Lumihuntu, osa 4

Aada huitaisi nopealla liikkeellä käden olkapäältään ja yritti sännätä juoksuun, mutta kompastui saman tien omiin jalkoihinsa ja kaatui naamalleen puolimetriseen lumihankeen. Pakko nousta, pakko paeta, hänen päässään kaikui ja sydän pamppaili, hän huohotti ja korvissa kohisi.

Aada riuhtaisi itsensä ylös ja oli juuri ottamassa uuden harppauksen poispäin, kun käsi tarttui tiukasti häneen omaan käsivarteensa. Hän yritti pyristellä irti otteesta, mutta tällä kertaa se piti.

"Rauhoitu! Hei oikeesti rauhoitu, mikä sulla on?"

Aada veti syvään henkeä, pyyhki toisella kädellään märkää lunta silmiltään ja yritti vielä viimeisen kerran – turhaan – riuhtaista itseään irti. Sydän pamppaili edelleen, mutta vähitellen vaistot alkoivat tehdä tilaa aisteille ja ajatuksille, ja typertyneenä hän tajusi, että ääni oli tuttu.

Edessä seisova hämärä hahmo ei ollut kukaan muu kuin Ilari, ihan vain Ilari, joka oli pukeutunut Osuuspankin tupsupipoon ja typerännäköiseen neonviolettiin toppatakkiin. Takin olkapäätä koristivat räikeän kirkkaanvihreät raidat.

"Miks sulla on nuo päällä?" oli ensimmäinen mitä Aada sai suustaan ulos. Ilari katsoi häntä hetken hämmentyneenä, vilkaisi sitten omaa asustustaan ja alkoi yllättäen nauraa.

"Mehän kastuttiin päivällä ihan litimäräksi, mun oma takki on saunalla kuivumassa. Nämä on jotain Tuomaksen isän vanhoja", hän sai lopulta sanottua. "Mutta mitä ihmettä tuo äskeinen oli?"

Aadakin alkoi vähitellen tajuta tilanteen absurdiuden. Kiihtymyksestä hehkuvat posket lehahtivat, jos mahdollista, vieläkin punaisemmiksi, kun hän muisti, miten oli kiljunut ja rynnistellyt ympäriinsä kuin vauhko eläin. Ja kompastunut, kaatunut mahalleen. Hän yritti huomaamattomasti noukkia kauluksesta sisään pujahtaneita lumikokkareita. Nolotti. Onneksi oli niin pimeää, ettei poika varmaankaan nähnyt hänen kuumottavia kasvojaan kunnolla.

Ilari ei kuitenkaan ollut milläänsäkään, nauroi vain ja pyyhkäisi lunta hänen harteiltaan ja takinselkämyksestä.
"Taisin vähän säikäyttää. Sori."

"No eihän se sun vika oo. En tiedä, mikä muhun meni. Tuntuu ihan tyhmältä nyt."

Ja tuntuikin. Eihän Aada edes ollut niitä ihmisiä, jotka pelkäävät pimeää tai metsää. Hän oli yöpynyt jos jonkinlaisessa korvessa ja ryteikössä kymmeniä kertoja, vaellellut itsekseen hakkuuaukioilla ja suonreunoilla hiljaisuudesta ja yksinäisyyden tunteesta nauttien. Sitä varten hän oli nytkin ulkona liikkeellä: selvittelemässä ajatuksiaan, kahlaamassa lumen läpi aivan omaksi ilokseen.

"Mitä sä täällä teet?" Aada huomasi äkkiä kysyä.

"Tulin lämmittämään saunaa", Ilari vastasi, ja totta tosiaan, vajaan kymmenen metrin päässä häämöttivät rakennuksen tummat ääriviivat. Aada ei ollut edes huomannut koko saunaa, vaikka muisti kyllä nähneensä sen aikaisemmin päivällä.

 "Tuutko mukaan?"

Aada totesi tyytyväisenä, että sauna oli vanha kunnon puulämmitteinen mökkisauna. Päärakennuksen kylpyhuoneen ja poreammeen nähtyään hän oli puolittain odottanut sähköistä vuolukivikiuasta ja koristeellisia laattaseiniä, mutta seinät olivat korutonta vaaleaa puupaneelia ja kiuas perinteistä irtokivimallia. Kuuma vesikin tuli padasta, ei hanasta.

Hän huomasi seinustalla sanomalehtiä pursuilevan paperipussin ja muisti vasta nyt, että sytykkeeksihän Tuomas niitä oli tuonutkin. 

Sanomalehdistä huolimatta tulen saaminen saunanpesään ja muuripataan osoittautui yllättävän haastavaksi tehtäväksi. Edellinen käyttäjä ei ollut muistanut kantaa sisälle uusia puita, ja Aada ja Ilari joutuivat hakemaan seinänvierustalta jäisiä, pyöreitä mäntyhalkoja. Aada jäi raapimaan tulitikkuja ja asettelemaan märiksi sulavia puita paremmin, kun Ilari kävi täyttämässa vesiämpäreitä mökin hanasta. Ilarin palatessa viimeisen kerran tuli rätisi vasta padassa, ja Ilari istui viereen peseytymispenkille ja alkoi vuolla kiehisiä sisältä mukanaan tuomalla puukolla.

"Miten sä näät mitään?" Aada nauroi pojan silmälaseille, jotka olivat huurustuneet tämän astuessa sisään. Ilarikin nauroi, mutta ei vaivautunut edes pyyhkimään lasejaan.

"Tällaisiksi ne menee kuitenkin."

Molemmat istuivat hetken hiljaa, ainoat äänet lähtivät puunsyihin kaivautuvasta puukosta ja padassa loimuavasta tulesta. Hiljaisuus ei ollut raskasta, se ei ollut painostavaa tai kiusallista sillä tavoin kuin se uusien tuttujen kesken usein saattoi olla. Ei vain tullut mieleen mitään sanottavaa, eikä tehnyt mieli vääntää juttua väkisin.

Aada mietti edelleen typerää säikkymistään, mutta enää häntä ei nolottanut. Ilari oli suhtautunut koko juttuun niin mutkattomasti, ei katsellut häntä kuin säikkyä teinityttöä eikä kiusoitellut asiasta.

Onneksi saunanlämmittäjä ei ollut ollut Tuomas, Aada ajatteli samassa. Huomauttelusta ei olisi tullut loppua, poika olisi varmasti vaaninut häntä koko mökkireissun ajan ja yrittänyt säikäyttää uudestaankin. Vaikka Aada ei ollut tuntenut poikaa vielä vuorokauttakaan, hän pystyi kuvittelemaan tarkalleen tämän äänensävyn ja ilmeen: "Aada taitaa olla vähän tuollaista herkkää sorttia", tämä julistaisi niin isoon ääneen, että kaikki varmasti kuulisivat ja iskisi mukamas huomaamattomasti silmää.

Aada istui paikoillaan ja tarkkaili, kun Ilari veisti vielä yhden lastun, asetteli kiehiset kiukaanpesän pohjalle, laittoi päälle sanomalehtiin käärittyjä pieniä puita ja sytytti paperin hitaasti. Pojan kasvot hehkuivat tulen loisteessa, silmälaseista heijastui kaksi pientä nuotiota. Hämärässä valaistuksessa koko näky oli jotenkin oudon lumoava: pojan rauhalliset eleet ja ketterästi kieppuvat liekit.

Kun tuli alkoi nuolla isompiakin puita, Ilari löi lopulta luukun kiinni ja nousi kyykystä jaloilleen.

"Mennäänkö?" tämä kysyi ja tarjosi kättään auttaakseen Aadan ylös. Aada tarttui siihen ja muisti, kuinka oli tunti sitten pyrkinyt räpistelemään kaikin voimin irti pojan otteesta.

Mitään sanomatta he kävelivät hitaasti takaisin mökille. Kulkureitti oli kapea, Aada yritti sovittaa askeleensa edellä kulkevan Ilarin jalanjälkiin. Hän oli viimein muistanut laittaa otsalamppunsa päälle. Valokeila osoitti kammottavan violetin toppatakin selkämykseen. "Kuljetus Ryhälä. Hoitaa homman kotiin", mauttomalla autonrengaslogolla varustettu teksti mainosti.

Takana huhuili pöllö ja Aada kääntyi katsomaan, mutta näki vain mustia puita ja saunamökin. Sen ikkunoista loisti himmeän punahehkuinen, lepattava valo. Piipusta nouseva savu nousi hädin tuskin erottuvana väreilynä taivaalle ja katosi tähtien sekaan. 

Kuva täältä. 

Osa 5