Hekuma, osa 4

Muutaman omenasiiderin jälkeen olo alkoi olla ihmeellisen vapautunut. Päässä keikkui kevyesti, Sallasta tuntui kuin hän olisi leijunut voikukkia ja piharatamoita pursuavan nurmikon yläpuolella. Oli vaikeaa pysytellä paikoillaan. Salla kipristeli huomaamattaan varpaitaan, nyhti hajamielisesti pullon etikettiä ja hyräili parhaillaan kuuluvan biisin tahdissa, vaikkei ollut kuullutkaan sitä koskaan aikaisemmin. Oikeastaan olisi tehnyt mieli ottaa muutama laukka-askel, pyörähtää ympäri kengänkärjillä ja juosta kilpaa puiden takana välkkyvän joen rantaan, mutta hän malttoi mielensä ja tyytyi naputtelemaan kynsillään muovipullon kylkeä.

Salla kikatteli tanssiin uudelleen intoutuneen Henkan robottiliikkeille ja Jannen kainalossa istuvan Petran järkyttyneelle ilmeelle. Tyttö ei selvästi voinut uskoa tuuriaan, hän tuijotti vain jäykästi eteensä eikä saanut sanaa suustaan, kun Janne kyseli puolitosissaan, pitäisikö hänen pelätä mahdollista mustasukkaista poikakaveria.

Salla hihitti myös Matiakselle, ennen kaikkea Matiakselle. Poika piirsi parhaillaan hänen käsivarteensa jotakin mustalla kajalilla. Yritti ainakin. Kajalterän kosketus kutitti hirvittävästi, vaikka Salla kuinka yritti olla nauramatta.

”No niin, siinä se on!”, Matias totesi lopulta voitonriemuisena ja nosti Sallan käsivarren koko porukan ihailtavaksi. Salla vilkaisi kättään.

”Tuo on kyllä ehkä maailman rumin perhonen”, hän julisti kriittisen arvionsa nousuhumalan tuomalla itsevarmuudella.

”Ai ruma! Kuunnelkaa nyt, tämä tyttö haukkuu mun taideteosta rumaksi!”, Matias huudahti järkytystä teeskennellen. ”Ja minä kun sydänverelläni sen maalasin, viimeisillä voimillani väänsin. Just tuollaisia te naiset ootte, mikään ei kelpaa”, poika piteli teatraalisesti rintaansa ja sutaisi kuvioon vielä pari kiehkuraa lisää. Sallalta ei herunut anteeksipyyntöä, hän tyytyi vain kohottamaan toista kulmakarvaansa merkitsevästi.

Lopulta Matias antoi periksi. ”No okei, onhan se aika kauhee. Mutta on kuule ainakin persoonallinen, ei varmasti tuu samanlaista vastaan!” 

Sitä ei Sallakaan voinut kiistää.

Ilta oli osoittautunut yllättävänkin hauskaksi. Salla ei ollut aluksi odottanut siltä paljoakaan, koko päättäjäisjuhlinta oli ollut nimenomaan Petran ajatus.

Lämpötila pyöri kuitenkin edelleen lähellä kahtakymmentä astetta, porukka tuli toimeen mainiosti ja siideri sai ajatukset hyrräämään miellyttävillä taajuuksilla. 

Eikä seurassakaan ollut valittamista.

Kun Petra oli uppoutunut Janneensa, Eemeli ja Heini lähteneet kahdestaan kävelylle ja Karita ja Kiia keksineet Jamin kanssa yhteisiä tuttavia, Salla oli syventynyt keskustelemaan apollonkasvoisen Matiaksen kanssa. Juttu sujui hämmentävän vaivattomasti, keskustelua riitti muustakin kuin koulujen päättymisen ihanuudesta ja tulevista kesäsuunnitelmista.

Jostain kumman syystä Salla oli tullut jossain vaiheessa maininneeksi Janin, ja ennen kuin hän oli tajunnutkaan, hän oli kertonut Matiakselle kaiken kertomisen arvoisen heidän suhteestaan. Senkin, kuinka hän yön hämärinä tunteina luki Janin viestejä läpi, halusi vieläkin lähettää pojalle jotain mutta ei sitten kuitenkaan viitsinyt.

”Tämä tuntuu niin tyhmältä. Itehän minä sen jätin, ei meidän juttu oikeen mihinkään edennyt, mutta minä oon meistä varmaan nyt se, joka suree enemmän. Sovittiinhan me, että ollaan kavereita, mutta ei se oikein toimi. Ei me koskaan oltukaan pelkkiä kavereita”, Salla purki tuntojaan, ja Matias kuunteli tarkkaavaisesti, nyökkäili, kommentoi väliin juuri oikeissa kohdissa.

”Hei, kyllä se siitä. Eihän tuollainen koskaan helppoa oo, mutta elämä jatkuu. Sori, en osaa nyt neuvoa sen paremmin, mutta kyllä sä pääset tuosta yli. Onhan noita miehiä maailma pullollaan, se nyt ei vain ollut se oikea”, Matias oli lopulta lohduttanut ja taputtanut Sallaa varovaisesti olalle.

Ja äkkiä olo todella tuntui kevyemmältä. 

”Kiitos”, Salla hymyili pojalle. ”Eiköhän se tosiaan siitä. Mutta puhutaan välillä jostain muusta. Kerro jotain susta!”

”Ei kai mussa nyt mitään ihmeempää kerrottavaa oo.” 

Silti Salla sai pian selville, että 17-vuotias Matias Saraste asui Talvikankaan omakotitaloalueella vanhempiensa, pikkuveljensä ja kahden kissansa, Kasimirin ja Vallun, kanssa. Hän harrasti kalliokiipeilyä ja harmitteli edelleen sitä, että lupaavasti edennyt jalkapalloura oli katkennut edellisenä syksynä jatkuviin rasitusvammoihin. Matias halusi lääkäriksi, hän pärjäsi luonnontieteissä ja tahtoi lähteä jossain vaiheessa kiertämään Aasiaa.

”Länsimaissa ihmiset ei vieläkään tiedä juuri mitään Kamputseasta tai Indonesiasta. Ja kuka on oikeesti nähny, miten useimmat kiinalaiset elää? Yks tuttu oli käynyt Kiinan maaseudulla kiertämässä, ne kuvat oli aivan mielettömiä!”, poika innostui kertomaan silmät innosta hehkuen ja selitti reissuhaaveistaan niin vuolaasti, että Salla alkoi jo itsekin nähdä sielunsa silmin vihreille vuorenrinteille porrastetut riisipellot ja kesyttömät mangrovemetsät.

Äkkiä Petra seisoi edessä, tarttui Sallan käteen ja hoputti häntä nousemaan ylös.

”Hei kato kelloa, viimeinen bussi lähtee viiden minuutin päästä!”

Salla vilkaisi rannettaan ja tajusi hätkähtäen, että Petra oli oikeassa. 01.10, miten ilta oli saattanut kulua niin nopeasti?

Mutta nyt oli kiire, ei jäänyt aikaa ihmetellä. Tytöt huikkasivat hätäiset heipat vielä paikalla istuville pojille, Karitalle ja Kiialle ja säntäsivät juoksuun. Kaikeksi onneksi päättäjäispäivän bussijono oli tavallista pidempi, tytöt ehtivät linja-auton luokse juuri kun jonossa viimeisenä seissyt, epävarmasti huojuva täti-ihminen sai kaiveltua kukkarostaan riittävän paljon kymmensenttisiä kuskille.

Petra oli bussissa hiljaista tyttöä. Hänkään ei oikeastaan ollut olutihmisiä, muttei ollut kehdannut kertoa sitä Jannelle, ja Salla katsoi viisaammaksi olla häiritsemättä kalpeakasvoista, hikottelevaa ystäväänsä. Salla kaivoi laukustaan purkkapakettia, vilkaisi kättään ja jäi tuijottamaan sitä hämmästyneenä.

Perhonen ei edelleenkään ollut erityisen komea, mutta vasta nyt kun Salla katsoi sitä tarkemmin, hän huomasi, että sen alle oli raapustettu pienellä tihrulla jotain. Mitä siinä luki?

Ei, ei se ollutkaan tekstiä. Nolla neljä nolla, viisi kolme yksi, Salla tavasi harittavia merkkejä ja alkoi äkkiä hymyillä.

Matias oli jättänyt hänelle puhelinnumeronsa.

Kuva täältä. 

Osa 5