Hekuma, osa 14

Kun isä oli ilmoittanut muutosta, Matiaksen ensimmäinen reaktio oli ollut järkytys, mutta mitä pidemmälle kesä kului, sitä innostuneempi hän alkoi olla edessä odottavasta vuodesta. Eikö hän ollut haaveillut pidemmästä reissusta Itä-Aasiaan jo kahdeksannelta luokalta lähtien? Eikö muka ollut lukenut läpi jokaista Kiinan matkaopasta ja historiankirjaa mitä käsiinsä sai, opetellut japanin hiragana-aakkosia ja ladannut koneen täyteen korealaisia musiikkivideoita jo kauan sitten? Kokonainen vuosi Japanissa oli enemmän kuin Matias olisi uskaltanut toivoakaan.

Päivät kuluivat hautausmaalla kukkia kastellen, illat kotona tavaroita pakaten ja tulevaisuutta suunnitellen. Kaiken alkuhämmingin jälkeen koko perhe tuntui olevan muutosta innoissaan. Äiti oli opetellut valmistamaan sushia ja lainannut hyllyt täyteen geisha-tarinoita. 

”Täytyy tuntea paikallinen kulttuuri”, hän oli Matiakselle päättäväisesti selittänyt, kun tämä oli ihmetellyt, miksi ihmeessä äiti yritti kiinnittää itselleen nutturaa kahdella puisella kertakäyttösyömäpuikolla ja taitella origamikurkia, joiden päät vinksottivat mikä mihinkin suuntaan ja jotka kellahtivat kyljelleen, kun äiti koetti asetella ne hyllyn reunalle. Matias katsoi viisaammaksi olla paljastamatta, ettei äiti tulisi tekemään mitään kimonon obi-vyön taitteluohjeella, jonka tulosti netistä.

Isä selaili asuntovaihtoehtoja ja yritti ottaa selvää Sapporon asuinalueista. Vaikeaahan se oli, kanji-merkit kun eivät koskaan olleet kuuluneet suomalaiseen opetussuunnitelmaan, mutta lopulta isä ilmoitti, että oli onnistunut kollegansa välityksellä löytämään loistavan asunnon.

”Sata neliötä ja aivan sen puistokadun vierellä! Mikä se nyt oli? Ozuri Park?”

”Odori Park”, Matias korjasi neljännen kerran.

”Niin just. Ja siellä on kuulemma sellainen japanilainen ruokapöytä. Että saadaan sitten opetella syömään kyykyssä joillain lattiatyynyillä”, isä hekotteli kuin pikkupoika.

Matias pyöritteli päätään vanhempiensa touhotukselle, muttei voinut olla tuntematta samalla ihan yhtäläistä jännitystä. Hän googlaili tulevan kotikaupunkinsa nähtävyyksiä, etsi kulkureittejä Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan ja yritti selvittää, millaiset kalliokiipeilymahdollisuudet Hokkaidon saarella oli. Hyvät, kaikesta päätellen erinomaiset, hän sai tyytyväisenä todeta.

Lukioasiakin oli saatu hoidettua kuntoon yllättävän vaivattomasti. Matias saisi aloittaa kansainvälisen IB-tutkinnon, jonka hän voisi saattaa loppuun palattuaan Suomeen. Aluksi ajatus ei ollut miellyttänyt Matiasta. ”Mitä järkeä on lähteä Japaniin asti opiskelemaan englanniksi?” hän oli valittanut, mutta tajunnut sitten, että vuosi japaninkielisessä opetuksessa merkitsisi hänen kielitaidoillaan yhtä kuin välivuosi, ja sitä hän ei halunnut.

Elokuun kolmantena päivänä Matias seisoi kotitalonsa eteisessä ristiriitaisin tuntein. Tätä päivää hän oli odottanut koko kesän, ja silti vatsanpohjaa kouraisi nyt kun lähdön hetki oli edessä. Hän ei näkisi kavereitaan vuoteen, ei kävelisi kotimaansa kamaralla kahteentoista kuukauteen eikä olisi edes samassa koulussa, kun palaisi takaisin. Hän ei voinut estää haikeuden puuskaa, kun katseli ympärilleen aavemaisen tyhjässä talossa. Vuosi oli pitkä aika.

Lähtötunnelmissa olivat näköjään muutkin. 

”Mä haluu-uun äksönmänin”, Joona mankui ja suuntasi kyräileviä katseita äitiinsä, joka oli pakannut nuken jo toissapäivänä rahtina lähteneeseen muuttokuormaan. Pikkupojan ääni poukkoili tyhjässä talossa oudosti, kimpoili matottomista parkettilattioista ja verhottomista ikkunoista kunnes katosi, kun äiti nosti pojan repusta esille toisen supersankarin.

”Ismo, sanoithan sinä niille vuokralaisille nyt varmasti siitä palohälyttimestä, että sen patterit pitää vaihtaa. Niin ja puuvaraston ovi ei mene kunnolla lukkoon, sitäkin pitää varmaan katsoa ja – ”, äiti hössötti ja katsahti huolestuneena isää, joka raahasi tuulikaappiin kolmea valtavaa matkalaukkua.

”Joo joo. Älä nyt hätäile, kaikki on ihan hyvin”, isä virnisti ja suikkasi vaimolleen suukon poskelle. ”No niin, joko ollaan valmiita lähtemään idän eksoottiseen helmeen, huipputeknologian ja haikurunojen kotimaahan”, isä kyseli parhaalla mainostoimistoäänellään ja sai muut hymyilemään vaisusti.

”Eiköhän me olla”, Matias vastasi, kun äiti tuntui unohtuneen tuijottelemaan lattialistoja. Mietti varmaan, muistaisivatko vuokralaiset pyyhkiä niiltä pölyt.

23 tunnin kuluttua Matias havahtui levottomasta unestaan, kun Joona tökkäsi häntä kylkeen. 

”Kato.”

Matias katsoi ulos lentokoneen ikkunasta eikä saanut sanaa suustaan. Alla levittäytyi valojen meri, jollaista hän ei ollut nähnyt koskaan elämässään, ei edes Lontoossa tai Pariisissa. Katujen ja talojen vaaleat valopilkut kimmelsivät tummassa yössä kuin tähtisumu taivaalla; punaiset ja keltaiset värinauhat koristivat valtateiden varsia. Merenrannan mustuudessa vilahtelivat laivojen heikot valokiilat, eikä Matias voinut kuin kurkotella ikkunan ääressä veljensä kanssa. Hän tapaili kameraansa repusta, mutta muisti sitten pettymyksekseen jättäneensä sen matkalaukkuun.

”Ja täällä me nyt asutaan”, hän huoahti yhtä lailla itselleen kuin veljelleen. Olo oli epätodellinen, ja leijaileva riemun aalto vain voimistui, kun he astuivat ulos koneesta Naritan lentokentälle. Vaikka lentokoneita saapui jatkuvasti ympäri maailmaa, kaikilla tuntui olevan mustat hiukset, ja 183 sentin varrellaan Matias tunsi olonsa pidemmäksi kuin koskaan ennen. Korkea naisääni kuulutti kauittimista jotain rytmikkäällä japanin kielellä ja ontuvalla englannilla, ja Matias hätkähti, kun häntä ohimennen töytäissyt salkkumies taivutti päätään aavistuksen verran anteeksipyynnöksi. 

”Simmase.” Simmase? Sumimasen! Hassu ilo läikähti sisällä, kun Matias tajusi tunnistavansa sanan.

Kolmen tunnin kuluttua viimeinen lento Tokiosta Sapporoon oli ohi. Siinä vaiheessa kun taksi kuljetti Sarasteen perhettä kohti uutta kotiaan, Matias oli jo täysin vakuuttunut siitä, että tulisi rakastamaan vuottaan Japanissa. Katsellessaan puoliunessa auton ikkunoista pimeydessä vilahtelevia kadunkulmia ja mainoskylttejä, joiden merkkejä ei pystynyt lukemaan, hänen kasvonsa valaisi aivan huomaamatta onnellisen autuas hymy, joka pysyi niillä siihen asti, kunnes uni vei uupuneen pojan mukanaan.

Seitsemän tuntia myöhemmin vaaleahiuksinen tyttö sulki silmänsä 6783 kilometrin päässä. Ripset kimaltelivat märkinä. Laikukkaita poskia juovittivat suolaiset pisarat.

Ne eivät olleet onnenkyyneleitä.

Kuva täältä. 

Osa 15

Lumihuntu, osa 14

Vaikka Aada tunnisti kaikki vanhat merkit, vaikka hän jollakin tasolla ymmärsi, että päivät olivat jälleen muuttumassa harmaaksi, merkityksettömäksi virraksi, hän kieltäytyi kuuntelemasta itseään ja puhumasta muille. Hän ei halunnut enää enempää huolestuneita ryppyjä äitinsä otsalle eikä hän halunnut katsella Erja Pakkasvirran ymmärtäväisiä silmiä, jotka koettivat kaikin keinoin vakuuttaa: minä kuuntelen, minä olen tässä. Kerro vain, miltä sinusta nyt tuntuu.

Siitä kaikesta oli jo niin kauan. Ensimmäisinä kuukausina kaikki olivat ymmärtäneet – miten he olivatkaan ymmärtäneet häntä, vaikkeivät tosiasiassa tienneet aavistustakaan siitä kaikesta, mitä Aada joutui käymään mielessään läpi. Ajan kuluessa asiat kuitenkin muuttuivat. Vähitellen ihmiset tuntuivat jatkavan eteenpäin, ja jos he eivät tapahtumaa unohtaneetkaan, se ei estänyt heitä viettämästä teemajuhlia, käymästä leppoisalla perhelomalla Thaimassa tai kävelemästä huolettomana sillä aivan tietyllä kadulla.

Aada ei onnistunut siirtymään eteenpäin, ei hän sellaista edes halunnut. Olisi tuntunut melkein pyhäinhäväistykseltä juhlia arkkitehtikillan talolla, käydä mökkeilemässä vanhalla porukalla, josta yksi puuttui, tai kuunnella yksin niitä kappaleita, jotka olivat olleet heidän yhteisiään: hänen ja Eemilin.

Lukion hän sai tietysti vietyä loppuun kaikella kunnialla ja viidellä laudaturilla, ja kaukaisemmat tuttavat varmaan kuvittelivat, että hän oli saanut taas otteen omasta elämästään. Eihän se tietenkään niin mennyt. Oppikirjojen pariin vain oli helppo paeta, ruotsin epäsäännölliset verbit ja kristinuskon apokryfikirjat olivat huomattavasti miellyttävämpää ajateltavaa kuin hänen oma elämänsä sillä hetkellä. Varsinkin historia vei tuolloin, reilu vuosi sitten, Aadan täysin mennessään, ja syksyn opiskelupaikka oli irronnut parhailla pisteillä, vaikka hän hädin tuskin edes muisti lukeneensa pääsykoekirjoja.

Kuoleman edessä ihmismieli on voimaton. Niin Aada muisteli joskus jostain lukeneensa. Vai oliko se Pakkasvirta, joka siten oli todennut?

Ainakin hänen oma mielensä oli osoittautunut sen edessä pohjattoman heikoksi, ja vaati monta valkoista lääkepurkkia, kymmenen kuukautta ja lukemattomia Pakkasvirran harmonisesti sisustetussa vastaanottohuoneessa vietettyjä tunteja, ennen kuin Aada saattoi sanoa saaneensa jälleen elämästä kiinni.

Ja nyt kun lumihanget alkoivat hiljalleen sulaa, kun talitinttien titityy täytti pihapuut ja vesinorojen solina räystäät, Aada tunsi otteensa jälleen heikentyvän. Olo tuntui jatkuvasti siltä kuin olisi avannut silmänsä kirkkaassa auringonvalossa makoiltuaan: tiesi, että taivas oli häkellyttävän sininen ja nurmikko ihastuttavan vihreä, mutta omissa silmissä kaikki näytti jotenkin valjulta. Auringonvalo oli kuluttanut värit puhki.

Aada raahautui aamuisin kiltisti noitavainoja ja talvisodan kotirintamaa käsitteleville luennoille, palautti tehtävänsä ajoissa ja luki tenttikirjoja jopa ahkerammin kuin tavallisesti. Hän lähti mukaan tiistain ja keskiviikon opiskelijabileisiin, joi ja pyöri tanssilattialla siinä missä muutkin, ja vaikka hän lähti kotiinsa yleensä jo ennen kahta, useimmat opiskelukaverit eivät huomanneet hänen käytöksessään suurtakaan eroa.

Suomen kieltä opiskelevaan Lottaan Aada törmäsi silloin tällöin humanistien Humus-kuppilassa tai yliopiston pyörätelineillä, ja usein he kävivät kahvilla ihan muutenkin vain. Tietyssä mielessä Lotta oli nykyään Aadan läheisin ystävä, mutta he eivät olleet tunteneet toisiaan kuin vasta syksystä lähtien, ja vaikka Lotta tiesikin päällisin puolin, mitä oli tapahtunut, Aada ei pystynyt selittämään hänelle sitä kaikkea, mitä Eemiliin liittyi ja miten Ilari puolestaan kuvioon kietoutui.

Niinpä hän jäi yksin tummien ajatustensa kanssa, jotka kerääntyivät mielen pohjalle painostavina kuin mustanpuhuvat ukkospilvet. Ne eivät romahduttaneet maailmaa kerralla, mutta Aada huomasi, että entistä useampana aamuna peilistä katsoi hymyileväisen, terveennäköisen tytön sijasta haaleakatseinen, vastenmielinen olento, joka oli aivan liian lihava, aivan liian mitäänsanomaton, aivan liian kauhistuttava että hän olisi halunnut tuijottaa sitä silmiin.

Silmät saattoivat vettyä koska vain. Olihan Aada aina ollut hieman herkemmästä päästä, eikä ollut uutinen eikä mikään, jos tienvarteen kuollut siili tai toisten ihmisten riidat saivat hänet itkemään. Nyt kyynelten syynä saattoi kuitenkin olla pieninkin pettymys, aivan ohimenevä ajatus eikä aina oikeastaan mikään. Aada pahoitti mielensä, kun tv-mainoksessa virpovat aikuiset miehet jäivät ilman karkkeja. Kun hän eräänä iltana pudotti pölyjä pyyhkiessään lapsena saamansa koristenuken lattialle niin että sen jalka irtosi, hän lamaantui täysin, jätti siivousämpärin keskelle lattiaa ja ryömi peiton alle kahdeksalta illalla. Ja kun hän huomasi ilmoitustaululta, että tentistä tuli pelkkä kolmonen, Aada joutui poistumaan puoleksi tunniksi yliopiston vessaan, että sai punaisuuden pois silmistään.

Sitä säikkyä lohduttomuutta olisi saattanut kestää loputtomiin, ellei Aadaa olisi lopulta vetänyt jaloilleen kaikista auttajista epätodennäköisin.   

Kuva täältä. 

Osa 15

Hekuma, osa 13

”Pidä sinä VITTU näppis erossa mun miehestä!”

Koko tanssilattian katseet kääntyivät kohti yläkerran portaita. Huutaja oli hontelo mustakiharainen tyttö, jonka ohut silkkimekko ei jättänyt yhtäkään vartalon kaarretta arvailun varaan. Hänen vierellään seisoi ruskeatukkainen, pidempi tyttö, jonka koko olemus hehkui ivaa ja huonosti pidäteltyä suuttumusta. Petrahan se siinä, Salla tajusi heti ja muisti oikeastaan vasta nyt, ettei ollutkaan nähnyt ystäväänsä koko iltana. Mutta kuka tuo toinen oli ja mistä hyvästä hän oikein huusi Petralle?

Vastaus astui saman tien tyttöjen perään ja yritti tarttua silkkimekkotytön käsivarteen, mutta tämä ravistautui irti otteesta ja jatkoi: ”Ja SINÄ Sakke pysyt tästä nyt erossa. Me puhutaan myöhemmin, mutta ihan ekaksi tämä huora saa lähteä tästä talosta ja aika äkkiä sittenkin”, tyttö ilmoitti yrittämättäkään hiljentää sanojaan ja tönäisi Petraa eteenpäin niin että tämä oli horjahtaa viimeiseltä rappuselta laskeutuessaan. 

Omaksi itsekseen Petra onnistui käyttäytymään yllättävän tyynesti. Juhlakansan katseiden alla hän kulautti viimeiset hörpyt kädessään kantamastaan tölkistä, käveli sanaakaan sanomatta eteiseen ja työnsi tennarit jalkaansa. Hän avasi jo ulko-oven, mutta pysähtyi kynnykselle ja kääntyi ilmoittamaan:

”Jos huoran haluat löytää, kannattaa katsoa ihan vain peiliin. Sinuna Sakke kysyisin tyttöystävältäs, kenen kanssa se vietti viime perjantain. Ja tyttöystävänä kysyisin Sakelta, miksi se kertoo kirkkain silmin olevansa vapaa. Hauskaa illanjatkoa teille”, Petra päätti, onnistui jollain ihmeen keinolla tavoittamaan hetkeksi Sallan katseen ja paiskasi oven kiinni.

Puheensorina ja musiikki täyttivät taas olohuoneen. Näytös oli ohi, ja Sakke ja silkkimekko vetäytyivät kahdestaan jonnekin.

Salla tiesi kuitenkin, että hänenkin iltansa oli nyt päätöksessään. Petra odottaisi häntä tiellä, siitä ei ollut epäilystäkään.

Salla pakottautui vetäytymään kauemmas kanssaan tanssineesta Matiaksesta ja ryntäsi eteiseen etsimään kenkiään. Poika seurasi perässä.

”Sori, mun on oikeesti pakko mennä”, Salla selitti etsiessään epätoivoisesti toista korkkariaan. Kaikki muutkin kengät tuntuivat olevan mustia.

”Mut hei, nähään taas”, Salla jatkoi , löysi etsimänsä ja veti korkokengän kiireesti jalkaansa. Hän vilkaisi Matiakseen päin. ”Eikö niin?”

Poika yskäisi ja väänteli kasvojaan kummallisesti. Mitä nyt vielä? Sallalla oli kiire!

”Tuota niin, totta puhuen ei varmaan nähdä. Ei ainakaan pian”, Matias lisäsi oudon hiljaisesti ja tuijotti päättäväisesti seinästä roikkuvaa lasista avainkaappia.

Salla ei ymmärtänyt hänen sanojaan. ”Ai miten niin?”

”En ehtinyt kertoa... tai siis en halunnut kertoa, tai en jotenkin –”

”Nii-in?”

”Niin että me muutetaan ens viikolla Japaniin.”

Jos Salla olisi ymmärtänyt, että tämä oli viimeinen kerta, kun hän näki poikaa puoleentoista vuoteen, hän olisi ehkä valinnut sanansa toisin. Mutta hän ei ymmärtänyt, ei vielä ollut käsittänyt kunnolla muuta kuin että poika oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja katoaisi taas pois hänen elämästään ennen kuin ilta oli ehtinyt kulua loppuun.

”Just joo. Ihan vitun hauskaa reissua vain sitten”, hän tuhahti ja kiisi ulos ovesta ystävänsä perään.

Oli onni, että Matias oli katsellut avainkaappia, sillä ulko-ovi paukahti niin rajusti, että kaappi irtosi kiinnikkeestään ja olisi pudonnut lattialle, ellei hän olisi saanut sitä kiinni.

Siinä hän sitten seisoi, typerä design-avainkaappi kädessään keskellä kenkien merta eikä tiennyt minne mennä, mitä tehdä. Olohuoneesta kantautui Scandinavian Music Groupin Hölmö rakkaus ja lopulta Matias laski kantamuksensa maahan, poimi valkoiset kenkänsä vaivattomasti muiden joukosta ja astui ulos hänkin. 

Ehkä oli ihan hyvä jättää tämä kaikki taakseen, hän lopulta päätti ja lähti laahustamaan kohti kotiaan, joka ei enää ensi viikolla olisi hänen kotinsa.

Kuva täältä. 

Osa 14

Lumihuntu, osa 13

Mökkireissun jälkeen Aada tunsi itsensä niin uupuneeksi, että olisi mielellään viettänyt pari seuraavaa vuorokautta oman sänkynsä pohjalla nukkuen ja kaverilta lainattua Cosmopolitan-vuosikertaa selaillen. Turha toivo. Sirulla olisi sunnuntaina konfirmaatio, ja jonain heikkona hetkenä Aada oli tullut luvanneeksi äidilleen, että voisi hoitaa leipomispuolen pikkusiskonsa rippijuhliin. Opiskelutkaan eivät juuri silloin painaisi, niin hän oli kuvitellut.

Niinpä lomapäivät kuluivat nyt lapsuudenkodissa makeaa ja pikkusuolaista värkätessä, lattioita mopatessa ja laatikoita järjestellessä. Aada ei voinut ymmärtää, mistä äiti oli saanut päähänsä, että vieraat tulisivat tarkastelemaan pesuhuoneen laattojen saumoja tai tirkistelemään makuuhuoneen yläkaappeihin, mutta kaikki oli pestävä ja puunattava, siitä ei joustettu senttiäkään. Santusta ei ollut minkäänlaista apua: hän vetosi lukevansa kirjoituksiin ja livisti sillä verukkeella kaikesta hyödyllisestä, vaikka illat näyttivät kuluvan pikemminkin tietokoneen kuin kemiankirjan ääressä.

Eikä työ edes loppunut tomaatti-mozzarellasarviin ja tarjoilupöytään sopivien serviettien metsästämiseen. Illat Aada etsi ja kävi läpi lähdeaineistoa myöhässä olevaan historianesseeseensä, pohti 1700-luvun aateliselämää Ruotsi-Suomessa ja yritti vaivalloisesti saada selvää nahkakantisista ruotsinkielisistä teoksista, joiden sivut tuoksuivat pölyltä ja menneiltä vuosilta. Vaikka määrämitta oli vain seitsemän sivua ja vaikka edellinen jakso oli ollut tahdiltaan varsin leppoisa, Aada ei ollut saanut esseetään loppuun, ei oikeastaan alkuunkaan. Onneksi Suomen ja Skandinavian historian professori oli luvannut vielä kaksi viikkoa armonaikaa, mutta maanantaina esseen pitäisi olla lokerossa tai koko kurssi menisi uusiksi.

                     

Sohvan takana piileksiviin villakoiriin ja aatelisrouvien kirjeenvaihtoon syventyminen oli toisaalta myös helpotus: aikaa ei juuri jäänyt muulle, eikä Aada ehtinyt oikeastaan ajatellakaan ihmissuhteiden labyrinttia, ennen kuin viimeiset voileipäkakut olivat kadonneet parempiin suihin ja lopulta kymmensivuiseksi venynyt essee sujautettu professori Häyrisen lokerohyllylle.

Kun lukuvuoden viimeinen periodi pyörähti käyntiin, Aadalla oli kuitenkin taas aikaa pyöritellä asioita ja ihmisiä mielessään. Ei pelkästään Ilaria, vaikka kohtaus saunatuvassa tunki väkisinkin mieleen aamuherätystä asettaessa, leipäpakettia ostaessa, aivan yllättäen kun sitä vähiten aavisti.

Päällimmäisenä ajatuksissa oli kuitenkin aivan toinen poika, tummahiuksinen tähtisilmä, jonka pelkkä ajatteleminen sai askelet horjumaan ja silmät kostumaan.

Se oli alkanut jo mökillä: pojan kuva häälyi kaiken takana etäisenä haamuna, jonkinlaisena vääristyneenä linssinä, joka suodatti sanat ja teot aivan toisenlaiseen muotoon kuin niiden olisi kuulunut olla. Aadan oli aluksi ollut vaikea ymmärtää, miksi poika nousi jälleen mieleen kaiken jälkeen, juuri kun hän oli onnistunut vakuuttamaan itselleen, että oli aika irrottaa ote, että oli lupa jälleen nauraa tuntematta siitä syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa.

Kun hän lopulta ymmärsi syyn, oli jo tapahtunut liikaa. Liian monta etuhiusten alta muka vaivihkaa luotua katsetta, liian monta naurunpyrskähdystä, liian monta viipyilevää hetkeä kahdestaan. Ja tietenkin se pahin: aivan liian monta suudelmaa, kun yksikin oli jo enemmän kuin hän pystyi kantamaan.

Aivan reissun alussa hän ei ollut sitä vielä huomannut, mutta mitä enemmän hän Ilaria tarkkaili, sitä paremmin hän ymmärsi, että vaikka hiukset ja silmät olivat eri sävyä, vaikka ääni kuulosti väärältä ja hymy avautui toisella tapaa, Ilari oli aivan liian samanlainen kuin Eemil. Hänen Eemilinsä, hänen kaunis Eemilinsä, joka kutsui häntä keijukseen ja kirjoitti sormenpäällään rakkauden sanoja niskaan ja olkapäihin.

Kun poika toissa keväänä oli päässyt opiskelemaan arkkitehtuuria, hän kuiskasi myöhemmin Aadalle, että oli päässyt sisään piirustuksella, joka esitti heidän tulevaa kotiaan.

”Lisäsin kaksi lastenhuonetta. Mitä luulet, olisiko se hyvä? Kaksi lasta. Ja kissa, ja ehkä koira. Voisin vielä suunnitella meille kesämökin Kuusamoon. Täydellinen keskiluokkainen idylli, kaasugrilli ja pieni pottumaa vielä pihalle möllöttämään. Mitäs sanot?” poika kysyi, ja Aada nauroi, miten hän nauroikaan!

Lapsiahan he silloin olivat ja lapseksi Aada tunsi itsensä yhä edelleen, mutta ei se tehnyt heistä yhtään sen vähemmän rakastuneita eikä yhtään sen vähemmän onnellisia.

Miettiessään sitä kaikkea Aada tunsi tutun mustan verhon leviävän ylleen. Se kaikki oli nyt ohi. Yhtenä päivänä kupla oli särkynyt ja hän oli jäänyt yksin, niin pohjattoman yksin, etteivät kyyneleet enää virranneet eikä uni tullut kuin purkista. Kaikki muistot tulvivat jälleen mieleen niin nopeasti syöksyen, ettei Aada osannut itkeä, ei nauraa.

Viikko loman jälkeen hänen luona vieraillessaan äiti katsoi häntä samalla vakavoituneella ilmeellä, jonka hän oli nähnyt niin monta kertaa ennenkin.

”Näytät vähän väsyneeltä. Etkö ole saanut nukuttua viime aikoina?” äiti kysyi varovasti, mutta molemmat tiesivät, että näennäisen viattomaan kysymykseen sisältyi toinen, paljon vakavampi.

”Se on ihan ohimenevää”, Aada vakuutti äidilleen ja samalla itselleenkin ja halusi todella uskoa sanoihinsa, vaikka totuus oli, että Eemil oli taas täyttänyt paikkansa hänen mielestään, vallannut suurimman salin ja työntänyt muut nurkkaan.

Silloin tällöin mielessä käväisi myös Ilari, mutta Aada ajoi pojan pois mielestään. Hän halusi unohtaa oman virheensä ja uppoutua muistoihin aurinkoisista päivistä, jolloin nurmikko oli vihreä ja puun varjossa istui kaksi hymyilevää ihmistä, tummahiuksinen poika ja kultatukkainen tyttö.

Ei, Ilariin hän ei enää ottaisi yhteyttä. Miten hän voisi selittää, ettei tapahtunut ollut pojan vika, että syy oli hänessä ja yksin hänessä?

Miten hän voisi kertoa, että oli rakastunut kuolleeseen?

Kuva täältä. 

Osa 14

Hekuma, osa 12

Keskustelu sujui jälleen hengästyttävän helposti. Juttu tuntui jatkuvan juuri siitä, mihin se oli viimeksi jäänytkin, eikä mistään olisi arvannut, että he hädin tuskin tunsivat toisensa. Alkuillan synkkä tunnelma oli lähes tiessään, ja vaikka Salla mietti hetken, olisiko hänen kuulunut olla järkyttyneempi, hän päätti, että näin oli parempi.
Matiaskin tuntui pohtivan samaa ja kyseli hänen vointiaan niin moneen kertaan, että Sallan oli lopulta pakko puuskahtaa: ”Hei unohdetaan se jo, jooko? Kaikki on ihan ookoo nyt, ei siitä sen enempää.” Helpotuksekseen hän huomasi, että poika tuntui viimein uskovan häntä.

Pinkin punaisilla prinsessalakanoilla istuessa aikaa vierähti tunti, toinenkin. Keskustellessaan Matiaksen kanssa Salla ei voinut olla vertaamatta poikaa Janiin: eipä hän viime aikoina pahemmin muiden poikien kanssa ollutkaan ollut tekemisissä, ei ainakaan kahden kesken.
Kesän aikana ero Janista oli alkanut jo haalistua pois mielestä. Oli hän sen verran poikaa IRC-Galleriassa seurannut, että tiesi, että tämä aloittaisi syksyllä amiksen sähköpuolen, mutta jostain syystä mielenkiinto koko ihmistä kohtaan oli lopahtanut, ja hetket Matiaksen kanssa saivat hänet ymmärtämään yhä paremmin, miksi jutusta ei lopulta olisikaan voinut tulla mitään. Vaikka Jani oli kaikin puolin suloinen ja hyväntahtoinen poika, Salla ei ollut oikein koskaan saanut häneen kunnon keskusteluyhteyttä. Kun päivän kuulumiset oli päivitetty ja koulu- ja harrastuskäänteet setvitty, jäljelle ei jäänyt oikein muuta tekemistä kuin halailla, makoilla toisen kainalossa, suudella ja silitellä hiuksia. Niin he tekivätkin, mutta lopulta se ei riittänyt Sallalle.

Matiaksen kanssa jutellessa moni asia tuntui olevan toisin. Poika sai hänet pohtimaan asioita, joita hän ei ollut koskaan tullut miettineeksi, sai hänet nauramaan ja hämmästelemään pojan omia kokemuksia. Valju laskuhumalakin oli taittunut avautumisenhaluiseksi raukeudeksi, ja kun Matiaskin oli kulauttanut taskumatistaan muutaman kerran, keskustelu oli kääntynyt yllättävän syvälliseen suuntaan.

”Ootko ikinä miettinyt, millaisena muut ihmiset näkee sut?” poika kysäisi aivan yhtäkkiä, vaikka puhe oli juuri äsken koskenut heidän vanhempiensa suhtautumista alkoholin käyttöön.
”Oon tietenki, kuka sellaista ei miettis? Monesti oon ajatellut, että ois siistiä lukea muiden ajatuksia itsestä, tietää millaisena ihmisenä ne oikeesti pitää.” Salla mietti hetken ja jatkoi: ”Oikeestaan musta tuntuu, että mietin sitä paljon enemmän kuin pitäiskään. Mä oon vähän sellainen, että otan muiden mielipiteet liikaakin huomioon enkä vahingossakaan uskalla loukata. Enhän minä koskaan edes riitele kenenkään muun ku siskon kanssa.”
Matias hymähti. ”Enpä ihmettele.”

”Ai, miten niin?” Salla kysyi eikä oikein tiennyt, oliko poika tarkoittanut sanansa hyvällä vai ei.
”Ei ku oot van sellainen... kiltti. Ja älä, siis en tarkoita nyt pahalla”, Matias lisäsi heti huomatessaan Sallan kurtistavan kulmiaan. ”Ku siis ihan oikeesti kiltti, silleen hyvällä tavalla. Musta se on hieno ominaisuus, että osaa ottaa muutkin ihmiset huomioon. Ja oon kyllä nähnyt ihan tarpeeksi paljon niitä muunkinlaisia tyttöjä, että tarkoitan tuota ihan oikeasti.”

Salla irvisti. ”No, ainakaan yläasteella kiltteys ei ollut kovin kovassa huudossa, varsinkaan ku sattu olemaan sen päälle vielä kympin oppilas. Ihan sama, vaikka kävikin kotibileissä eikä tosiaankaan ollut mikään epäsosiaalinen kotona viihtyvä nössykkä. Jos ei polttanut tupakkaa eikä puhunut paskaa joka toisesta vastaantulijasta, ei ollut joidenkin silmissä oikein mikään. Nipo mikä nipo”, hän hymähti hieman katkerasti muistaessaan, millaista ihmissuhdetasapainottelua elämä oli ollut vielä pari kuukautta sitten.

Matias taputti häntä lohduttavasti olkapäälle. ”Kuule, oon aika varma että sun lukiossa on melkoisen erilainen meininki. Ei sinne pääse ne, joita ei vois vähempää kiinnostaa.”

”Niin kai sitten”, Salla huokaisi ja otti kulauksen vesilasista, jonka Matias oli hänelle jossain vaiheessa avuliaasti kiikuttanut. ”Hei mut vielä siitä, että millaisena ihmiset näkee toiset. Olitko sanomassa siitä jotain?”

”Een kai, tai en enää muista. Mutta arvaa mitä? Haluatko tietää, millaisena yks ihminen sut näkee?”, poika kysyi ja vilkaisi Sallaa arvoituksellisesti.

Äkkiä Salla tunsi taas, kuinka sormenpäitä kihelmöi, kuinka lämmin pyörre kulki alas vatsanpohjaa kohti. Posket lehahtivat punaisiksi, kun hän tavoitti Matiaksen katseen. ”No kerro”, hän vastasi nopeasti ja tuijotti käsiään. Tummanpunainen kynsilakka oli näköjään kulunut aivan kelvottoman näköiseksi.

”No niin. Siis. Musta sä oot tosi mukava tyttö. Sori jos oon nyt liian suorapuheinen, tämä juoma on näköjään aika tujua –” Matias vilkaisi jokseenkin häkeltyneen näköisenä taskumattiaan ja kulautti sen nopealla hörpyllä tyhjäksi ”– mutta oon ihan tosissani. Musta oli tosi kiva nähä sillon päättäjäisjuhlissa ja olin oikeesti aika pettyny kun en kuullut susta sen jälkeen mitään. Ja tuota, ihan aluksi aattelin jotenkin tyhmästi että oot tosi tavallinen tyttö, mutta et sä oo. Sun kanssa on niin helppo jutella, tuntuu että aattelet asioista samalla tavalla ku minäkin. Ja se on oikeesti iso juttu, et varmaan tiiäkään miten iso”, poika intoutui selittämään ja vaikeni sitten aivan yhtäkkiä, aivan kuin olisi tullut sanoneeksi liikaa.

Salla kuunteli vain lumoutuneena ja tunsi hymyn hiipivän suupieliinsä. ”Samaa minäkin oon aatellu. Siis että on helppo puhua. Ja että oot mukava. Ja ööh, jos nyt oikeesti pitää sanoa mitä ajattelee, niin sä oot –” Helvetin hyvännäköinen, teki mieli todeta. ”Siis että kyllähän sua kattelee”, Salla sai sanotuksi ja nielaisi. Loistavaa, Salla, hän sätti itseään, kylläpä taas osoitit melkoista verbaalista lahjakkuutta.

Matias vaikutti kuitenkin ymmärtäneen hänen sanansa oikein. ”Noh, kyllähän suakin kattelee”, hän vain nauroi ja nousi ihan yllättäen jaloilleen. ”Mutta tiiätkö mitä? Nyt ollaan juteltu tarpeeksi tälle illalle.” 

Salla ehti jo pelästyä Matiaksen sanoja, mutta äkkiä tämä tarjosi kättään ja veti hänet ylös sängyltä. ”Nyt mennään tanssimaan. Ei vastaväitteitä, pysyt ihan hyvin pystyssä”, poika torjui ennen kuin Salla edes ehti huomauttaa, että hänen jalkansa olivat aivan liian raskaat mihinkään fiksunnäköisiin tanssiliikkeisiin.

Matias tarttui hänen käteensä ja johdatti hänet alakertaan kohti tanssilattiaksi muuttunutta olohuonetta. Musiikki oli viimein saanut voiton kiljuvista, huutavista ja nauravista teineistä, ja kaikkialla oli liikettä, vilinää ja elämää. Värivalotkin huoneeseen oli laitettu. Oranssit ja pinkit valopallot välkähtelivät ylös kohotetuissa kämmenissä ja ikkunankarmeissa, ja kun Salla siristi silmiään, koko näky muuttui jonkinlaiseksi abstraktiksi videotaiteeksi, valojen ja varjojen sekavaksi kehräksi.

Salla sulki silmänsä ja antoi virran viedä, rytmin kuljettaa. Hän tunsi kädet lanteillaan ja oli pakahtua siihen tunteiden vyöryyn, joka hänet sillä hetkellä täytti. Hän eli, juuri nyt hän todella eli.

Kuva täältä.

Osa 13

Lasikalterit

En ole aikaisemmin juuri kirjoitellut lyhytnovelleja, mutta nyt tuli sellaistakin kokeiltua. Teksti syntyi alun perin novellipiirissä annetun aiheen pohjalta. Tarinan pohjaksi oli annettu seuraava kuva: http://weheartit.com/entry/14040336

Minna lastasi ostoksiaan punaiseen kangaskassiin, kuten aina perjantai-iltaisin töiden jälkeen. Kaksi purkkia maitoa, tarjouslohta, puoli kiloa kellertäviä espanjalaisia tomaatteja ja ruokakermaa. Vähärasvaista, tietenkin. Pitäisi koettaa keventää ennen Siirin häitä, sininen suosikkimekko oli alkanut kiristää vatsan kohdalta. 

Fisherman's Friendeja Janille, mies ilahtui niistä aina. Kassin päälle vielä paketti grahampaahtoleipää ja valmiiksi siivutettu pullapitko. Äiti oli puhunut tulevansa huomenna kylään.

Minna nosti ostokset käsiinsä ja huikkasi heipat kassalle, joka sattui olemaan entinen ala-asteen luokkakaveri. Kolme lasta, asuntolaina ja viikonloppuisin Jyrin Pubissa viihtyvä mies olivat näköjään tehneet tehtävänsä, ja Hannen kasvot kielivät pikemminkin kolmestakymmenestä kuin 24 ikävuodesta.

Odottaisiko sama kohtalo häntä itseäänkin? Käynnistäessään punaista Renault Clioaan Minna vilkaisi kuvaansa taustapeilistä ja huokaisi. Meikki oli huolellinen ja tumman monisävyiset hiukset kohdallaan, kuten parturi-kampaajalta sopi olettaakin, mutta Minna tunnisti väsymyksen merkit itsessään. Silmät punersivat, niitä reunustavat tummat varjot erottuivat valokynänkin alta. Katse oli hailakka, välinpitämätön.

Siltä Minnastakin oli viime aikoina tuntunut. Välinpitämättömältä. Päivä vaihtuivat toisiin, arki ja liian lyhyet viikonloput vuorottelivat loppumattomassa ketjussaan, mutta mikään ei muuttunut. Töistä kotiin, ruoaksi kanawokkia tai makaronilaatikkoa, tv auki. Joskus myöhäisillan elokuva Jani toisessa, popcorn-kulho toisessa kainalossa.

Viikonloppuna sitten tyttöjen kanssa baariin, jos jaksoi. Aina sama kaava: parit siiderit ja fetasalaattia jonkun epätavallisen siistiksi puunatussa keittiössä, kikattelun saattelemat lupaukset siitä, että tänään pidetään hauskaa, avokkien kyydillä kaupungille. Tunkkaisella tanssilattialla ihmeteltiin, miten nuoria ne nykyään baariin päästävät ja miten vähissä vaatteissa teinit todella kulkevatkaan. 

Loppuillasta muisteltiin yläasteen luokanvalvojia, koulun takana vedettyjä ekoja kännejä ja sitä yhtä Peteä, johon kaikki olivat silloin ihastuneet. Parin tunnin päästä joku huomasi, että huomenna pitikin olla aikaisin asuntonäytössä tai aquazumbassa, eikä kukaan vastustanut lähtöä. Taksin takapenkillä toivotettiin hyvät yöt ja sanottiin, että pitää tehdä sama uudestaankin, tosi kiva päästä vähän vapaalle.

Anna tosin oli jäänyt porukasta pois saatuaan esikoisensa, ja Mirka oli lähtenyt miehen perässä Itä-Suomeen. Muuten porukka oli pysynyt samana peruskouluajoista lähtien. 

”On se mahtava, että on näin hyviä ystäviä, jotka pysyvät vierellä vuodesta toiseen”, joku muisti aina kehua. Sitten juteltiin keittiöremontista ja miehen uudesta työpaikasta asennusfirmassa. Masennuslääkereseptit ja pikavippivelat eivät oikein sopineet samaan kahvipöytäkeskusteluun, kyllähän kaikki sen ymmärsivät. On muuten kiva tuo uusi tapetti, sopii hyvin tummaan puupintaan! Ihanaa juustokakkua, mistä löysit reseptin?

Minna tallusteli kotiovelle ja astui sisään. Rivitalon päätykaksio, he olivat löytäneet sen Janin kanssa puoli vuotta sitten. Loistavaa tuuria: kaksi makuuhuonetta, vastaremontoidut pesutilat, oma pikkuinen sauna ja siististi hoidettu takapiha. Vuokrakin oli oikein kohtuullinen, kahden työssäkäyvän tilille jäi vielä rahaa pahankin päivän varalle.

Jani oli näköjään tänään ehtinyt kotiin ensin. Jo eteisessä Minna tunsi keittiöstä kantautuvan tuoksun: mies oli laittanut bravuuriaan, itsetehtyä lasagnea. ”Hei kulta”, mies käveli keittiöstä ja kietoi kätensä avovaimonsa ympärille. Ne olivat vahvat, kauniit kädet. Niihin Minna oli miehessä aivan ensimmäisenä kiinnittänyt huomiota, kun he tapasivat kahdeksan vuotta sitten yhteisten tuttujen kotibileissä. Kauniit kädet, ja sitten se muu: hymyileväiset, lempeät kasvot, tuikkivat silmät ja pörröinen tukka.

He olivat alkaneet seurustella kuukausi tapaamisensa jälkeen ja menneet kihloihin Minnan 20-vuotissyntymäpäivänä. Häät olisivat luvassa vuoden päästä, niin he olivat suunnitelleet. Kirkkokin oli jo alustavasti varattu, kaaso pyydetty, ja Minna oli alkanut selailla häälehtiä, vaikkei oikeastaan osannut ottaa asiaa vielä tosissaan. Naimisiin, hänkö?

Ruoan jälkeen Jani pyysi häntä laittamaan silmät kiinni. ”Etkä sitten yhtään kurki”, mies varoitti hymyä äänessään.
Kun Minna aukaisi silmänsä, hän häkeltyi. Pöydälle oli ilmestynyt kimppu tulipunaisia ruusuja, suuria ja kauniita, huumaavan tuoksuisia. Jani oli asetellut pöydälle selvästi itse leipomansa suklaakakun, joka oli kaikessa vinoudessaan ja epätasaisuudessaan niin hellyyttävä, että Minna tunsi silmiensä kostuvan. Kakun keskelle oli ripoteltu vaaleanpunaisia nonparelleja niin että se muodostivat suuren sydämen.
”Kiitos, aivan ihana”, Minna sanoi ja suuteli miestään. ”Mutta mistä hyvästä? Eihän nyt oo mikään juhlapäivä.”
”Ei niin. Halusin vain yllättää sut”, Jani sanoi ja silitti hänen hiuksiaan.
”Voi kulta.”

Juuri kun Minna oli illalla nukahtamassa, Jani tökkäsi häntä kylkeen.”Hei, ootko hereillä?”
”Mmh.”
”Tämä voi tulla nyt vähän yllättäen... Mutta ootko ajatellut, että me voitais yrittää lasta?”
Äkkiä Minna oli täysin hereillä. ”Lasta?”
”Niin. Tai siis, miksi ei? Molemmilla on vakituinen työpaikka, meillä on hyvä asunto ja yhteisiä säästöjä. Vanhemmat asuu lähellä, nekin vois varmasti auttaa. Eikö se olisi mahtavaa? Sellainen ihan pieni tyttö tai poika. Kesävauva.

Kun Jani lähti seuraavana aamuna rautakauppaan, välinpitämättömyys oli viimein tiessään. Minna tiesi, mitä tahtoi, tiesi ehkä ensimmäistä kertaa aivan todella, mitä elämältään halusi. Ja mitä ei.

”Yksi menolippu Helsinkiin, kiitos.” Ei paluulippua, ei ainakaan aivan vielä.

Katsoessaan ohi vilistäviä puita ja pikkukyliä, peltoja ja lahonneita latoja Minna ajatteli punaisia ruusuja, jotka lakastuisivat keittiön pöydällä.

Jani oli maalannut sen viime syksynä valkoiseksi.

Kuva täältä.

Lumihuntu, osa 12

3. luku

Kotimatka sujui hiljaisuuden vallitessa. Kalpean krapulainen Tuomas nuokkui Aadan vasemmalla puolella, kääntyili välillä ja ynähti, kun auto ajoi kuoppaan tai kääntyi mutkasta. Lauri ja Lotta olivat lähtiessään saaneet aikaiseksi riidan siitä, kannattiko puoliksi syödyn makaronilaatikon jämät heittää roskiin vai ottaa mukaan, ja nyt he molemmat istuivat paikoillaan suu tiukkana viivana. Lotta väänsi radiota isommalle kuullessaan NRJ:ltä suosikkikappaleensa ja Lauri vaihtoi kanavan saman tien mielenosoituksellisesti YleX:ään ja sääti volyymin pienemmälle.

Oikealla puolellaan istuvaa Ilaria vilkaistessaan Aadaa vihlaisi. Pojan katse oli tyhjä; kasvoilla ei näkynyt pienintäkään tunteen häivähdystä, kun tämä tuijotteli ohi vilistäviä puunrunkoja. Sellainen poika oli ollut aamusta asti, ja Aada tiesi hyvin, ettei hän ollut asiaan aivan syytön.

Miten typerä hän oli eilen ollutkaan, kun oli antanut hetken viedä mukanaan. Hän oli uppoutunut Ilarin vihreisiin silmiin, halunnut jäädä tämän käsivarsille ja unohtaa kaiken muun. Oli melkein unohtanutkin.

Lopulta hän oli onneksi tajunnut irrottautua pojan otteesta, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä. Kolauttaessaan saunatuvan oven kiinni hän tiesi, että oli satuttanut Ilaria. Tämän vilpittömän hämmentynyt ilme ei poistunut mielestä, vaikka hän kuinka yritti.

Mutta kuinka hän olisi voinut selittää käytöstään, perustella ailahtelevaisuuttaan? Aada ei ollut vielä valmis kertomaan totuutta, ei ehkä koskaan olisikaan. Eihän hän oikeastaan edes tuntenut koko poikaa: Ilari oli ilmestynyt hänen elämäänsä vasta pari päivää sitten, ja vaikka aika tuntuikin pidemmältä, hän ei tiennyt tästä kuin pintaraapaisun: nimen, opiskelupaikan, sisarukset. Sen, että poika joi kahvinsa mustana, että hän suunnitteli juoksevansa kesällä puolimaratonin. Ei alkuunkaan sitä, millainen Ilarin arvomaailma oli, mitä hän odotti tulevaisuudelta, mitä katui menneisyydestään, ja juuri kaikki se oli oikeasti tärkeää. Se jos mikä.

Aada hätkähti, kun Lauri painoi äkkiä lujasti jarrut pohjaan.

”Poroja”, poika selitti jatkaessaan hitaasti matkaa. Kaksi poroa, iso ja pienempi, jolkutteli hitaasti keskellä maantietä vailla tietoakaan perässään matelevista ajokeista. Lopulta eläimet väistivät tiensivuun ja matka jatkui. 

 

Aada antoi silmäluomiensa painua kiinni auton kiihdyttäessä vauhtiaan. Hän oli nukkunut yöllä huonosti, vielä huonommin kuin ensimmäisenä yönä. Hän muisti, kuinka Ilari oli tullut vierelle ja kääntynyt jäykästi poispäin. Poika oli vihainen, Aada oli käsittänyt. Syytäkin oli. Olisi ehkä pitänyt pyytää silloin uudestaan anteeksi, mutta hetki oli mennyt, tilaisuus oli karannut käsistä ja sanaton jännite oli asettunut heidän välilleen. Nyt sitä oli jo vaikeampi rikkoa. 

 

Parin tunnin ajomatkan aikana he eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Eipä sillä, että kukaan muukaan olisi puhetuulella ollut. Kun tutut opiskelija-asunnot viimein pilkistivät ikkunasta, Aada huokaisi helpotuksesta.

”Kiitos reissusta, nähdään taas”, hän huikkasi nopeasti etupenkin suuntaan, nousi ylös ja keräsi tavaransa peräkontista.

Kävellessään kohti yksiötään hän ei voinut olla vilkaisematta vielä taaksepäin. Vihreät silmät tuijottivat takaikkunasta häntä. Vai hänen lävitseen? Aada ei ollut aivan varma.

”Mitä siellä mökillä oikein sattu? Tapahtuiko sun ja Ilarin välillä jotain, vai kuvittelinko omiani?” Lotta tekstasi illalla. Tosiaan, Aada ei ollut oikein missään vaiheessa ehtinyt kertoa ystävälleen illan tapahtumista. Aamu oli kulunut pakatessa ja siivotessa, heillä ei ollut hetkeäkään aikaa olla kahdestaan. 

 

Aada mietti pitkään, mitä vastaisi. Lopulta hän päätti olla rehellinen. ”Tapahtui jotain, mutta tuskin tapahtuu enää jatkossa”, hän näpytteli viestin eteenpäin.

Hän oli hämmästynyt ja toisaalta taas ei, kun pian saapuva viesti olikin aivan toisesta numerosta. ”Hei, onko kaikki hyvin? Oon pahoillani, menin liian pitkälle. -Ilari.”

Aadan piti lukea viesti pariin kertaan läpi ennen kuin ymmärsi sen. Vaikka viestin sisältö oli odotettu, hän ei voinut olla olematta hieman pahoillaan. Kaikesta huolimatta hän oli ainakin hetken aikaa toivonut, että Ilari olisi ihastunut häneen, niin monimutkaista kuin kaikki olikin. Mutta tietenkin poika oli tajunnut kaiken tapahtuneen olleen virhe, eipä se ihme ollut. Niin tökerösti Aada oli itse häntä kohtaan käyttäytynyt. 

 

”Mun tässä anteeksi pitäis pyytää, kun lähdin sillä tavalla. Se ei oo millään lailla sun vika, älä vain aattele niin”, hän tekstasi pojalle.

Viestin merkkiääni hälytti taas. ”Mitä, miksi? Tehän tunnuitte tulevan Ilarin kanssa niin hyvin toimeen :(.” Se oli Lotta.

”Onhan Ilari mukava, mutta en saa sitä toista millään mielestä”, Aada kirjoitti raskain sormin näytölleen ja painoi Lähetä-nappia.

Loppuillan hän vahtasi puhelintaan, odotti Lotan ja Ilarin vastauksia muttei saanut kumpaakaan. Lotta tiesi kai, kuinka arka aihe hänelle oli ja pysyi viisaasti hiljaa. Ilari puolestaan taisi viestistään huolimatta olla edelleen loukkaantunut, Aada lopulta myönsi apeasti itselleen.

Sitä hän ei huomannut, että puhelimen viimeksi käytetty numero ei kuulunut Lotalle. Ei todellakaan Lotalle.

Kuva täältä.

Osa 13

Hekuma, osa 11

Salla veti syvään henkeä. Hänet äkkiä vallannut tunne oli outo sekoitus järkytystä ja helpotusta, vähitellen haihtuvaa pelkoa ja ällistystä. Niin hirvittävä kuin tilanne olikin ollut, tunteiden alla piili myös hiljalleen kytevä riemu siitä, että hänen pelastajansa oli ollut juuri Matias, Matias eikä kukaan muu. 

 

Sen jälkeen kun poika riuhtaisi oven auki, kaikki kävi niin nopeasti, ettei Salla pysynyt kunnolla tapahtumien perässä. Jere oli ilmeisesti tajunnut tilanteen ensimmäisenä. Hän luikahti saman tien ulos ovesta, ryntäsi keittiön läpi ennen kuin ihmiset ehtivät paikalle ja poistui koko talosta saman tien kenenkään estämättä, kuten Salla myöhemmin sai kuulla.

Toisin kuin olisi voinut olettaa, Matias ei sännännyt pojan perään vaan syöksyi välittömästi Sallan luokse, otti kiinni hänen harteistaan ja varmisti, ettei häneen ollut sattunut. Vasta siinä vaiheessa poika kiinnitti huomiota hänen avonaisena retkottavaan paitaansa ja kääntyi hämillisenä poispäin, jotta Salla sai napitettua sen takaisin kiinni.

Muutkin juhlijat tajusivat pian, että keittiön suunnassa tapahtui jotain ja alkoivat kulkea siihen suuntaan. Äkillinen paniikki iski Sallaan: kaikista vähiten hän juuri nyt halusi, että koko bileporukka tulisi töllistelemään hänen valuneita silmämeikkejään ja juoponnappiin mennyttä paitaansa, ihmettelemään horjuvaa askelta.

Matias tuntui lukevan hänen ajatuksensa. Ennen kuin kukaan muu ehti paikalle, hän oli ottanut Sallan kainaloonsa ja kuljetti tätä jo kohti yläkertaa. ”Täällä ei enää ole mitään nähtävää”, poika ilmoitti tiukasti ja hätyytti heitä tuijottavat ihmiset omille teilleen. Salla ei huomannut Petraa heidän joukossaan.

Kaikeksi onneksi yläkerrasta löytyi tyhjä makuuhuone. Matias talutti Sallan varovaisesti kapean vuoteen luokse istumaan ja työnsi oven perässään kiinni. Vaaleanpunaisesta värimaailmasta ja hyllyille asetetuista prinsessalinnoista päätellen huone kuului pienelle tytölle. Oliko Sakella pikkusisko, Salla ihmetteli ja puisteli sitten päätään. Ei sillä ollut nyt merkitystä.

Salla istui hetken hiljaa, yritti pyyhkiä sormellaan silmien alle levinneitä ripsivärejä ja kasata ajatuksiaan. ”Miten ihmeessä sinä oot tässä?” hän sai lopulta muotoiltua.

Matias kohautti harteitaan. ”Sakkehan on mun vanha tuttu, pelattiin aikoinaan jalkapalloa samassa joukkueessa.”

Salla nyökkäsi. Kaikkihan Saken jotenkin tunsivat. Totta puhuen hän oli etukäteen aavistellutkin, että Matias saattaisi näyttäytyä juhlissa – se oli yksi suurimpia syitä siihen, että hän oli itsekin lähtenyt mukaan ja ainut syy siihen, että hän laittoi jalkaansa kymmenen sentin korkkarit, joilla ei ollut koskaan aikaisemmin astunut askeltakaan.

Salla ei kuitenkaan ollut nyt kiinnostunut poikienkaverisuhteesta. ”Mutta miten sinä huomasit sen...” Hänen ei tarvinut jatkaa lausettaan loppuun.

”Hyvä tuuri kai vain.”

Matias kertoi, että oli kulkenut keittiön liepeillä, kun Salla oli ensimmäisen kerran pyytänyt Jereä lopettamaan. ”Mä lähdin katsomaan, mut en nähnyt ketään. Olin just menossa pois ku kuulin ääntä sieltä varastosta.”

Maizenat eivät siis olleetkaan syöneet hänen huutoaan, Salla tajusi.

”Tota... Kiitos. Kiitoksia ihan oikeesti, ihan mielettömästi. En halua es aatella miten ois käynyt jos et ois tullu”, Salla sanoi pojalle heikolla äänellä ja ajatteli heti, miten olisi käynyt. Silmät tuntuivat taas kostuvan. Kuinka lähellä se oli ollut?

Matias katsoi häntä yllättävän hellästi, asettautui hieman lähemmäs ja silitti hänen selkäänsä.

”Mutta minä tulin”, poika sanoi yksinkertaisesti.

Salla sai kasvoilleen vaisun hymyn. ”Niin, sinä tulit.”

He olivat hetken hiljaa, mutta pian Matias liikahti rauhattomasti. ”Tuota noin, ootko aatellu... että poliisille?” hän sai sanottua.

Salla mietti pitkän tovin, mutta pudisti sitten päätään.

”En usko, että se enää mitään muuttais.”

Eihän se oikein ollut, että Jere pääsisi kaikesta kuin koira veräjästä, mutta Salla ei halunnut miettiä poikaa hetkeäkään kauemmin kuin oli pakko. Loppujen lopultahan mitään ei kuitenkaan ollut vielä tapahtunut, vaikka Sallalla olikin varsin vankka tuntemus siitä, että ellei Matias olisi sattunut väliin, hänelle olisi voinut käydä mitä vain.

Sitä paitsi Salla arveli, että vaikka tämä ilta tulisi tuskin aivan heti unohtumaan, hän ei ottaisi siitä itselleen liian suurta taakkaa kannettavakseen. Niin hän ainakin itselleen vakuutti.

”Ootko nyt aivan varma?” Matias vielä varmisti, ja Salla nyökkäsi.

”Hyvä sitten.”

Se siitä, Salla huokaisi. Kaikki oli hyvin, hän oli turvassa. Ja Matias oli vieressä.

Matias todella oli vieressä, hän tajusi kunnolla vasta nyt ja tunsi sydämensä pamppailevan aivan toisesta syystä kuin vielä hetki sitten.

Poikakin tuntui aistivan tunnelman muuttuneen. Hän veti hämillisenä kätensä pois tytön selältä ja siirtyi aavistuksen verran kauemmaksi. Salla nipsutteli hermostuneena metallisen rannekellonsa kiinnikettä. Klik, auki ja kiinni, kiinni ja auki.

Vaivaantuneen hiljaisuuden rikkoi lopulta Matias. ”Saitko sä mun numeroa?” hän kysyi juuri sen kysymyksen jota Salla oli pelännytkin.

Salla voisi päästä asiassa helpolla, sanoa, ettei ollut koskaan huomannutkaan mitään numeroa. Mutta ei. Laskuhumalaisen huurteensa läpi Salla tajusi, että juuri nyt kasvot, eleet, kaikki hänessä oli aivan liian paljasta, että hän olisi onnistunut huijaamaan poikaa.

”Sain”, hän myönsi lopulta lyhyesti ja tunsi kouraisun vatsassaan, kun huomasi Matiaksen kasvoille valahtavan pettymyksen, jota poika turhaan yritti peitellä.

”Etkä sitten ottanut yhteyttä.” Se ei ollut kysymys. Matiaksen asento oli muuttunut sulkeutuneemmaksi, poika oli laittanut kädet puuskaan ja nojautui nyt selvästi poispäin Sallasta.

Salla tunsi olonsa surkeaksi. Poika oli juuri tehnyt hänelle suuremman palveluksen kuin varmaan itse tajusikaan, ja kenen vuoksi? Tytön, joka ei voinut lähettää edes yhtä vaivaista viestiä.

Mutta sitten toisaalta. Entä se platinanvaalea keijukainen, joka oli katsonut Matiasta niin ilmiselvän ihastuneesti, ettei hän ollut voinut erehtyä mitenkään päin. Entä se?

”En yleensä tekstaile varatuille puolitutuille”, Salla vastasi ja säikähti oman äänensä kylmyyttä. Pitikö hänen sanoa se niin ikävästi?

Matias hätkähti. ”Varatuille? Mistä sä niin päättelet?”

Sallaa hävetti. Melkoinen stalkkaaja hänkin oli, mutta pakko tämä olisi nyt saada selvitettyä.

”Näin sut kaupungilla”, Salla selitti, mutta Matias ei vieläkään näyttänyt ymmärtävän. ”Ja sun tyttöystävän”, hän lisäsi. ”Vaalea, pieni, nätti, kalliit vaatteet, kuulostaa varmaan tutulta?”

Oli Sallan vuoro hölmistyä, kun poika alkoi yhtäkkiä nauraa hekottaa. ”Ai Siljan? Se nyt ei mikään tyttöystävä ole, ihan kaveri vain”, poika selitti, mutta Sallaa ei naurattanut.

”Älä viitsi. Näin kyllä, miten se katto sua.”

Matias vain virnisti. ”Ja mitä sitten? Sama se, mitä se musta ajattelee. Mulle se on ihan pelkkä kaveri, usko huvikses.”

Ja lopulta Salla uskoikin. Eihän Matias ollut häntä kädestä pitänyt, eikä hän ollut missään vaiheessa edes nähnyt pojan kasvoja. ”Hitto, oon minäki typerä”, hän myönsi ja tunsi punan polttelevan poskillaan.

”Oot kyllä”, Matias myönsi auliisti, mutta muisti kai sitten illan tapahtumat ja korjasi nopeasti sanojaan. ”Tai siis tässä asiassa. Ihan vain tässä.”

Salla nosti katseensa pojan pahoitteleviin silmiin ja hymyili ensimmäisen kerran. ”Aika monessa muussakin. Mutta ei mietitä sitä nyt.”

Matias nyökkäsi ja hymyili hänkin. ”Ei niin. On paljon parempaakin mietittävää.”

”Ai niinku mitä?” Salla ei voinut olla kysymyttä, mutta Matias vain katsoi häntä silmät tuikkien.

Vihreät, tänään ne tosiaan olivat vihreät.

Kuva täältä. 

Osa 12

Lumihuntu, osa 11

Ilari istui paikoillaan vielä kauan. Hän katseli poissaolevasti, kun liekit hiipuivat oransseiksi hiiliksi, kunnes nekin vähitellen sammuivat.

Ilma tuntui paenneen keuhkoista, outo puuduttava tyhjyys täytti koko kehon. Ilari yritti ymmärtää, mitä äsken oikein tapahtui, mutta ei voinut käsittää, ei voinut selittää sitä alkuunkaan. Hetken kaikki oli ollut niin täydellistä. Oli ollut vain hän ja Aada eikä mitään muuta, ja sitten kaikki oli mennyt väärin. Tai ei oikeastaan niinkään: kun Ilari mietti asiaa tarkemmin, hän tajusi, että jokin oli koko ajan ollutkin väärin, ja hän oli tiennyt sen.

Herranjestas, tyttöhän oli ollut itkun partaalla, ja mitä hän oli tehnyt? Ei suinkaan lohduttanut, ei koettanut tukea tai kuunnella vaan käynyt iholle, suudellut vain ja ajatellut tytön pehmeää vartaloa ja tulisia huulia. Oliko hän käyttänyt tytön hätää hyväkseen, Ilari kysyi itseltään ja värähti. Millaista tekopyhyyttä. Hän ei ollut tippaakaan Tuomasta parempi. Ei ihme, että Aada oli rynnistänyt sillä tavoin pois.

Sitä hän ei ymmärtänyt, miksi tyttö oli pyytänyt anteeksi. Hänenhän niin olisi kuulunut sanoa. Syytä olisi todellakin ollut.

Äkkiä Ilari muisti, että Lauri ja Lottakin varmaan haluaisivat saunomaan ja pakottautui vetämään vaatteensa kosteudesta nihkeälle iholle. Hän joutui sytyttämään saunanpesän uudestaan, lisäsi sinne vielä pari kalikkaa ja lähti lopulta tallustelemaan vastahakoisesti mökkiä kohti.

Lotta ja Lauri olivat selvästi jo odotelleet vuoroaan. ”Lopultakin”, Lauri äyskähti Ilarin astuessa sisään. Pariskunta poimi saman tien kamppeensa ja lähti saunaa kohti.

Ilari huokaisi. Ehkä Tuomaskin oli keksinyt hänelle jotain suuttumisen aihetta, se tästä vielä puuttuisi.

Tuomas makoili kuitenkin kaikessa rauhassa yläkerran sohvalla ja katseli teeveestä myöhäisillan smackdown-ottelua. Ilari asettui istumaan viereiselle tuolille ja oli potkaista lattialle jätetyn lasin.

”Hei jätkä, varo vähän! Siinä on kuule sellaiset juomat ettei ihan joka poika osaakaan tehdä. Haluatko maistaa?” Tuomas tarjosi epäilyttävästi kossukolan näköistä juomaansa. Äänestä kuuli, että hän itse oli tainnut maistella sitä jo enemmän kuin tarpeeksi.

Kun Ilari pudisti päätään, Tuomas tarttui lasiin ja kulautti sen kerralla tyhjäksi. Ilari kirosi mielessään. Niin paljon kuin hän ystävästään pitikin, humalassa tämä muuttui tavallistakin arvaamattomammaksi, eikä Ilari kaivannut iltaansa enää yhtään enempää draamaa.

”Missä Aada on?” hän ei voinut olla kysymättä.

Tuomas kohautti olkiaan. ”Se meni saunan jälkeen saman tien nukkumaan. Mieti miten tylsää, kello ei oo vielä yhtäkään. Mä yritin saada sitä kattoon elokuvaa, mutta se oli jotenki outo, ei es sanonu paljo mitään. Ihmeellinen muija”, Tuomas puisteli päätään. Ilari ei ehtinyt vastata, kun tämä jo jatkoi: ”Mutta tiiätkö Ilari. On se kyllä silti mahtava tyttö. Se Aada. Näitkö sen saunassa? Mitkä tis-”

”Joo”, Ilari keskeytti kärsimättömästi ennen kuin Tuomas ehti viedä humalaista lausettaan loppuun.

”Oon kuule oikeesti miettinyt, että meillä vois olla jotaki juttua. Siis ihan oikeesti. Ootko nähnyt miten se puhuu mulle, mitä luulet? Oisko mulla saumaa?” Tuomas kyseli ja Ilari sai tehdä töitä pitääkseen äänensä tasaisena ja ilmeensä viileänä.

”Jaa-a, sitä sun pitää varmaan kysyä siltä.”

Poskia kuumotti, kun Ilari mietti, kuinka oli vain hetki sitten pitänyt tyttöä sylissään, kuinka silittänyt tämän hiuksia ja suudellut tämän huulia. Siitä oli varmaan parempi olla kertomatta Tuomakselle.

Hänelläkin olisi nyt hyvä syy suuttua hänelle, Ilari tajusi apeana.

Showpaini ja Tuomaksen viinanhuuruiset kommentit, joista turhan moni liittyi erääseen vaaleatukkaiseen tyttöön, eivät sanottavammin piristäneet olotilaa juuri nyt, joten Ilarikin päätti pian lähteä nukkumaan.

Olisipa Aada jo unten mailla, hän toivoi. Nukkumatila oli sen verran pieni, että kaikki kolme patjaa olivat kiinni toisissaan, ja ajatus tytöstä kosketusetäisyydellä hermostutti Ilaria.

Tämä taisi kuitenkin olla huono päivä toivoa yhtään mitään. Tietysti Aada oli hereillä, Ilari huomasi sen heti huoneeseen astuessaan vaikka kuunvalossa kylpevä tyttö näyttikin pitävän silmiään kiinni. Hengenvedot olivat liian lyhyet, asento harkitun epämääräinen.

Jos tyttö halusi esittää nukkuvaa, olkoon sitten niin, Ilari kuitenkin päätti riisuessaan vaatteitaan ja kömpiessään hiljaa makuupussiinsa. Hän kääntyi poispäin tytöstä, sulki silmänsä ja oli kuin nukkuisi hänkin.

Niin uupuneeksi kuin Ilari itsensä tunsikin, uni ei ottanut tullakseen. Hän ei millään voinut olla kuulematta toiselta puoleltaan kantautuvaa hengitystä eikä ajattelematta tyttöä, jolle se kuului. Ahdistus tuntui kasautuvan rintaan, mutta hän ei uskaltanut avata suutaan. Ei tiennyt, mitä sieltä olisi tullut ulos. Hiljaisuus tuntui painostavalta, mutta hän ei tohtinut rikkoa sitä, ei edes makuupussin kahinalla. Ilari pakottautui makaamaan epämukavasti vasemmalla kyljellään ja yritti häätää haaleana vellovaa syyllisyydentuntoa pois päästään.

Lopulta uni vei viimein ajatukset pois tästä hetkestä, tarjosi hetkeksi takaoven pois todellisuudesta. Ilari nukkui rauhattomasti ja säpsähteli hereille parin tunnin välein.

Jossain vaiheessa yötä hän tajusi hämärästi, että Aada oli kierähtänyt puoliksi hänen patjalleen. Tyttö oli kiertänyt unissaan käsivarren hänen selälleen, ja kun Ilari varovaisesti kääntyi toiselle kyljelleen, hän näki, kuinka uni oli tasoittanut tämän kasvoilta huolen juonteet ja luonut niille suorastaan hämmentävän rauhallisen naamion. Kuunvalossa tyttö näytti yliluonnolliselta, jonkinlaiselta maalausten keijukaiselta tai jumalattarelta. Ilari katseli kasvoja pitkän tovin, painoi leuan muodon ja poskipäiden pyöreyden syvälle mieleensä.

Liikahtaa hän ei uskaltanut siinä pelossa, että tyttö siirtäisi kättään. Hän painoi silmänsä kiinni ja yritti kuvitella, että Aada oli kietonut sen hänen ympärilleen tarkoituksella.

Se oli kaunis ajatus, kaunis ja yhtä totuudenvastainen kuin tytön kasvoilla leijaileva seesteinen onnen verho. Ilari tiesi sen, mutta hetken aikaa hän halusi ajatella, että hän oli Aadan.

Että Aada oli hänen.

Osa 12

Kuvajainen

Järven tyyni peilipinta
heijasti kasvoni veteen
ja hetken luulin
että jokin niissä muuttui
että jokin minussa muuttui
mutta se olikin vain
tuulen henkäys laineilla
aaltojen rauhatonta keinuntaa

Enkä nähnyt enää itseäni
En taivasta takanani>

Hekuma, osa 10

He joivat lisää, kilauttivat lasia kesän kunniaksi ja päivittelivät bilepaikan prameutta. ”Itse en kyllä viitsis pitää tällaisessa paikassa yhtään minkäänlaisia juhlia”, Salla myönsi. Olohuoneen suunnasta kuului pahaenteinen räsähdys. Jotain särkyi, ei epäilystäkään.
Sen kunniaksi, Jere nosti lasiaan, ja taas he joivat. Lopulta Salla nousi seisaalteen hakeakseen välillä vettä ja yllättyi, kun jalat meinasivat pettää alta. Paikoillaan istuessa humalatilaa ei ollut huomannut niin helposti, mutta nyt Salla tajusi, että askel oli huomattavasti horjuvampi kuin vielä puoli tuntia sitten. 

Jere nousi yllättävän ketterästi pystyyn, tarttui Salla vyötäisiltä ja esti häntä kaatumasta. ”Kiitos”, Salla hymyili ja otti askeleen tiskiallasta kohti. Tai yritti ottaa, sillä poika ei päästänytkään irti. Salla hätkähti ja liikahti poispäin, mutta poika tarttui hänen käsivarteensa ja piti siitä lujasti kiinni.

Hänen kasvojaan katsoessaan Salla huomasi, että Jere oli paljon enemmän kännissä kuin hän oli tajunnutkaan. Pojan kasvoilla häilynyt valju ilme oli muuttunut jotenkin päättäväisemmäksi. ”Hei, älä mee vielä”, Jere kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa. Hengitys haisi viinalta. Sallaa puistatti, ja äkkiä hän huomasi, että keittiö oli tyhjentynyt, paikalla ei ollut ketään muita.
Jere tunki lähemmäs, työnsi Sallaa nurkkaa kohti ja painoi kulmikkaat kasvonsa lähemmäs häntä. Salla tunsi pulssinsa kiihtyvän. Mitä poika teki, mitä poika oikein yritti, lopeta, lopeta, hänen päässään kaikui kun poika painautui lähemmäs, hivutti sormia paidan alle, ylemmäs pitkin selkänikamia.

”Lopeta”, Salla parkaisi ja yritti riuhtaista itseään irti, mutta poika oli liian vahva. Hän vain virnisti humalaisella varmuudellaan ja tarrasi häneen entistä kovakouraisemmin.
”Ai haluat leikkiä vaikeaa, käy se mulle”, Jere sanoi ja iski silmää. Aivan äkkinäisellä liikkeellä hän vetaisi tytön mukanaan ruokavarastoon, jota Salla ei ollut aikaisemmin huomannutkaan.

Salla tunsi palan nousevan kurkkuunsa, kun Jere paukautti oven kiinni ja asettui sitä vasten estääkseen Sallaa avaamasta sitä.
”Lopeta!” hän huusi uudestaan, mutta ääni tukahtui muromyslien ja Maizena-pakettien muuriin. Kyyneleet nousivat silmiin, Salla tunsi vapisevansa. Alkoholi horjutti liikkeitä, eivätkä voimat riittäneet minkäänlaiseen vastarintaan, kun Jere alkoi avata hänen paitansa nappeja.
”Tykkäät tästä, minä kyllä tiedän mistä tytöt tykkää”, poika puhui aivan omissa maailmoissaan. Hän ei tuntunut edes huomaavan Sallan nyyhkytyksiä, painautui vain häntä vasten. Ovenraosta tunkeutuva valonsäie sai pojan silmät kiilumaan oudosti. Salla sulki silmänsä, yritti riuhtoa ja hakata mutta tunsi jälleen jalkojensa pettävän altaan.
Poika oli saanut nappirivin auki ja siirtynyt vyönsolkeen. Hän hivutti kättään rintaliivien soljelle, sujautti toisen farkkujenkauluksesta sisään ja –
”LOPETA!”

Sallan silmät sokaistuivat hetkeksi. Hän tunsi, miten poika lennähti äkkiä kauemmaksi ja tajusi, että ruokakomeron ovi oli vetäisty auki.
Kun näkökenttä jälleen selkeni, hän huomasi, että oviaukossa seisoi tummansiniseen teepaitaan pukeutunut vaaleahiuksinen poika, joka tuijotti häntä hätääntynyt katse silmissään. Ne olivat tällä kertaa vihreät.

Matias oli tullut bileisiin.

Kuva täältä. 

Osa 11

Lumihuntu, osa 10

Aada käänsi katseensa suoraan häneen. Siniharmaat silmät välkehtivät kosteina liekkien valossa. Itkikö tyttö? Ilari ei osannut sanoa. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan. Juuri äskenhän tämä oli vielä hihitellyt saunanlauteilla.

Aada ei vastannut mitään, tuijotti vain häntä niin vilpittömin, niin pohjattoman murheellisin silmin, että Ilari tunsi itsekin palan nousevan kurkkuunsa. Mitä oikein oli tekeillä? Oliko hän sanonut jotain pahasti, hän aprikoi, muttei keksinyt mitään.

Ilari ei voinut irroittautua katseesta, ei voinut eikä halunnut. ”Hei, onko kaikki hyvin?” hän kuiskasi uudestaan, mutta tyttö pudisti päätään liikauttamattakaan katsettaan. Oli kuin hän olisi yrittänyt kertoa sillä jotain. Ilmeessä oli tuskaa ja kaipausta, jotain kauheaa ja kaunista.
Märkä hiussuortuva valahti Aadan silmille, eikä Ilari voinut itselleen mitään vaan kumartui lähemmäs ja pyyhkäisi sen sormellaan tytön korvan taakse. Liike oli hidas. Hän tunsi viileän silkkisen ihon sormenpäidensä alla ja veti syvään henkeä.
Tyttö ei tuntunut pistävän pahakseen. Ilari oli erottavinaan pienen hymynhäivähdyksen, mutta saman tien se oli poissa. Hän tunsi ihokarvojensa nousevan pystyyn, vaikka huone oli melkein liiankin lämmin.

Aadan kasvot olivat nyt lähempänä kuin äsken. Ilari näki oman kuvajaisensa hänen silmistään ja ajatukset sumenivat. Tulen rätinä kuului vaimeasti kuin kuulosuojainten takaa, veri kohisi korvissa ja koko keho vavahteli pulssin tahdissa.

He kaksi istuivat tulen hämyisässä loimussa sekunteja, minuutteja, mitä lie – ajantaju katosi. Hiljaisuus kietoutui ympärille, sanat takertuivat kiinni kurkkuun. Niillä ei ollut merkitystä, ei juuri nyt.

Tytön katseessa oli vielä jotain muutakin, Ilari äkkiä huomasi ja tunsi sydämensä takovan vielä lujemmin. Aadan silmissä oli halua, paljasta ja puhdasta halua. Ilari ei ymmärtänyt, mistä se oli niihin ilmestynyt, mutta hän tiesi, mitä näki ja mitä tunsi.
Katse tuntui vetävän häntä puoleensa täysin vastustamattomasti. Tyttökin kumartui hitaasti eteenpäin ja pian heidän kasvonsa olivat niin lähellä toisiaan, että nenät koskettaisivat, jos kumpikaan liikkuisi vähääkään. He liikkuivat.

Kun Aada lopulta kietoi sormensa Ilarin niskaan ja taivutti päätään vielä kerran, kaikki tuntui oikealta, niin mielettömän oikealta että sattui.

Saunan pehmentämät huulet painautuvat toisiaan vasten. Ensimmäinen suudelma oli varovainen, tunnusteleva, viaton, mutta pian liikkeet vaihtuivat kiihkeämmiksi. Sormet takertuivat niskahiuksiin, huulet näykkivät halukkaina, vaativina. Hengitys kiihtyi. Jossain vaiheessa Ilari nosti tytön sylilleen. Kuuma ilma otti heidät syleilyynsä, ikkunat olivat höyrystyneet kosteudesta.

Katsettaan he eivät irroittaneet toisistaan, eivät hetkeksikään.

Ja aivan yhtäkkiä, juuri kun Ilari oli aikeissa irrottaa tytön vartaloa peittävän pyyhkeen, tämä säpsähti. Ilme muuttui pelokkaaksi, jotenkin säikyksi. Ilarin käsi pysähtyi kesken liikkeen, eikä hän ehtinyt ymmärtää, mitä tapahtui, ennen kuin Aada jo ponkaisi ylös hänen sylistään kietoen pyyhettä tiukemmin ympärilleen.

Nopealla liikkeellä tyttö harppasi huoneen toiseen päähän ja keräsi syliinsä farkkunsa, printtikuvioisen teepaitansa, mustat alushousunsa. Hän nappasi pöydältä vielä rannekellonsa ja deodoranttiputelinsa, ja samassa hän veti jo jalkaansa talvisaapikkaita ja riuhtaisi oven auki. Paita tipahti vaatepinon päältä. Aada kumartui noukkimaan sen, nousi uudelleen ylös ja vilkaisi Ilaria. Hetkeksi hän pysähtyi ja kuiskasi jotain.

Anteeksi, sanoiko se anteeksi?

Ovi kolahti ja tyttö oli poissa.

Kuva täältä.  

Osa 11