2. luku
Kaikki oli alkanut varsin viattomasti. Salla ja Matias olivat tutustuneet toisiinsa jo vuosia sitten, niihin aikoihin kun leveät lahkeet olivat vasta vaihtumassa pillifarkkuihin ja kaksi ylimakeaa mansikkasiideriä saivat kikattelemaan koko illan ajan. Oli ollut kesäkuun alku, ysiluokka oli juuri saatu päätökseen ja kesä, elämä, aivan kaikki tuntui olevan vasta edessä.
Päättäjäispäivä oli lämmin. Salla oli kertonut vanhemmilleen menevänsä Petralle yöksi, ja tottahan se olikin. Sitä hän ei ollut tullut maininneeksi, että he aikoisivat sitä ennen suunnistaa keskustaan juhlimaan koulujen loppumista, kuten kuka tahansa muukin tavallinen kuusitoistakesäinen, mutta Salla tiesi, että vastaus olisi ollut kieltävä, vaikka kaveripiiri oli tuttu eikä tarkoituksena ollut löytyä aamulla poliisin huomasta tai sammua puolitutun kainaloon. Vanhemmat eivät vain aivan vielä ymmärtäneet, että kiltistä kympin tytöstä oli kasvamassa nuori nainen, joka osasi itsekin huolehtia itsestään.
”Janne kysyi, ollaanko mekin tulossa”, Petra paljasti innostuneena bussimatkalla kohti kaupunkia.
Tämä oli ollut ihastunut vuotta vanhempaan poikaan jo viime syksystä saakka, mutta vasta nyt alkoi näyttää siltä, ettei tunne välttämättä ollutkaan aivan yksipuolinen. Molemmat harrastivat sählyä, ja jokaisen kisareissun jälkeen Salla sai varautua kuulemaan täydellisen selonteon Jannen ja Petran bussissa käymistä keskusteluista ja siitä, kuinka poika oli lainannut juuri Petralta pari euroa karkkipussia varten tai huikannut tälle kannustushuutoja salin laidalta.
”No niin, se haluaa nähä sut”, Salla julisti ja tökkäsi ystäväänsä kylkeen. ”Kato nyt, mähän sanoin.”
Petra ei edes yrittänyt väittää vastaan, hymyili vain ja tuijotteli poissaolevasti ikkunan ohi vilistäviä puunrunkoja.
”Ketähän muita sinne on tulossa?”, Salla aprikoi ääneen. ”Heini ja Eemeli varmaan ainakin, Karita ei ollut vielä varma.”
”Janne sanoi, että se on liikkeellä kaveriensa kanssa, ehkä nähdään niitäkin. Etsitään sullekin mies! Joku komea sählynpelaaja!”, Petra innostui saman tien.
”Jätetään etsimättä, ei nyt ihan hirveesti huvita katella ketään uutta”, Salla totesi vaisusti, ja Petra tajusi vinkin.
”Ai niin joo, sori, mä unohdin.”
Salla oli eronnut edellisestä poikakaveristaan Janista vasta pari viikkoa sitten. Eihän se mikään elämää suurempi rakkaustarina ollut ollut, pari kuukautta käsi kädessä kävelyä ja pussailua koulun diskossa ja kirjaston takana, mutta ero painoi silti mieltä. Salla ei ollut vielä edes raaskinut poistaa pojan viestejä kännykästään. Hän ei olisi suin surminkaan myöntänyt sitä ystävälleen, mutta parina iltana hän oli edelleen lukenut viestejä läpi uudestaan ja muistellut pojan pörröistä tukkaa ja sitä, kuinka tämä oli silitellyt hänen omia kutrejaan. Sanonut niitä enkelinhiuksiksi.
”Hyi helvetti, älkää vain katsoko oikeelle!”, Petra rääkäisi, ja tietysti kaikkien katseet kääntyivät salamannopeasti siihen suuntaan. Pusikon vieressä vessahädän yllättämä teinityttö kiskoi hätääntyneenä housujaan ylös tajuttuaan joutuneensa huomion kohteeksi. Tyttö horjahti nolosti, yritti turhaan ottaa tukea oksista. Vieressä odottava vissypullo oli puolillaan kirkkaan limenvihreää nestettä.
Seurue jatkoi hihittäen matkaansa: Salla, Petra, toisiinsa liimautuneet Eemeli ja Heini, mukaan sittenkin lähtenyt Karita ja tämän luistelukaveri Kiia. He olivat aluksi istuneet hetken torinrannassa, syöneet kesäloman ensimmäiset tötteröjäätelöt punahehkuisessa auringonvalossa ja ottaneet toisistaan yhteiskuvia, joista parhaat päätyisivät seuraavana päivänä Galleriaan.
Nyt he olivat matkalla puistoon, jossa Janne oli ilmoittanut olevansa. ”Enhän mä näytä ihan kauheelta? Mun hiukset on varmasti ihan sekaisin!”, Petra hätäili ja Salla joutui vakuuttelemaan hyvän tovin, että tämä oli nätti kuin mikä. Tottahan se olikin: ruskeahiuksinen, urheilullinen Petra oli sievä tyttö, jolla oli merensiniset, ei tavallisen harmaansiniset silmät ja muotoja oikeissa paikoissa. Petra valitti säännöllisesti jenkkakahvojaan ja leveitä harteitaan; Sallalla kävi häntä aina hieman kateeksi omaa kaikin puolin tasapaksua varttaan miettiessään. Olihan hän hoikka, mutta lantio oli kapea ja rinnat pienet. Tiimalasista hänen vartalonsa ei ollut tainnut koskaan kuullakaan.
Puheenaihe vaihtui nopeasti, kun Petra bongasi poikaporukan ympäröimän Jannen sillan viereiseltä nurmikentältä. Pojilla näytti olevan meno päällä. Maassa lojuvat reput pullistelivat oluttölkkejä, ja Boten Anna pauhasi matkaradiosta. Yksi pojista oli jo intoutunut tanssimaankin, muut istuivat maassa jutellen ja naureskellen.
Janne huomasi melkein yhtä nopeasti Petran kuin tämä hänet ja nousi nopeasti ylös halatakseen tyttöä. Hänelläkin oli oluttölkki kädessään, mutta posket eivät punoittaneet, askel näytti varmalta.
”Terve, hei kiva kun pääsitte!”, hän totesi koko porukalle vaikka katsoi vain Petraa. ”Oisko pieni esittelykierros paikallaan?”
”Mut te varmaan tunnettekin, oon siis Janne. Nämä tässä on Teemu, Henkka, Matias ja Jami”, poika osoitti kavereitaan, jotka nyökkäsivät paikoiltaan. Se tanssiva oli Henkka. ”Me ollaan kaikki samasta lukiosta, paitsi Jami, joka on teidän ikäinen.”
Petra esitteli oman seurueensa. Pojat tekivät piiristään tilaa, ja hekin istuivat maahan ja liittyivät mukaan keskusteluun. Henkkakin oli malttanut asettua alas, kun radiokappale oli vaihtunut rauhallisempaan.
Aurinko häikäisi silmiä. Salla varjosti niitä kädellään ja toivoi, että olisi ottanut aurinkolasit matkaan. Janokin oli.
”Otatko olutta?”, oikealla puolella istuva poika kysyi Sallalta kuin lukien tämän ajatukset. Pojalla oli vaaleat hiukset ja silmät, joiden sävyistä oli vaikea olla varma. Vaaleanruskeat, kai. Poika hymyili hänelle tölkkiään tarjotessaan, katse oli ystävällinen. Hyvännäköinen, aivan mielettömän hyvännäköinen tyyppi, Salla ei voinut olla panematta merkille.
Hän tuli samassa oudon tietoiseksi omasta itsestään. Salla oli nauranut Petran ulkonäköhuolille, mutta mietti nyt, että olisi sittenkin pitänyt laittaa hiukset kiinni. Nyt ne valuivat sekaisin selässä, takkuisina varmasti. Meikkiäkin oli tullut sipaistua vain kevyesti, sitä tuskin huomasi. Hän ei ollut edes lakannut kynsiään.
Salla pudisti päätään. ”Kiitti mutta en, en oo oikein oppinut vielä juomaan sitä.” Mikä pojan nimi olikaan? Heidät oli esitelty niin nopeasti, ettei hän muistanut. Teemu?
Poika nauroi. ”No ei tyttöjen tarvikaan osata. Mulla on pari siideriäkin, kelpaako se?”,hän kysyi ja nakkasi vastausta odottamatta auki repsottavasta repustaan vihreän tölkin.
Salla sai kopin. ”Oho, kiitos”, hän hymyili ja suhautti juoman auki. Omenasiideri oli vielä raikasta, hän totesi hyväksyvästi.
”Hei kuule, nyt mun on pakko myöntää, etten muista sun nimeä. Se tuli jotenkin niin äkkiä”, Salla jatkoi hörppäyksen jälkeen ja kohotti kysyvästi kulmiaan.
”Mäpä muistan sun”, poika vastasi vinosti hymyillen ja antoi tahallaan hänen odottaa hetken.
”Mä oon Matias. Hauska tutustua. Salla”, hän lisäsi.
Salla kohtasi Matiaksen kiusoittelevan katseen ja veti syvään henkeä. Ilmassa tuoksuivat tuomenkukat ja tuore ruoho. Kesäloma oli todella alkanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti