Ilarille, että oli viettänyt koko edellisen illan Aadan kanssa jutellen. Tuomaksen kasvot tuntuivat suorastaan hehkuvan innosta, tummat silmät säteilivät vielä eloisampina kuin tavallisesti.

”Aha, miten nyt niin?” Ilari pakotti itsensä kysymään ja sai hämmentävän pitkän selostuksen siitä, kuinka he olivat törmänneet käytävällä ja istuneet monta tuntia huuruisten lasillisten ääressä.

”Ja vähän jo puhuttiin, että vois taas tässä joskus nähdä”, Tuomas jatkoi ja tuntui unohtaneen koko laskuharjoitukset.

Vielä sillä hetkellä Ilari pystyi uskottelemaan itselleen, ettei kyseessä ollut mitään sen kummempaa kuin kahden kaveruksen välinen juttuhetki. Mitään juttelua vakavampaa ei nimittäin varmasti ollut tapahtunut, Tuomas olisi kyllä sanonut sen ääneen.

Tulevan illan tapahtumia Ilari ei kuitenkaan voinut kääntää kaveruudeksi, ei sitten mitenkään päin.

Viikon viimeisen luennon päätyttyä Ilari hyppäsi bussin kyytiin ja lähti käymään vanhempiensa luona syömässä, kuten äiti oli jo monena perjantaina pyydellyt. Vaikka Ilari oli asunut pois kotoa jo pian kaksi vuotta, vanhemmat olisivat mielellään ottaneet hänet vieraakseen vaikka joka viikko. Eipä heitä voinut siitä syyttää: vanha rintamamiestalo tuntui varmasti hiljaiselta nyt kun ainut lapsi oli lentänyt ulos pesästä ja 16-vuotias Sasukin oli kuukausi sitten jouduttu lopettamaan. ”Keuhkosyöpä”, eläinlääkäri oli sanonut. Sitä ennen Ilari ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että koiratkin voivat sairastua syöpään.

Äidin tekemä lasagne täytti vatsan ja vanhempien kanssa jutustelu illan. Ilari tiesi kyllä, että Jesse vietti tänään tupareitaan, mutta ei hän Jesseä oikeastaan kovin hyvin edes tuntenut, ja välillä oli mukava vain istuskella vanhalla tutun tuoksuisella nahkasohvalla, kuulla naapurin kyylääjätätin uusimmista tempauksista ja selailla kaappien kätköistä löytyviä valokuvia ja kouluvihkoja. ”Pikkuveli Pulasa, kirjotanut Ilari Koskenmaa”, äiti luki hymyillen 2B-luokkalaisen poikansa kirjallisia tuotoksia. Ilari hymähti. Siihen aikaan kaikki hänen aineensa olivat kertoneet pikkuveljestä tai -siskosta, jota Ilari vielä yhdeksänvuotiaana kiihkeästi odotti, muttei koskaan saanut. Tavallaan se harmitti vieläkin, vaikka Ilarilla oli ollut jo 22 vuotta aikaa totutella ainoana lapsena olemiseen.

Kymmenen maissa Koskenmaiden olohuoneessa vallitsi levollinen leffatunnelma. Kaikki olivat syventyneet katsomaan Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvaa ties monettako kertaa, isäkin, joka vähäpuheisesta luonteestaan ja karskista ulkonäöstään huolimatta oli suuri romanttisten komedioiden ystävä, vaikka väittikin katsovansa niitä vain aivoja lepuuttaakseen.

Juuri kun Hugh Grant katseli, kuinka hänen unelmiensa nainen pyörähteli häävalssiaan toisen miehen kanssa, puhelin soi.

”Haloo? Mitä? En kuule yhtään, voitko mennä johonki vähän hiljaisempaan paikkaan?” Ilari vastasi. ”En minä oo keskustassa. No en oo, oon vanhempien luona. Enkä tuu. No millä edes tulisin? No joo, mutta onko siellä mitään? Ai niinkö. No en tiiä... Joo joo okei, lupasin lupasin. Mutta kun... No hyvä on. Mutta katon tän elokuvan kyllä vielä loppuun, lähen sitte. Joo. Joo, nähään”.

Ilari huokaisi ja laski kännykkänsä sohvalle. Miten siinä aina kävi näin? Tuomas pyysi, hän meni.

Sinä iltana Ilari olisi nukkunut paremmin, jos olisi jättänyt menemättä. 

Kuva täältä. 

Osa 19

Lumihuntu, osa 17

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen he saivat lopulta juomansa ja pujottelivat ihmisten läpi kohti nurkkapöytää. Tuomas oli omaksi itsekseen kumman vaitelias, ja Aada mietti, oliko tämäkin tuntenut äsken saman kuin hän. Pojan kasvoille oli levinnyt oudon mietteliäs ilme, jota Aada ei ollut niillä aikaisemmin nähnyt.

Muu seurue katosi tanssilattialle saman tien kun he pääsivät pöydän luokse, ja Aada ja Tuomas jäivät istumaan kahdestaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen Tuomas tuntui kokoavan itsensä. Hymy palasi jälleen kasvoille, ja poika ryhtyi juttelemaan niitä näitä vappusuunnitelmista ja äskeisistä tupareista. Jokin tuntui kuitenkin muuttuneen, ja kun poika jossain vaiheessa nosti kätensä selkänojalle Aadan taakse, ele ei vaikuttanut niin huolettomalta kuin sen ilmiselvästi oli tarkoitus.

Aada hypisteli mietteliäänä rannekoruaan. Hänen päänsä oli jälleen aivan pyörällä, eikä kohtalainen humalatila ainakaan helpottanut asiaa.

Mitä Tuomas hänestä halusi, vai halusiko mitään? Ennen kaikkea: mitä hän itse halusi?

Jokin vaisto sanoi, että hänen pitäisi ottaa etäisyyttä, asettaa selvästi kaveruuden ja kaiken muun välinen raja ennen kuin se ylittyisi. Aada ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta Tuomaksen tummana tuikkivia silmiä, tämän valloittavaa hymyä ja vahvoja käsivarsia. Tuntui hyvältä tuntea pitkästä aikaa toisen ihmisen kosketus, eikä Aada vastustellut, kun Tuomas kietoi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen.

Niin he istuivat pitkän aikaa: kylki kyljessä, jutellen niitä näitä niin hyvin kuin musiikin yli nyt juttelemaan pystyi. Sanat kertoivat yhtä, eleet toista. Samalla kun Tuomas puheli verkkaisesti jostain mistä Aadalla ei ollut jälkeenpäin mitään muistikuvaa, sormet vaeltelivat hänen olkapäillään, hivelivät paljasta käsivartta ja sipaisivat hiuksia. Kun Aada lopulta kohtasi pojan vakavan katseen, hän tajusi, että raja oli jo ylitetty.

Samalla hän ymmärsi jotain muutakin. Tämä poika ei tuonut hänelle mieleen ketään eikä mitään muuta, ei muistuttanut menneisyyden haamuista eikä nostattanut palaa kurkkuun. Tuomaksen kanssa oli helppo olla, hän sai Aadan nauramaan ja elämään tässä hetkessä. Se oli enemmän kuin kukaan oli tehnyt pitkään aikaan, ja kun Tuomas lopulta kumartui vielä hieman lähemmäs, hän ei siirtynyt loitommas.

Kun Tuomaksen huulet koskettivat hänen omiaan, Aada sulki silmänsä. Saman tien mieleen välähti kuitenkin arvaamatta aivan toinen kuva: hän ja Ilari takkatulen loimussa, huuruiset ikkunat, kostea iho ja vaativat huulet. Ja se pettymys, joka pojan kasvoilla loisti kun hän kolautti oven takanaan kiinni.

Se katse nyt tuijotti Aadaa, kun hän suuteli aivan toista poikaa, kietoi sormensa toisen niskaan. ”Sä oot ihana”, Tuomas kuiskasi hänen korvaansa, mutta vihreät silmät tuntuivat seuraavan häntä vielä kun hän avasi silmänsä.

Sydän jätti pari lyöntiä väliin, kun Aada lopulta tajusi, että niin ne seurasivatkin. Se ei ollut mitään mielikuvitusta: Tuomaksen olkapään yli hän näki baaritiskin luona seisoskelevan pojan, joka ei ollut kukaan muu kuin Ilari.

Ilarikin oli huomannut hänet, ja pariksi sekunniksi heidän katseensa kohtasivat. Baarin hämäryydessäkään hänellä ei ollut vaikeuksia tulkita pojan ilmettä: Ilarin silmissä kimmelteli sama pettynyt hämmennys kuin sinä toisena iltana.

Sitten Ilarin katse liikahti. Aada tunsi sisimpänsä valahtavan, kun hän huomasi, miten poika vilkaisi Tuomaksen kättä, joka yhä silitteli hänen hiuksiaan; Tuomaksen huulia, jotka olivat juuri suudelleet hänen huuliaan.

Sanaakaan sanomatta Ilari kääntyi kannoiltaan ja sukelsi ihmismassaan.

Yhtä nopeasti Aada nousi pystyyn, jätti hämmästyneen Tuomaksen niille sijoilleen ja säntäsi Ilarin perään. Liian myöhään, tietenkin. Poika oli jo kadonnut, eikä Aada löytänyt häntä enää yläkerrasta, ei koko baarista.

Aada harppoi ulkoterassille, vaikka aavisteli jo, ettei löytäisi poikaa sieltäkään. Uloskäynnin luona hän oli hetken aikaa tunnistavinaan tutun selän, mutta heidän välissään oli aivan liian monta ihmistä, että Aada olisi enää saanut Ilaria enää kiinni.

Hahmo katosi, ja Aada jäi seisomaan infrapunalamppujen haaleaan lämpöön. Ympäröivä tupakansavu kutitti epämiellyttävästi kurkkua ja sai silmät kirvelemään.

Hän havahtui, kun käsi kosketti varovaisesti hänen olkapäätään. ”Aada? Onko kaikki hyvin?” Tuomas kysyi hiljaa.

Aada tuijotti vielä hetken kadulle mutta puisteli sitten päätään. ”On, ihan hyvin.” Silmät tuntuivat edelleen kosteilta. ”Mennään sisälle, täällä on kylmä”, hän lopulta sai sanottua. Tuomas tarttui hänen käteensä ja johdatti hänet takaisin sisälle.

Aada ei päästänyt irti.

Kuva täältä. 

Osa 18

Lumihuntu, osa 16

Seuraavana iltana Aada pyörähteli eteisen kokovartalopeilin edessä alusvaatteisillaan ja yritti päättää, mitä pukea ylleen. Lotta oli jo pidemmän aikaa pyydellyt häntä lähtemään jonain perjantaina baarikierrokselle, ja tänä aamuna Aada oli hetken mielijohteesta lähettänyt tälle viestin ja kysynyt, vieläkö Lotta olisi halukas juhlimaan.

Asiassa oli yksi mutka: vaatekaappi ei tuntunut tarjoavan kerrassaan mitään kelvollista. Aada sovitteli ylleen kulahtaneita biletoppeja ja pikkumustia, testasi halvannäköisiä paljettipaitoja ja totesi synkeänä parhaiden farkkujensa kiristävän reisien kohdalta enemmän kuin viimeksi. Missä rytkyissä hän oli kaikki kevään opiskelijabileet kiertänyt? Aada ei edes muistanut, vaatteet eivät olleet viime aikoina olleet päällimmäisenä mielessä.

Lopulta hän päätti, että tummat pillifarkut ja harmaasävyinen tekosilkkitoppi saisivat kelvata. Hämäykseksi helmet kaulaan ja jalkaan korkeat korot, ehkä se menettelisi. Naamaan vielä meikkivoidetta ja ripsiväriä, yläluomiin tummat rajaukset, hiukset korkealle poninhännälle. Näillä mentäisiin nyt, vaikka Aada piti edelleen peilistä kurkistavaa tyttöä valjun ja väsyneen näköisenä. Sitä hän tietysti ehkä olikin.

Perjantai-iltana joka paikassa oli tungosta, mutta Aada huomasi Lotan punatukkaisen pään heti astuessaan sisään Café Kulumaan. Ei hän muuta ollut odottanutkaan; toisin kuin hän itse, Lotta oli aina ja kaikkialla ajoissa.

 ”Terve! Hei olipa kiva ku kysyit mua just tänään kaupungille”, tyttö tervehti iloisesti.  ”Laurikin lähti jonnekin juhlimaan jotain tupareita, mulla ois ollut tiedossa vaan romanttinen ilta sipsipussin ja telkkarin kanssa.”

”No eipä mulla sen kummempaa ois ollut. Paitsi mullahan nyt ei oo es telkkaria”, Aada myönsi. ”Tiskille?”

”Jep.”

Mansikkamojito maistui taivaalliselta. Aada imi tyytyväisenä juomaansa ja katseli ympärillään levittäytyvää ihmismassaa. Kuvitteliko hän vain, vai vaikuttivatko ilmeet iloisemmilta ja vaatteet värikkäämmiltä kuin edellisenä baari-iltana? Kevät taisi tehdä tehtävänsä.

Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa Aadalla itselläänkin oli baarifiilis. Teki mieli humaltua, teki mieli päästä tanssilattialle, ja ennen kuin hän huomasikaan, hedelmädrinkit vaihtuivat fisushotteihin ja pystybaari vastapäätä sijaitsevaan tanssipaikkaan. Lotta oli mukana vähintään yhtä innokkaana. 

”Tyttöjen illalle”, he julistivat ennen tequilapaukkujaan ja kikattelivat toistensa irvistyksille. Samassa Lotan puhelin piippasi ja Aada pystyi päättelemään jo pahoittelevasta ilmeestä, mitä tuleman piti.

”Tuota... Haittaisko sua ihan kauheesti, jos Lauri ja sen kaveritkin tulis tänne meidän kanssa? Kun nekin on kuulemma lähdössä Kaarleen. Tyttöjen ilta kyllä menee sitten siinä, mutta en minä nyt voi niitä kieltääkään –”

”Joo, ei se mitään”, Aada kiirehti vakuuttamaan, vaikkei voinutkaan estää pientä pettymyksen tunnetta. Tyypillistä. Ei Lottaa ilman Lauria. Kahdenkeskisistä juttuhetkistä olisi loppuiltana turha haaveilla, sen verran erottamaton yhdistelmä pariskunta oli.

Sitten mieleen juolahti toinenkin ajatus. ”Ketä Laurin kavereita?” Aada tiedusteli nopeasti.

Lotta vain kohautti olkapäitään. ”En minä tiedä. Joku Jesse se oli, jonka tupareihin se oli menossa, mutta ei aavistustakaan muista.” Aada nielaisi. Toivottavasti ei ainakaan Ilari, hän pyysi mielessään.

Toive toteutui. Helpotuksekseen Aada huomasi, että hän tunsi tupariporukasta ainoastaan Laurin –  ja Tuomaksen, joka aivan yhtäkkiä oli hänen edessään hymyillen leveästi.

”Aika pian me näköjään sitten nähtiinkin!” poika totesi ja istahti muitta mutkitta hänen ja Lauriin päin kääntyneen Lotan väliin.

”No näköjään!” Aada kumartui lähemmäs poikaa ja sanoi hiljaisemmalla äänellä: ”Onpa hyvä, että säkin tulit. Lotasta ei enää taida olla seuraksi.”

Molemmat käänsivät katseensa tyttöön, joka ei tuntunut enää näkevän ketään muuta kuin poikaystävänsä.

”En kyllä ymmärrä, miten ne jaksaa aina olla noin vastarakastuneita”, Aada tuhahti ehkä synkemmällä äänensävyllä kuin oli tarkoittanutkaan. Ei hän sitä ääneen olisi kellekään myöntänyt, mutta pitkät katseet ja viipyilevät kädenliikkeet muistuttivat häntä ikävällä tavalla siitä, mistä hän itse oli jäänyt paitsi.

 Tuomas kohotti kulmiaan huvittuneena. ”Ettet vain ois mustasukkainen”, hän kiusoitteli.

”Ai Laurista?” Aada hämmentyi aivan tosissaan. Miksi ihmeessä Tuomas kuvitteli sellaista? ”No en todellakaan.”

”Ei ku Lotasta, tyhmä. Kun mies vain tulee ja vie sun kaverin kerta toisensa jälkeen”, Tuomas selvensi, muttei jäänyt odottelemaan vastausta vaan nousi ylös ja viittoi Aadaa tekemään samoin.

”Nyt mennään tiskille. Mä tarjoan.”

”Sustahan on herrasmies tullut”, Aada vastasi epäileväisesti, mutta nousi kuitenkin ylös.

”Ai vihjaatko, etten ois aikaisemmin ollut?” Tuomas tiedusteli muka loukkaantuneena ja tökkäsi häntä käsivarteen. ”Ei sitten, jos ei ilmainen juoma kelpaa –”

Aada perui nauraen sanansa, ja he asettautuivat ruuhkaisen baaritiskin taakse odottelemaan omaa vuoroaan.

Perjantai-illaksikin baari oli epätavallisen täynnä. Tiskin luokse pyrkivät ihmiset törkkivät ja tönivät heitä jatkuvasti eteenpäin, ja pulssin tavoin sykähdyttävä musiikki täytti tajunnan ja hautasi ympärillä virtaavat epämääräiset keskustelunpätkät alleen. Tequila oli viimein valunut jäseniin saakka, ja Aadan valtasi äkkiä kutkuttava, maailmaasyleilevä nousuhumala.

Sen keskellä hän tiedosti hämmentävän tarkasti, että takana seissyt Tuomas oli äkkiä aivan kiinni hänessä. Tiskin lähestyessä ihmismassan paine alkoi helpottaa, mutta Aada ei vetäytynyt kauemmas, eikä niin tehnyt Tuomaskaan. Hän tunsi pojan käsivarren omaansa vasten. Pojan heikko hengitys nosti niskavillat pystyyn, ja Aada oli haistavinaan partaveden tuoksun. Musiikin pauhu esti juttelun, eikä Aada voinut voinut kuin seistä paikoillaan ja tuntea  pojan läsnäolon.

Tuomas liikautti kättään. Aada ei pystynyt estämään kylmiä väreitä, kun pojan sormet hipaisivat ohimennen hänen kämmenselkäänsä.

Vahingossa? Tahallaan?

Hän ei osannut sanoa. 

Kuva täältä. 

Osa 17

Lumihuntu, osa 15

Torstai-iltapäivällä Aada pujotteli yliopiston pitkää pääkäytävää kiiruhtavien opiskelijoiden lomitse. Kiire hänellä oli itselläänkin: piti ehtiä rakennuksen toisessa päässä sijaitsevaan tietokonetarvikeliikkeeseen ennen kuin se menisi kiinni. Läppärin johto oli aamulla pettänyt lopullisesti, ja huomenna palautettava saksankirjoitelma oli jumissa virrattoman koneen sisuksissa.

Kaikeksi onneksi hän ehti liikkeeseen juuri kun nuori tummatukkainen myyjäpoika oli sulkemassa ovia, ja Aadan helpotukseksi poika suostui vielä vilkaisemaan, löytäisikö sopivaa virtajohtoa.

”No niin, tässäpä olisi!” tämä palasi pian voitonriemuisen näköisenä takahuoneesta ja löi tiskiin suuren pahvikotelon. ”Vaihtopäitä on, pitäisi passata sunki koneelle”, poika hymyili ystävällisesti ja tuijotti häntä omituisen pitkään. Oliko hän nähnyt pojan ennenkin?

Aada taivutti suupielensä heikkoon hymyyn ja nyökkäsi. ”Kiitos”, hän sanoi yksinkertaisesti, vaikka poika näytti siltä, että olisi voinut vaihtaa vielä pari sanaa lisää. Aada oli jo ovella asti, kun poika rykäisi ja pakotti hänet kääntämään katseensa takaisin.

”Tuota... Ollaankohan me tavattu? Musta tuntuu, että oon nähnyt sut jossain”, poika totesi mietiskelevän näköisenä ja rypisti kulmiaan. Samalla hetkellä tunnistamisen aalto valahti Aadan ylle: olihan hän pojan nähnyt, puolitoista vuotta sitten tupareissa. Eemilin tupareissa.

Tuli kiire lähteä, Aada tunsi tutun palan nousevan kurkussaan. ”Ööh, en kyllä muista nyt. Sekoitat mut varmaan johonkin toiseen”, hän mutisi nopeasti ennen kuin suorastaan ryntäsi takaisin käytävälle ja jätti pojan seisomaan hämmentyneenä tiskin taakse.

Aada harppoi teekkarisiiven läpi johtopakettia käsissään puristaen eikä kuullut peräänsä kantautuvia huutoja ennen kuin joku tarttui hänen takkinsa hihaan.

”Mitä nyt, mähän sanoin –”, hän aloitti suorastaan kiukkuisena kunnes tajusi, ettei hihassa roikkuva tummatukka ollut äskeinen myyjä vaan aivan toinen poika.

”Tuomas?” Aada tervehti yllättyneenä ja tajusi näyttävänsä kauhealta. Flunssa, hän sanoisi sen olevan flunssaa.

”Aada, kiva nähdä!” poika huudahti ja yllätti tytön täysin kietomalla hänet tiukkaan syleilyyn aivan noin vain, keskellä keskusaulaa. Se tuntui yllättävän hyvältä, Aada totesi hämmästyksekseen ja vastasi halaukseen.

”Minä oon vaikka kuinka monesti koettanut katella sua täältä, mutta eipä neitiä paljon lipastolla näy”, poika totesi syyttävästi.

”Näkyypäs, joka päivähän minä täällä käyn. Humanistipäästä vain on harvemmin asiaa tännepäin”, Aada väitti vastaan ja tuli oikeastaan vasta nyt ajatelleeksi, että oleili tosiaan joka päivä saman katon alla Tuomaksen kanssa. Ja Ilarin. Kummallinen ajatus.

”No, mitäs sulle? Joko alkaa luennot helpottaa ja sitä rataa?” Tuomas tiedusteli.

”Vielähän tässä on tentit eessä, mutta kyllä ne pikkuhiljaa. Mitenkä teillä? Vappuun on enää pari viikkoa, joko teekkarit on aloittanu juhlimisen?” Aada uteli vastaamatta oikeastaan ensimmäiseen kysymykseen.

”On killalla jo ensimmäiset simat tulilla. Ekaa pikkuvappuahan vietettiin jo siinä marraskuun tietämillä”, Tuomas virnisti. ”Että päättele siitä.”

Aada hymähti. ”Niinpä tietenkin.”

He jatkoivat kevyttä jutustelua käytävällä vielä hetken, kunnes Tuomas keksi ehdottaa, että he pistäytyisivät kahville. Tietenkin keskusaulan kuppilassa keräiltiin juuri pois päivän viimeisiä pullia, kun he istahtivat tuoleille, joten Aada ja Tuomas päättivät vaihtaa iltapäiväkahvit iltapäiväkaljaan opiskelijoiden suosimassa paikallisessa, joka sijaitsi kivenheiton päässä yliopistolta.

Astuessaan ulos pääovista Aada sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Ilma oli leuto ja raikas. Suorastaan lämmin tuulenvire kiepautteli hiussuortuvia silmille ja pitkästä aikaa olo tuntui jos nyt ei suorastaan hyvältä, niin ei huonoltakaan. Kevät tuoksui litiseviltä lätäköiltä, avautuvilta pajunkissoilta ja lumen alta paljastuvalta katupölyltä.

Hän avasi silmänsä ja tavoitti Tuomaksen nauravaisen katseen. ”No mitä?”

Poika puisteli päätään hymyillen. ”Ei mitään. Sä näytit vain jotenkin niin onnelliselta.”

Onnelliselta? Näyttikö todella? Sitä Aada ei aivan ensimmäiseksi olisi tullut ajatelleeksi. Kai se oli ihan hyvä asia, hän kuitenkin päätti ja tunsi pian hymyn todella kareilevan huulillaan, kun Tuomas kirosi ja pompahteli vieressä yrittäessään turhaan kiertää pahimpia vesilätäköitä.

”Kyllä kumisaappaat vain on kätevä juttu”, Aada kiusasi tyylikkäisiin nahkakenkiin pukeutunutta poikaa ja oli tyytyväinen siihen, että oli aamulla tajunnut vetää jalkaansa harmaat Hai-saappaansa.

”Ja kuinkahan monella pojalla oot nähny kumpparit”, Tuomas tuhahti. Aada kohautti harteitaan ja kahlasi muitta mutkitta suoraan syvimpien kurakoiden läpi.

Ravintola Caiossa Tuomas tilasi hanaolutta, Aada siiderin, ja suureksi hämmästyksekseen Aada sai huomata, että poika tarjosi kysymättä häneltä mitään. Tuomas ei oikeastaan vaikuttanut perinteiseltä herrasmieheltä, mutta Aada oli eleestä hyvillään.

He kävelivät pieneen nurkkapöytään ja istahtivat aloilleen hörppimään juomiaan. Aada tuijotteli lasin pintaan tiivistyviä vesipisaroita ja tajusi, ettei ollut nähnyt Tuomasta sitten mökkireissun. Samaa taisi poikakin miettiä.

”Hassua, ettei olla törmätty nyt hiihtoloman jälkeen. Kun kuitenkin liikutaan samassa paikassa joka päivä”, Tuomas sanoi ja Aada nyökkäsi, vaikkei se oikeastaan mikään ihme ollut, etteivät teekkarit ja humanistit juuri törmänneet toisiinsa. Kilometrin pituisen rakennuksen eri päissä kaksi ihmistä saattoi suorittaa vaikka koko tutkintonsa kohtaamatta kertaakaan toisiaan.

”Et muuten vastannut mun kysymykseen. Miten sulla menee?” Tuomas jatkoi ja hämmästytti Aadan tarkkanäköisyydellään.

                     

Mitä siihen pitäisi vastata? Aada tuijotti hetken pojan tummanruskeita nappisilmiä ja tajusi sitten, ettei onnistuisi huijaamaan niitä.

”No jaa, vähän niin ja näin”, hän kohautti olkiaan. ”Parempiakin päiviä on nähty”, hän hymähti ja tavoitteli hymyntapaista. ”Mutta en nyt tahtoisi puhua siitä sen enempää, jos sopii.”

Aada oli kiitollinen, kun Tuomas tyytyi nyökkäämään. Mitä oli tapahtunut sille jääräpäisen uteliaalle höpöttelijälle, jonka hän oli mökillä tavannut, hän mietti ohimennen, mutta oli tyytyväinen näin.

”Tuota on näköjään liikkeellä. Ilarikin on nyt viime aikoina ollut jotenkin oudon vaisu”, poika jatkoi ja Aada tunsi pistoksen sisällään. ”Mmh”, hän hymähti ja vaihtoi nopeasti aihetta läppäreiden virtajohtoihin.

Kaiken kaikkiaan ilta oli varsin onnistunut. Tuomas oli hauskempaa juttuseuraa kuin Aada oli muistanutkaan, eikä hän ollut pitkään aikaan nauranut yhtä sydämellisesti kuin nyt, kun poika kertoi menneestä viikonlopustaan.

”No niin, viideltä me sitten lopulta oltiin kävelty Maikkulasta kotiin. Mun jalat oli ihan rakoilla ja farkunpolvet oli auki, oltiin fiksuina poikina päätetty testata matkalla vähän parkouria”, poika kertoi ja sai Aadan hihittämään mielikuville aitojen yli loikkivasta humalaisesta Tuomaksesta. ”No niin, olin siis siinä kotiovella, kun tajusin, että nyt jäi jotain.”

”Avaimet?”

”Aa joo, nekin. Istuttiin tosiaan ulkona mattotelineellä siihen asti että joku koiranulkoiluttaja avas ulko-oven ja pääsin herättämään kämppiksen ovikellolla. Kännykästäkin oli loppunut akku.” Tuomas kulautti loput kaljastaan. ”MUTTA enitenhän koko hommassa vitutti se, että taskusta löytyi toiset avaimet ja vasta siinä vaiheessa tajusin, että olin lähtenyt illalla liikkeelle pyörällä. Pyörällä! Koko se saatanan kahen tunnin kävelymatka oli ihan turha. Oisin voinut ajaa kotiin alle puolessa tunnissa”, poika kertoi synkeänä.

Tuomaksella oli kummallinen taito saada tavallinen lauantai-ilta kuulostamaan seikkailuelokuvalta, Aada mietti ja antautui mielellään kuuntelijan rooliin.

Kun he lopulta kolme siideriä, neljä kaljaa ja kaksi ja puoli tuntia myöhemmin ryhtyivät tekemään lähtöä, Aadan mieliala oli korkeammilla taajuuksilla kuin kertaakaan hiihtoloman jälkeen. Vaikka hän oli kuunnellut enemmän kuin puhunut, pojan nauravainen seura kuljetti ajatukset pois harmaasta hämärästä ja muistutti häntä ainakin hetken verran siitä, että maailmassa oli muutakin kun menneisyys.

Ostoskeskuksen edessä hän vielä halasi poikaa hyvästiksi. ”Nähdään!” hän huikkasi kääntyessään katsomaan toiseen suuntaan lähteneen Tuomaksen perään. Hämmästyksekseen Aada tajusi, että hän todella tarkoitti omia sanojaan.

Kuva täältä. 

Osa 16

Lumihuntu, osa 14

Vaikka Aada tunnisti kaikki vanhat merkit, vaikka hän jollakin tasolla ymmärsi, että päivät olivat jälleen muuttumassa harmaaksi, merkityksettömäksi virraksi, hän kieltäytyi kuuntelemasta itseään ja puhumasta muille. Hän ei halunnut enää enempää huolestuneita ryppyjä äitinsä otsalle eikä hän halunnut katsella Erja Pakkasvirran ymmärtäväisiä silmiä, jotka koettivat kaikin keinoin vakuuttaa: minä kuuntelen, minä olen tässä. Kerro vain, miltä sinusta nyt tuntuu.

Siitä kaikesta oli jo niin kauan. Ensimmäisinä kuukausina kaikki olivat ymmärtäneet – miten he olivatkaan ymmärtäneet häntä, vaikkeivät tosiasiassa tienneet aavistustakaan siitä kaikesta, mitä Aada joutui käymään mielessään läpi. Ajan kuluessa asiat kuitenkin muuttuivat. Vähitellen ihmiset tuntuivat jatkavan eteenpäin, ja jos he eivät tapahtumaa unohtaneetkaan, se ei estänyt heitä viettämästä teemajuhlia, käymästä leppoisalla perhelomalla Thaimassa tai kävelemästä huolettomana sillä aivan tietyllä kadulla.

Aada ei onnistunut siirtymään eteenpäin, ei hän sellaista edes halunnut. Olisi tuntunut melkein pyhäinhäväistykseltä juhlia arkkitehtikillan talolla, käydä mökkeilemässä vanhalla porukalla, josta yksi puuttui, tai kuunnella yksin niitä kappaleita, jotka olivat olleet heidän yhteisiään: hänen ja Eemilin.

Lukion hän sai tietysti vietyä loppuun kaikella kunnialla ja viidellä laudaturilla, ja kaukaisemmat tuttavat varmaan kuvittelivat, että hän oli saanut taas otteen omasta elämästään. Eihän se tietenkään niin mennyt. Oppikirjojen pariin vain oli helppo paeta, ruotsin epäsäännölliset verbit ja kristinuskon apokryfikirjat olivat huomattavasti miellyttävämpää ajateltavaa kuin hänen oma elämänsä sillä hetkellä. Varsinkin historia vei tuolloin, reilu vuosi sitten, Aadan täysin mennessään, ja syksyn opiskelupaikka oli irronnut parhailla pisteillä, vaikka hän hädin tuskin edes muisti lukeneensa pääsykoekirjoja.

Kuoleman edessä ihmismieli on voimaton. Niin Aada muisteli joskus jostain lukeneensa. Vai oliko se Pakkasvirta, joka siten oli todennut?

Ainakin hänen oma mielensä oli osoittautunut sen edessä pohjattoman heikoksi, ja vaati monta valkoista lääkepurkkia, kymmenen kuukautta ja lukemattomia Pakkasvirran harmonisesti sisustetussa vastaanottohuoneessa vietettyjä tunteja, ennen kuin Aada saattoi sanoa saaneensa jälleen elämästä kiinni.

Ja nyt kun lumihanget alkoivat hiljalleen sulaa, kun talitinttien titityy täytti pihapuut ja vesinorojen solina räystäät, Aada tunsi otteensa jälleen heikentyvän. Olo tuntui jatkuvasti siltä kuin olisi avannut silmänsä kirkkaassa auringonvalossa makoiltuaan: tiesi, että taivas oli häkellyttävän sininen ja nurmikko ihastuttavan vihreä, mutta omissa silmissä kaikki näytti jotenkin valjulta. Auringonvalo oli kuluttanut värit puhki.

Aada raahautui aamuisin kiltisti noitavainoja ja talvisodan kotirintamaa käsitteleville luennoille, palautti tehtävänsä ajoissa ja luki tenttikirjoja jopa ahkerammin kuin tavallisesti. Hän lähti mukaan tiistain ja keskiviikon opiskelijabileisiin, joi ja pyöri tanssilattialla siinä missä muutkin, ja vaikka hän lähti kotiinsa yleensä jo ennen kahta, useimmat opiskelukaverit eivät huomanneet hänen käytöksessään suurtakaan eroa.

Suomen kieltä opiskelevaan Lottaan Aada törmäsi silloin tällöin humanistien Humus-kuppilassa tai yliopiston pyörätelineillä, ja usein he kävivät kahvilla ihan muutenkin vain. Tietyssä mielessä Lotta oli nykyään Aadan läheisin ystävä, mutta he eivät olleet tunteneet toisiaan kuin vasta syksystä lähtien, ja vaikka Lotta tiesikin päällisin puolin, mitä oli tapahtunut, Aada ei pystynyt selittämään hänelle sitä kaikkea, mitä Eemiliin liittyi ja miten Ilari puolestaan kuvioon kietoutui.

Niinpä hän jäi yksin tummien ajatustensa kanssa, jotka kerääntyivät mielen pohjalle painostavina kuin mustanpuhuvat ukkospilvet. Ne eivät romahduttaneet maailmaa kerralla, mutta Aada huomasi, että entistä useampana aamuna peilistä katsoi hymyileväisen, terveennäköisen tytön sijasta haaleakatseinen, vastenmielinen olento, joka oli aivan liian lihava, aivan liian mitäänsanomaton, aivan liian kauhistuttava että hän olisi halunnut tuijottaa sitä silmiin.

Silmät saattoivat vettyä koska vain. Olihan Aada aina ollut hieman herkemmästä päästä, eikä ollut uutinen eikä mikään, jos tienvarteen kuollut siili tai toisten ihmisten riidat saivat hänet itkemään. Nyt kyynelten syynä saattoi kuitenkin olla pieninkin pettymys, aivan ohimenevä ajatus eikä aina oikeastaan mikään. Aada pahoitti mielensä, kun tv-mainoksessa virpovat aikuiset miehet jäivät ilman karkkeja. Kun hän eräänä iltana pudotti pölyjä pyyhkiessään lapsena saamansa koristenuken lattialle niin että sen jalka irtosi, hän lamaantui täysin, jätti siivousämpärin keskelle lattiaa ja ryömi peiton alle kahdeksalta illalla. Ja kun hän huomasi ilmoitustaululta, että tentistä tuli pelkkä kolmonen, Aada joutui poistumaan puoleksi tunniksi yliopiston vessaan, että sai punaisuuden pois silmistään.

Sitä säikkyä lohduttomuutta olisi saattanut kestää loputtomiin, ellei Aadaa olisi lopulta vetänyt jaloilleen kaikista auttajista epätodennäköisin.   

Kuva täältä. 

Osa 15

Lumihuntu, osa 13

Mökkireissun jälkeen Aada tunsi itsensä niin uupuneeksi, että olisi mielellään viettänyt pari seuraavaa vuorokautta oman sänkynsä pohjalla nukkuen ja kaverilta lainattua Cosmopolitan-vuosikertaa selaillen. Turha toivo. Sirulla olisi sunnuntaina konfirmaatio, ja jonain heikkona hetkenä Aada oli tullut luvanneeksi äidilleen, että voisi hoitaa leipomispuolen pikkusiskonsa rippijuhliin. Opiskelutkaan eivät juuri silloin painaisi, niin hän oli kuvitellut.

Niinpä lomapäivät kuluivat nyt lapsuudenkodissa makeaa ja pikkusuolaista värkätessä, lattioita mopatessa ja laatikoita järjestellessä. Aada ei voinut ymmärtää, mistä äiti oli saanut päähänsä, että vieraat tulisivat tarkastelemaan pesuhuoneen laattojen saumoja tai tirkistelemään makuuhuoneen yläkaappeihin, mutta kaikki oli pestävä ja puunattava, siitä ei joustettu senttiäkään. Santusta ei ollut minkäänlaista apua: hän vetosi lukevansa kirjoituksiin ja livisti sillä verukkeella kaikesta hyödyllisestä, vaikka illat näyttivät kuluvan pikemminkin tietokoneen kuin kemiankirjan ääressä.

Eikä työ edes loppunut tomaatti-mozzarellasarviin ja tarjoilupöytään sopivien serviettien metsästämiseen. Illat Aada etsi ja kävi läpi lähdeaineistoa myöhässä olevaan historianesseeseensä, pohti 1700-luvun aateliselämää Ruotsi-Suomessa ja yritti vaivalloisesti saada selvää nahkakantisista ruotsinkielisistä teoksista, joiden sivut tuoksuivat pölyltä ja menneiltä vuosilta. Vaikka määrämitta oli vain seitsemän sivua ja vaikka edellinen jakso oli ollut tahdiltaan varsin leppoisa, Aada ei ollut saanut esseetään loppuun, ei oikeastaan alkuunkaan. Onneksi Suomen ja Skandinavian historian professori oli luvannut vielä kaksi viikkoa armonaikaa, mutta maanantaina esseen pitäisi olla lokerossa tai koko kurssi menisi uusiksi.

                     

Sohvan takana piileksiviin villakoiriin ja aatelisrouvien kirjeenvaihtoon syventyminen oli toisaalta myös helpotus: aikaa ei juuri jäänyt muulle, eikä Aada ehtinyt oikeastaan ajatellakaan ihmissuhteiden labyrinttia, ennen kuin viimeiset voileipäkakut olivat kadonneet parempiin suihin ja lopulta kymmensivuiseksi venynyt essee sujautettu professori Häyrisen lokerohyllylle.

Kun lukuvuoden viimeinen periodi pyörähti käyntiin, Aadalla oli kuitenkin taas aikaa pyöritellä asioita ja ihmisiä mielessään. Ei pelkästään Ilaria, vaikka kohtaus saunatuvassa tunki väkisinkin mieleen aamuherätystä asettaessa, leipäpakettia ostaessa, aivan yllättäen kun sitä vähiten aavisti.

Päällimmäisenä ajatuksissa oli kuitenkin aivan toinen poika, tummahiuksinen tähtisilmä, jonka pelkkä ajatteleminen sai askelet horjumaan ja silmät kostumaan.

Se oli alkanut jo mökillä: pojan kuva häälyi kaiken takana etäisenä haamuna, jonkinlaisena vääristyneenä linssinä, joka suodatti sanat ja teot aivan toisenlaiseen muotoon kuin niiden olisi kuulunut olla. Aadan oli aluksi ollut vaikea ymmärtää, miksi poika nousi jälleen mieleen kaiken jälkeen, juuri kun hän oli onnistunut vakuuttamaan itselleen, että oli aika irrottaa ote, että oli lupa jälleen nauraa tuntematta siitä syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa.

Kun hän lopulta ymmärsi syyn, oli jo tapahtunut liikaa. Liian monta etuhiusten alta muka vaivihkaa luotua katsetta, liian monta naurunpyrskähdystä, liian monta viipyilevää hetkeä kahdestaan. Ja tietenkin se pahin: aivan liian monta suudelmaa, kun yksikin oli jo enemmän kuin hän pystyi kantamaan.

Aivan reissun alussa hän ei ollut sitä vielä huomannut, mutta mitä enemmän hän Ilaria tarkkaili, sitä paremmin hän ymmärsi, että vaikka hiukset ja silmät olivat eri sävyä, vaikka ääni kuulosti väärältä ja hymy avautui toisella tapaa, Ilari oli aivan liian samanlainen kuin Eemil. Hänen Eemilinsä, hänen kaunis Eemilinsä, joka kutsui häntä keijukseen ja kirjoitti sormenpäällään rakkauden sanoja niskaan ja olkapäihin.

Kun poika toissa keväänä oli päässyt opiskelemaan arkkitehtuuria, hän kuiskasi myöhemmin Aadalle, että oli päässyt sisään piirustuksella, joka esitti heidän tulevaa kotiaan.

”Lisäsin kaksi lastenhuonetta. Mitä luulet, olisiko se hyvä? Kaksi lasta. Ja kissa, ja ehkä koira. Voisin vielä suunnitella meille kesämökin Kuusamoon. Täydellinen keskiluokkainen idylli, kaasugrilli ja pieni pottumaa vielä pihalle möllöttämään. Mitäs sanot?” poika kysyi, ja Aada nauroi, miten hän nauroikaan!

Lapsiahan he silloin olivat ja lapseksi Aada tunsi itsensä yhä edelleen, mutta ei se tehnyt heistä yhtään sen vähemmän rakastuneita eikä yhtään sen vähemmän onnellisia.

Miettiessään sitä kaikkea Aada tunsi tutun mustan verhon leviävän ylleen. Se kaikki oli nyt ohi. Yhtenä päivänä kupla oli särkynyt ja hän oli jäänyt yksin, niin pohjattoman yksin, etteivät kyyneleet enää virranneet eikä uni tullut kuin purkista. Kaikki muistot tulvivat jälleen mieleen niin nopeasti syöksyen, ettei Aada osannut itkeä, ei nauraa.

Viikko loman jälkeen hänen luona vieraillessaan äiti katsoi häntä samalla vakavoituneella ilmeellä, jonka hän oli nähnyt niin monta kertaa ennenkin.

”Näytät vähän väsyneeltä. Etkö ole saanut nukuttua viime aikoina?” äiti kysyi varovasti, mutta molemmat tiesivät, että näennäisen viattomaan kysymykseen sisältyi toinen, paljon vakavampi.

”Se on ihan ohimenevää”, Aada vakuutti äidilleen ja samalla itselleenkin ja halusi todella uskoa sanoihinsa, vaikka totuus oli, että Eemil oli taas täyttänyt paikkansa hänen mielestään, vallannut suurimman salin ja työntänyt muut nurkkaan.

Silloin tällöin mielessä käväisi myös Ilari, mutta Aada ajoi pojan pois mielestään. Hän halusi unohtaa oman virheensä ja uppoutua muistoihin aurinkoisista päivistä, jolloin nurmikko oli vihreä ja puun varjossa istui kaksi hymyilevää ihmistä, tummahiuksinen poika ja kultatukkainen tyttö.

Ei, Ilariin hän ei enää ottaisi yhteyttä. Miten hän voisi selittää, ettei tapahtunut ollut pojan vika, että syy oli hänessä ja yksin hänessä?

Miten hän voisi kertoa, että oli rakastunut kuolleeseen?

Kuva täältä. 

Osa 14