Huono omatunto iski tajuntaan vasta kotimatkalla.
Vielä astuessaan hämärästä rappukäytävästä ulos sunnuntaiaamun hiljentämälle kadulle Salla hymyili itsekseen. Menneen yön muisto ja mahassa edelleen tuntuva hykerrys lämmittivät mieltä. Hän mietti Matiaksen hymyä, Matiaksen sormia niskassa ja vatsalla ja omien sormien lomassa, tämän suihkusaippuan ja partaveden tuoksua.
Tihkusateenkin hän huomasi vasta lähestyessään bussipysäkkiä. Sen kapean katoksen alle oli pakkautunut joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä, joita mikään muu ei olisi saanut seisomaan samalla tavalla yhdessä laumassa, kylki kyljessä.
Salla päätti säästyä itsekin enemmältä kastumiselta. Viikkoja vaivannut flunssa oli väistynyt vasta pari päivää sitten ja saattaisi vielä palata.
Hän astui ihmisjoukon sekaan, kääntyi taaksepäin tarkastamaan takaseinällä näkyviä bussiaikatauluja – ja tajusi samalla hetkellä virheensä. Hykerrys katosi kuin taikaiskusta, vatsassa lepattelevat perhoset muuttuivat raskaaksi möykyksi, joka veti katseen alas ja tuntui tukkivan kurkun.
Aivan hänen takanaan seisoi Lasse. Lasse, hänen poikaystävänsä paras kaveri eskarista saakka. Se Lasse, jonka kanssa tämä kävi talvella syöttelemässä kiekkoa, se Lasse, jonka kanssa tämä oli viime vuonna lähtenyt road tripille Norjaan. Ja poikaystävän nimi oli Samu, ei Matias. Ei todellakaan Matias.
Salla koetti vielä kääntää katseensa pois, mutta oli jo myöhäistä. Lasse oli huomannut hänet.
Oli tuskallista nähdä, kuinka silminnähden ilahtunut tämä kohtaamisesta oli. Lassen kasvot kirkastuivat hymyyn, kun hän tervehti iloisesti:
”Salla, onpa kiva nähdä! Mistäs sinä olet tähän aikaan tulossa?”
Niin, mistä tosiaan?
”Tuolta kaverilta vain, mentiin baarin jälkeen niille nukkumaan. Kun ei saatukaan enää kyytiä yhdeltä toiselta kaverilta, eikä viitsinyt maksaa taksista ja –” Salla sulki suunsa, hän tunsi hölöttävänsä ihan turhia. Salla ei ollut huono valehtelija, kuten menneet kuukaudet olivat todistaneet, mutta nyt hän tunsi ahdistuvansa. Hän vältteli katsomasta poikaa silmiin. Jollain hassulla tavalla Sallasta tuntui, että se paljastaisi kaiken.
”Niin joo, Samu taisikin sanoa, ettei saanut susta eilen yöseuraa”, Lasse totesi ja vinkkasi silmää. Salla tunsi, kuinka möykky kasvoi entisestään. Pojan vilpittömän katseen nähdessään hän tunsi sisällään heikotusta, jolla ei ollut enää mitään tekemistä eilisillan baaritiskin kanssa.
Salla koetti naurahtaa, mutta ääni kuulosti hänen omissa korvissaankin ontolta ja teennäiseltä. Vasta nyt Lasse huomasi, ettei kaikki ollut aivan kohdallaan.
”Hei, mikä on? Näytät kalpealta”, poika huolehti.
”Taisi tulla otettua eilen pari snapsia liikaa, heheh”, Salla yritti uudestaan. Tällä kertaa naurahdus kuulosti jo paremmalta, hän arveli.
”Niinpä tietenkin! No hei, sellaista sattuu. Koetahan selvitä! Mut mun on nyt pakko mennä, oma bussi tais just tulla tohon. Kerro Samulle terveisiä!”, Lasse puhua pulputti ja syöksyi bussiin numero 19 juuri ennen kuin se sulki ovensa.
Salla huokaisi helpotuksesta ja päästi tekohymyn kasvoiltaan, mutta joutui saman tien ottamaan sen takaisin. Lasse heilutti hänelle vielä bussin ikkunastakin.
Raivostuttavaa, hän ei kestäisi tuota tyyppiä enää hetkeäkään. Onneksi bussi kaartoi jo poispäin. Käsittämätön jätkä.
Ja saman tien hän tunsi pistoksen sisällään: mitä pahaa poika muka oli tehnyt? Hymyillyt, kysellyt kuulumisia, toivottanut parempia vointeja. Ja Salla oli koko ajan odottanut pääsevänsä hänestä eroon, hän oli valehdellut ja teeskennellyt minkä ehti.
Millainen ihminen hän oikein oli?
Salla ei halunnut miettiä vastausta. Bussin takapenkillä istuessaan hän keskittyi tiukasti ohi vilahtaviin pyöräilijöihin, tien vieressä sijaitsevaan puutarhaan, edessä istuvien takaraivoihin. Kauppakeskuksen kupeeseen rakennettiin näköjään uutta asuinaluetta. Edessä istuva herra käytti peruukkia, varmasti käytti. Kellään ei ollut noin tuuheita hiuksia.
Yrityksestä huolimatta mieleen tunkeutui vain yksi sana.
Pettäjä.
Sehän hän oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti