Lasikalterit

En ole aikaisemmin juuri kirjoitellut lyhytnovelleja, mutta nyt tuli sellaistakin kokeiltua. Teksti syntyi alun perin novellipiirissä annetun aiheen pohjalta. Tarinan pohjaksi oli annettu seuraava kuva: http://weheartit.com/entry/14040336

Minna lastasi ostoksiaan punaiseen kangaskassiin, kuten aina perjantai-iltaisin töiden jälkeen. Kaksi purkkia maitoa, tarjouslohta, puoli kiloa kellertäviä espanjalaisia tomaatteja ja ruokakermaa. Vähärasvaista, tietenkin. Pitäisi koettaa keventää ennen Siirin häitä, sininen suosikkimekko oli alkanut kiristää vatsan kohdalta. 

Fisherman's Friendeja Janille, mies ilahtui niistä aina. Kassin päälle vielä paketti grahampaahtoleipää ja valmiiksi siivutettu pullapitko. Äiti oli puhunut tulevansa huomenna kylään.

Minna nosti ostokset käsiinsä ja huikkasi heipat kassalle, joka sattui olemaan entinen ala-asteen luokkakaveri. Kolme lasta, asuntolaina ja viikonloppuisin Jyrin Pubissa viihtyvä mies olivat näköjään tehneet tehtävänsä, ja Hannen kasvot kielivät pikemminkin kolmestakymmenestä kuin 24 ikävuodesta.

Odottaisiko sama kohtalo häntä itseäänkin? Käynnistäessään punaista Renault Clioaan Minna vilkaisi kuvaansa taustapeilistä ja huokaisi. Meikki oli huolellinen ja tumman monisävyiset hiukset kohdallaan, kuten parturi-kampaajalta sopi olettaakin, mutta Minna tunnisti väsymyksen merkit itsessään. Silmät punersivat, niitä reunustavat tummat varjot erottuivat valokynänkin alta. Katse oli hailakka, välinpitämätön.

Siltä Minnastakin oli viime aikoina tuntunut. Välinpitämättömältä. Päivä vaihtuivat toisiin, arki ja liian lyhyet viikonloput vuorottelivat loppumattomassa ketjussaan, mutta mikään ei muuttunut. Töistä kotiin, ruoaksi kanawokkia tai makaronilaatikkoa, tv auki. Joskus myöhäisillan elokuva Jani toisessa, popcorn-kulho toisessa kainalossa.

Viikonloppuna sitten tyttöjen kanssa baariin, jos jaksoi. Aina sama kaava: parit siiderit ja fetasalaattia jonkun epätavallisen siistiksi puunatussa keittiössä, kikattelun saattelemat lupaukset siitä, että tänään pidetään hauskaa, avokkien kyydillä kaupungille. Tunkkaisella tanssilattialla ihmeteltiin, miten nuoria ne nykyään baariin päästävät ja miten vähissä vaatteissa teinit todella kulkevatkaan. 

Loppuillasta muisteltiin yläasteen luokanvalvojia, koulun takana vedettyjä ekoja kännejä ja sitä yhtä Peteä, johon kaikki olivat silloin ihastuneet. Parin tunnin päästä joku huomasi, että huomenna pitikin olla aikaisin asuntonäytössä tai aquazumbassa, eikä kukaan vastustanut lähtöä. Taksin takapenkillä toivotettiin hyvät yöt ja sanottiin, että pitää tehdä sama uudestaankin, tosi kiva päästä vähän vapaalle.

Anna tosin oli jäänyt porukasta pois saatuaan esikoisensa, ja Mirka oli lähtenyt miehen perässä Itä-Suomeen. Muuten porukka oli pysynyt samana peruskouluajoista lähtien. 

”On se mahtava, että on näin hyviä ystäviä, jotka pysyvät vierellä vuodesta toiseen”, joku muisti aina kehua. Sitten juteltiin keittiöremontista ja miehen uudesta työpaikasta asennusfirmassa. Masennuslääkereseptit ja pikavippivelat eivät oikein sopineet samaan kahvipöytäkeskusteluun, kyllähän kaikki sen ymmärsivät. On muuten kiva tuo uusi tapetti, sopii hyvin tummaan puupintaan! Ihanaa juustokakkua, mistä löysit reseptin?

Minna tallusteli kotiovelle ja astui sisään. Rivitalon päätykaksio, he olivat löytäneet sen Janin kanssa puoli vuotta sitten. Loistavaa tuuria: kaksi makuuhuonetta, vastaremontoidut pesutilat, oma pikkuinen sauna ja siististi hoidettu takapiha. Vuokrakin oli oikein kohtuullinen, kahden työssäkäyvän tilille jäi vielä rahaa pahankin päivän varalle.

Jani oli näköjään tänään ehtinyt kotiin ensin. Jo eteisessä Minna tunsi keittiöstä kantautuvan tuoksun: mies oli laittanut bravuuriaan, itsetehtyä lasagnea. ”Hei kulta”, mies käveli keittiöstä ja kietoi kätensä avovaimonsa ympärille. Ne olivat vahvat, kauniit kädet. Niihin Minna oli miehessä aivan ensimmäisenä kiinnittänyt huomiota, kun he tapasivat kahdeksan vuotta sitten yhteisten tuttujen kotibileissä. Kauniit kädet, ja sitten se muu: hymyileväiset, lempeät kasvot, tuikkivat silmät ja pörröinen tukka.

He olivat alkaneet seurustella kuukausi tapaamisensa jälkeen ja menneet kihloihin Minnan 20-vuotissyntymäpäivänä. Häät olisivat luvassa vuoden päästä, niin he olivat suunnitelleet. Kirkkokin oli jo alustavasti varattu, kaaso pyydetty, ja Minna oli alkanut selailla häälehtiä, vaikkei oikeastaan osannut ottaa asiaa vielä tosissaan. Naimisiin, hänkö?

Ruoan jälkeen Jani pyysi häntä laittamaan silmät kiinni. ”Etkä sitten yhtään kurki”, mies varoitti hymyä äänessään.
Kun Minna aukaisi silmänsä, hän häkeltyi. Pöydälle oli ilmestynyt kimppu tulipunaisia ruusuja, suuria ja kauniita, huumaavan tuoksuisia. Jani oli asetellut pöydälle selvästi itse leipomansa suklaakakun, joka oli kaikessa vinoudessaan ja epätasaisuudessaan niin hellyyttävä, että Minna tunsi silmiensä kostuvan. Kakun keskelle oli ripoteltu vaaleanpunaisia nonparelleja niin että se muodostivat suuren sydämen.
”Kiitos, aivan ihana”, Minna sanoi ja suuteli miestään. ”Mutta mistä hyvästä? Eihän nyt oo mikään juhlapäivä.”
”Ei niin. Halusin vain yllättää sut”, Jani sanoi ja silitti hänen hiuksiaan.
”Voi kulta.”

Juuri kun Minna oli illalla nukahtamassa, Jani tökkäsi häntä kylkeen.”Hei, ootko hereillä?”
”Mmh.”
”Tämä voi tulla nyt vähän yllättäen... Mutta ootko ajatellut, että me voitais yrittää lasta?”
Äkkiä Minna oli täysin hereillä. ”Lasta?”
”Niin. Tai siis, miksi ei? Molemmilla on vakituinen työpaikka, meillä on hyvä asunto ja yhteisiä säästöjä. Vanhemmat asuu lähellä, nekin vois varmasti auttaa. Eikö se olisi mahtavaa? Sellainen ihan pieni tyttö tai poika. Kesävauva.

Kun Jani lähti seuraavana aamuna rautakauppaan, välinpitämättömyys oli viimein tiessään. Minna tiesi, mitä tahtoi, tiesi ehkä ensimmäistä kertaa aivan todella, mitä elämältään halusi. Ja mitä ei.

”Yksi menolippu Helsinkiin, kiitos.” Ei paluulippua, ei ainakaan aivan vielä.

Katsoessaan ohi vilistäviä puita ja pikkukyliä, peltoja ja lahonneita latoja Minna ajatteli punaisia ruusuja, jotka lakastuisivat keittiön pöydällä.

Jani oli maalannut sen viime syksynä valkoiseksi.

Kuva täältä.

Lumihuntu, osa 12

3. luku

Kotimatka sujui hiljaisuuden vallitessa. Kalpean krapulainen Tuomas nuokkui Aadan vasemmalla puolella, kääntyili välillä ja ynähti, kun auto ajoi kuoppaan tai kääntyi mutkasta. Lauri ja Lotta olivat lähtiessään saaneet aikaiseksi riidan siitä, kannattiko puoliksi syödyn makaronilaatikon jämät heittää roskiin vai ottaa mukaan, ja nyt he molemmat istuivat paikoillaan suu tiukkana viivana. Lotta väänsi radiota isommalle kuullessaan NRJ:ltä suosikkikappaleensa ja Lauri vaihtoi kanavan saman tien mielenosoituksellisesti YleX:ään ja sääti volyymin pienemmälle.

Oikealla puolellaan istuvaa Ilaria vilkaistessaan Aadaa vihlaisi. Pojan katse oli tyhjä; kasvoilla ei näkynyt pienintäkään tunteen häivähdystä, kun tämä tuijotteli ohi vilistäviä puunrunkoja. Sellainen poika oli ollut aamusta asti, ja Aada tiesi hyvin, ettei hän ollut asiaan aivan syytön.

Miten typerä hän oli eilen ollutkaan, kun oli antanut hetken viedä mukanaan. Hän oli uppoutunut Ilarin vihreisiin silmiin, halunnut jäädä tämän käsivarsille ja unohtaa kaiken muun. Oli melkein unohtanutkin.

Lopulta hän oli onneksi tajunnut irrottautua pojan otteesta, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä. Kolauttaessaan saunatuvan oven kiinni hän tiesi, että oli satuttanut Ilaria. Tämän vilpittömän hämmentynyt ilme ei poistunut mielestä, vaikka hän kuinka yritti.

Mutta kuinka hän olisi voinut selittää käytöstään, perustella ailahtelevaisuuttaan? Aada ei ollut vielä valmis kertomaan totuutta, ei ehkä koskaan olisikaan. Eihän hän oikeastaan edes tuntenut koko poikaa: Ilari oli ilmestynyt hänen elämäänsä vasta pari päivää sitten, ja vaikka aika tuntuikin pidemmältä, hän ei tiennyt tästä kuin pintaraapaisun: nimen, opiskelupaikan, sisarukset. Sen, että poika joi kahvinsa mustana, että hän suunnitteli juoksevansa kesällä puolimaratonin. Ei alkuunkaan sitä, millainen Ilarin arvomaailma oli, mitä hän odotti tulevaisuudelta, mitä katui menneisyydestään, ja juuri kaikki se oli oikeasti tärkeää. Se jos mikä.

Aada hätkähti, kun Lauri painoi äkkiä lujasti jarrut pohjaan.

”Poroja”, poika selitti jatkaessaan hitaasti matkaa. Kaksi poroa, iso ja pienempi, jolkutteli hitaasti keskellä maantietä vailla tietoakaan perässään matelevista ajokeista. Lopulta eläimet väistivät tiensivuun ja matka jatkui. 

 

Aada antoi silmäluomiensa painua kiinni auton kiihdyttäessä vauhtiaan. Hän oli nukkunut yöllä huonosti, vielä huonommin kuin ensimmäisenä yönä. Hän muisti, kuinka Ilari oli tullut vierelle ja kääntynyt jäykästi poispäin. Poika oli vihainen, Aada oli käsittänyt. Syytäkin oli. Olisi ehkä pitänyt pyytää silloin uudestaan anteeksi, mutta hetki oli mennyt, tilaisuus oli karannut käsistä ja sanaton jännite oli asettunut heidän välilleen. Nyt sitä oli jo vaikeampi rikkoa. 

 

Parin tunnin ajomatkan aikana he eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Eipä sillä, että kukaan muukaan olisi puhetuulella ollut. Kun tutut opiskelija-asunnot viimein pilkistivät ikkunasta, Aada huokaisi helpotuksesta.

”Kiitos reissusta, nähdään taas”, hän huikkasi nopeasti etupenkin suuntaan, nousi ylös ja keräsi tavaransa peräkontista.

Kävellessään kohti yksiötään hän ei voinut olla vilkaisematta vielä taaksepäin. Vihreät silmät tuijottivat takaikkunasta häntä. Vai hänen lävitseen? Aada ei ollut aivan varma.

”Mitä siellä mökillä oikein sattu? Tapahtuiko sun ja Ilarin välillä jotain, vai kuvittelinko omiani?” Lotta tekstasi illalla. Tosiaan, Aada ei ollut oikein missään vaiheessa ehtinyt kertoa ystävälleen illan tapahtumista. Aamu oli kulunut pakatessa ja siivotessa, heillä ei ollut hetkeäkään aikaa olla kahdestaan. 

 

Aada mietti pitkään, mitä vastaisi. Lopulta hän päätti olla rehellinen. ”Tapahtui jotain, mutta tuskin tapahtuu enää jatkossa”, hän näpytteli viestin eteenpäin.

Hän oli hämmästynyt ja toisaalta taas ei, kun pian saapuva viesti olikin aivan toisesta numerosta. ”Hei, onko kaikki hyvin? Oon pahoillani, menin liian pitkälle. -Ilari.”

Aadan piti lukea viesti pariin kertaan läpi ennen kuin ymmärsi sen. Vaikka viestin sisältö oli odotettu, hän ei voinut olla olematta hieman pahoillaan. Kaikesta huolimatta hän oli ainakin hetken aikaa toivonut, että Ilari olisi ihastunut häneen, niin monimutkaista kuin kaikki olikin. Mutta tietenkin poika oli tajunnut kaiken tapahtuneen olleen virhe, eipä se ihme ollut. Niin tökerösti Aada oli itse häntä kohtaan käyttäytynyt. 

 

”Mun tässä anteeksi pitäis pyytää, kun lähdin sillä tavalla. Se ei oo millään lailla sun vika, älä vain aattele niin”, hän tekstasi pojalle.

Viestin merkkiääni hälytti taas. ”Mitä, miksi? Tehän tunnuitte tulevan Ilarin kanssa niin hyvin toimeen :(.” Se oli Lotta.

”Onhan Ilari mukava, mutta en saa sitä toista millään mielestä”, Aada kirjoitti raskain sormin näytölleen ja painoi Lähetä-nappia.

Loppuillan hän vahtasi puhelintaan, odotti Lotan ja Ilarin vastauksia muttei saanut kumpaakaan. Lotta tiesi kai, kuinka arka aihe hänelle oli ja pysyi viisaasti hiljaa. Ilari puolestaan taisi viestistään huolimatta olla edelleen loukkaantunut, Aada lopulta myönsi apeasti itselleen.

Sitä hän ei huomannut, että puhelimen viimeksi käytetty numero ei kuulunut Lotalle. Ei todellakaan Lotalle.

Kuva täältä.

Osa 13

Hekuma, osa 11

Salla veti syvään henkeä. Hänet äkkiä vallannut tunne oli outo sekoitus järkytystä ja helpotusta, vähitellen haihtuvaa pelkoa ja ällistystä. Niin hirvittävä kuin tilanne olikin ollut, tunteiden alla piili myös hiljalleen kytevä riemu siitä, että hänen pelastajansa oli ollut juuri Matias, Matias eikä kukaan muu. 

 

Sen jälkeen kun poika riuhtaisi oven auki, kaikki kävi niin nopeasti, ettei Salla pysynyt kunnolla tapahtumien perässä. Jere oli ilmeisesti tajunnut tilanteen ensimmäisenä. Hän luikahti saman tien ulos ovesta, ryntäsi keittiön läpi ennen kuin ihmiset ehtivät paikalle ja poistui koko talosta saman tien kenenkään estämättä, kuten Salla myöhemmin sai kuulla.

Toisin kuin olisi voinut olettaa, Matias ei sännännyt pojan perään vaan syöksyi välittömästi Sallan luokse, otti kiinni hänen harteistaan ja varmisti, ettei häneen ollut sattunut. Vasta siinä vaiheessa poika kiinnitti huomiota hänen avonaisena retkottavaan paitaansa ja kääntyi hämillisenä poispäin, jotta Salla sai napitettua sen takaisin kiinni.

Muutkin juhlijat tajusivat pian, että keittiön suunnassa tapahtui jotain ja alkoivat kulkea siihen suuntaan. Äkillinen paniikki iski Sallaan: kaikista vähiten hän juuri nyt halusi, että koko bileporukka tulisi töllistelemään hänen valuneita silmämeikkejään ja juoponnappiin mennyttä paitaansa, ihmettelemään horjuvaa askelta.

Matias tuntui lukevan hänen ajatuksensa. Ennen kuin kukaan muu ehti paikalle, hän oli ottanut Sallan kainaloonsa ja kuljetti tätä jo kohti yläkertaa. ”Täällä ei enää ole mitään nähtävää”, poika ilmoitti tiukasti ja hätyytti heitä tuijottavat ihmiset omille teilleen. Salla ei huomannut Petraa heidän joukossaan.

Kaikeksi onneksi yläkerrasta löytyi tyhjä makuuhuone. Matias talutti Sallan varovaisesti kapean vuoteen luokse istumaan ja työnsi oven perässään kiinni. Vaaleanpunaisesta värimaailmasta ja hyllyille asetetuista prinsessalinnoista päätellen huone kuului pienelle tytölle. Oliko Sakella pikkusisko, Salla ihmetteli ja puisteli sitten päätään. Ei sillä ollut nyt merkitystä.

Salla istui hetken hiljaa, yritti pyyhkiä sormellaan silmien alle levinneitä ripsivärejä ja kasata ajatuksiaan. ”Miten ihmeessä sinä oot tässä?” hän sai lopulta muotoiltua.

Matias kohautti harteitaan. ”Sakkehan on mun vanha tuttu, pelattiin aikoinaan jalkapalloa samassa joukkueessa.”

Salla nyökkäsi. Kaikkihan Saken jotenkin tunsivat. Totta puhuen hän oli etukäteen aavistellutkin, että Matias saattaisi näyttäytyä juhlissa – se oli yksi suurimpia syitä siihen, että hän oli itsekin lähtenyt mukaan ja ainut syy siihen, että hän laittoi jalkaansa kymmenen sentin korkkarit, joilla ei ollut koskaan aikaisemmin astunut askeltakaan.

Salla ei kuitenkaan ollut nyt kiinnostunut poikienkaverisuhteesta. ”Mutta miten sinä huomasit sen...” Hänen ei tarvinut jatkaa lausettaan loppuun.

”Hyvä tuuri kai vain.”

Matias kertoi, että oli kulkenut keittiön liepeillä, kun Salla oli ensimmäisen kerran pyytänyt Jereä lopettamaan. ”Mä lähdin katsomaan, mut en nähnyt ketään. Olin just menossa pois ku kuulin ääntä sieltä varastosta.”

Maizenat eivät siis olleetkaan syöneet hänen huutoaan, Salla tajusi.

”Tota... Kiitos. Kiitoksia ihan oikeesti, ihan mielettömästi. En halua es aatella miten ois käynyt jos et ois tullu”, Salla sanoi pojalle heikolla äänellä ja ajatteli heti, miten olisi käynyt. Silmät tuntuivat taas kostuvan. Kuinka lähellä se oli ollut?

Matias katsoi häntä yllättävän hellästi, asettautui hieman lähemmäs ja silitti hänen selkäänsä.

”Mutta minä tulin”, poika sanoi yksinkertaisesti.

Salla sai kasvoilleen vaisun hymyn. ”Niin, sinä tulit.”

He olivat hetken hiljaa, mutta pian Matias liikahti rauhattomasti. ”Tuota noin, ootko aatellu... että poliisille?” hän sai sanottua.

Salla mietti pitkän tovin, mutta pudisti sitten päätään.

”En usko, että se enää mitään muuttais.”

Eihän se oikein ollut, että Jere pääsisi kaikesta kuin koira veräjästä, mutta Salla ei halunnut miettiä poikaa hetkeäkään kauemmin kuin oli pakko. Loppujen lopultahan mitään ei kuitenkaan ollut vielä tapahtunut, vaikka Sallalla olikin varsin vankka tuntemus siitä, että ellei Matias olisi sattunut väliin, hänelle olisi voinut käydä mitä vain.

Sitä paitsi Salla arveli, että vaikka tämä ilta tulisi tuskin aivan heti unohtumaan, hän ei ottaisi siitä itselleen liian suurta taakkaa kannettavakseen. Niin hän ainakin itselleen vakuutti.

”Ootko nyt aivan varma?” Matias vielä varmisti, ja Salla nyökkäsi.

”Hyvä sitten.”

Se siitä, Salla huokaisi. Kaikki oli hyvin, hän oli turvassa. Ja Matias oli vieressä.

Matias todella oli vieressä, hän tajusi kunnolla vasta nyt ja tunsi sydämensä pamppailevan aivan toisesta syystä kuin vielä hetki sitten.

Poikakin tuntui aistivan tunnelman muuttuneen. Hän veti hämillisenä kätensä pois tytön selältä ja siirtyi aavistuksen verran kauemmaksi. Salla nipsutteli hermostuneena metallisen rannekellonsa kiinnikettä. Klik, auki ja kiinni, kiinni ja auki.

Vaivaantuneen hiljaisuuden rikkoi lopulta Matias. ”Saitko sä mun numeroa?” hän kysyi juuri sen kysymyksen jota Salla oli pelännytkin.

Salla voisi päästä asiassa helpolla, sanoa, ettei ollut koskaan huomannutkaan mitään numeroa. Mutta ei. Laskuhumalaisen huurteensa läpi Salla tajusi, että juuri nyt kasvot, eleet, kaikki hänessä oli aivan liian paljasta, että hän olisi onnistunut huijaamaan poikaa.

”Sain”, hän myönsi lopulta lyhyesti ja tunsi kouraisun vatsassaan, kun huomasi Matiaksen kasvoille valahtavan pettymyksen, jota poika turhaan yritti peitellä.

”Etkä sitten ottanut yhteyttä.” Se ei ollut kysymys. Matiaksen asento oli muuttunut sulkeutuneemmaksi, poika oli laittanut kädet puuskaan ja nojautui nyt selvästi poispäin Sallasta.

Salla tunsi olonsa surkeaksi. Poika oli juuri tehnyt hänelle suuremman palveluksen kuin varmaan itse tajusikaan, ja kenen vuoksi? Tytön, joka ei voinut lähettää edes yhtä vaivaista viestiä.

Mutta sitten toisaalta. Entä se platinanvaalea keijukainen, joka oli katsonut Matiasta niin ilmiselvän ihastuneesti, ettei hän ollut voinut erehtyä mitenkään päin. Entä se?

”En yleensä tekstaile varatuille puolitutuille”, Salla vastasi ja säikähti oman äänensä kylmyyttä. Pitikö hänen sanoa se niin ikävästi?

Matias hätkähti. ”Varatuille? Mistä sä niin päättelet?”

Sallaa hävetti. Melkoinen stalkkaaja hänkin oli, mutta pakko tämä olisi nyt saada selvitettyä.

”Näin sut kaupungilla”, Salla selitti, mutta Matias ei vieläkään näyttänyt ymmärtävän. ”Ja sun tyttöystävän”, hän lisäsi. ”Vaalea, pieni, nätti, kalliit vaatteet, kuulostaa varmaan tutulta?”

Oli Sallan vuoro hölmistyä, kun poika alkoi yhtäkkiä nauraa hekottaa. ”Ai Siljan? Se nyt ei mikään tyttöystävä ole, ihan kaveri vain”, poika selitti, mutta Sallaa ei naurattanut.

”Älä viitsi. Näin kyllä, miten se katto sua.”

Matias vain virnisti. ”Ja mitä sitten? Sama se, mitä se musta ajattelee. Mulle se on ihan pelkkä kaveri, usko huvikses.”

Ja lopulta Salla uskoikin. Eihän Matias ollut häntä kädestä pitänyt, eikä hän ollut missään vaiheessa edes nähnyt pojan kasvoja. ”Hitto, oon minäki typerä”, hän myönsi ja tunsi punan polttelevan poskillaan.

”Oot kyllä”, Matias myönsi auliisti, mutta muisti kai sitten illan tapahtumat ja korjasi nopeasti sanojaan. ”Tai siis tässä asiassa. Ihan vain tässä.”

Salla nosti katseensa pojan pahoitteleviin silmiin ja hymyili ensimmäisen kerran. ”Aika monessa muussakin. Mutta ei mietitä sitä nyt.”

Matias nyökkäsi ja hymyili hänkin. ”Ei niin. On paljon parempaakin mietittävää.”

”Ai niinku mitä?” Salla ei voinut olla kysymyttä, mutta Matias vain katsoi häntä silmät tuikkien.

Vihreät, tänään ne tosiaan olivat vihreät.

Kuva täältä. 

Osa 12