Sisältä kantautuva meteli tavoitti Aadan ja Ilarin jo ennen kuin he ehtivät ulko-ovelle saakka.
”Sut Joutsenlaulu silloin sai itkemään, sut sai itkemään”, yläkerrasta kuuluva tenoriääni toivotti heidät tervetulleiksi, eikä Aada onnistunut pidättämään tirskahdusta. Ilarikin hymähti huvittuneena.
Mitä ilmeisimmin viikon takainen karaokeilta ei ollut aiheuttanut Tuomakselle kovinkaan pahoja traumoja, sen verran kovaa ja korkealta hänestä lähti ääntä. Itse asiassa poika lauloi varsin hyvin, Aada joutui yllättyneenä myöntämään.
”Johan te tulitte! Me täällä lauletaan Singstaria”, yläkerran kaiteeseen nojaileva Lotta huusi ja venytti kaulaansa saunanlämmittäjät nähdäkseen.
”Aika vaikea olla huomaamatta!” Ilari totesi kuivasti, mutta hänen äänensä peittyi kappaleen hengästyttävän pitkän loppuvenytyksen alle. Lopulta Yö hiljeni.
”Wohou, voitto!” Tuomas hihkaisi Laurille. Aada ei ollut edes kuullut tämän ääntä Tuomaksen kaikkinielevän esityksen alta.
”No niin, nuoriparikin nyt laulamaan sieltä!” poika huikkasi. ”Mitä te oikein jäitte sinne saunalle kuppaamaan?”
”Olisit itsekin kupannut, jos oisit yrittänyt saada jäisiä puita tuleen”, Aada huomautti, jätti märän takkinsa roikkumaan naulakosta ja nakkasi lapaset lämpimän takan päälle.
”Etkös sä ollut vanha partiolainen? Sunhan nyt pitäis saada tuleen vaikka jääpuikko”, Tuomas virnisti ja tökkäsi yläkertaan kömpinyttä tyttöä kylkeen. ”Eikö niin, Lauri?”
Lauri murahti vain jotain epäselvää ja sihautti kaljan auki.
”No niin, lumikuningatar, mitäs lauletaan?”
Ennen kuin Aada ehti saada sanaa suustaan, Tuomas oli jo tehnyt valinnan hänen puolestaan.
”Hard Rock Hallelujah, et voi olla tosissas”, Aada nauroi, mutta tietysti poika oli. Laulu meni lopulta aivan pelleilyksi, kun molemmat yrittivät saada itsestään toistaan möreämpiä ärjähdyksiä ja korkeampia kiljahduksia, mutta Aadakin joutui myöntämään, että homma oli oikeastaan aika hauskaa. Seuraavaksi lauloivat Lauri ja Lotta, sitten Lauri ja Ilari, sitten taas Aada ja Tuomas. Tällä kertaa kappale oli rauhallisempi, balladi suorastaan.
Laulun loppuvaiheessa Aada äkkiä huomasi Tuomaksen käden olkapäällään ja yllättyi. Kukaan muista ei kuitenkaan tuntunut kiinnittävän eleeseen mitään huomiota. Ehkä se vain oli pojan tapa, Aada päätteli ja antoi asian – ja käden – olla. Tuomas jos joku oli varmasti juuri niitä tyyppejä, jotka taputtelivat poikia selkään ja ottivat tyttöjä kainaloon ihan vain huvikseen, vailla sen kummempaa syytä kuin kaveruus.
Ilta kului leppoisasti. Kun kurkut alkoivat käheytyä, laji vaihdettiin lopulta Aliakseen. Tuomas lähti puhumaan puhelimeen, joten parit saatiin muodostettua: Lauri ja Lotta, Aada ja Ilari. Illan aikana nautittu punaviini ja poikien kittaamat kaljat tuntuivat hellittäneen kielenkantoja, ja Aada huomasi, että vaikka Ilari olikin vaikuttanut hieman hiljaiselta ja vaikka he eivät tunteneet toisiaan sen kummemmin, heidän yhteistyönsä sujui hämmentävän saumattomasti.
”Ei tyttö vaan...”
”Poika!”
”Ei kuusi vaan...”
”Mänt–”
”Eiku se numero ja sitä edeltävä”
”Viisi?”
”Ja siitä eka tavu”
”Vii...”
”Yhistä ne! Ja sitten miehen nimi!”
”Poikavii... Kari? Poikaviikari!”
”JESS! Just niin!”
”AIKA!”
”Kakstoista”, Aada laski voitonriemuisena minuutin aikana selitettyjä sanoja, kun Lauri ja Lotta pudistelivat päätään.
”Kyllä te nyt jotenkin huijasitte”, molemmat nyökkäilivät, kun Aada liikutti hänen ja Ilarin ylivoimaisessa johdossa olevan valkoisen pelinappulan maaliviivan yli. Aada näytti Lotalle kieltä, tämä näytti takaisin.
Lauri veti Lottaa kohti alakertaa, halusi kuulemma tehdä heille drinkit.
”Ollaan me vain aika hyviä!” Ilari hymyili ja nosti kätensä high fiveen, ja hänen ilmettään ja tuikkivia silmiä katsoessaan Aadan oli hymyiltävä itsekin. Hän nosti kätensä ja löi niin lujaa kuin pystyi. Ilari vain nauroi hänen punoittavalle kämmenelleen.
Poika oli ottanut silmälasinsa pois sisälle tultuaan. Näkö ei kuulemma ollut niin huono, ettei välillä pärjäisi ilmankin, ja muutos hänen ulkonäössään oli yllättävän suuri.
Ei poika pahan näköinen ollut laseissaankaan, mutta vasta nyt Aada huomasi, että hän oli ehkä tehnyt hieman hätäisen arvion luokitellessaan pojan tavanomaisen näköiseksi. Eihän Ilari tietenkään mikään kiiltokuva-Tuomas ollut, mutta varsinkin hymyillessään hänessä oli aivan omanlaistaan karismaa. Poika näytti jotenkin vanhemmalta – ja hätkähtäen Aada tajusi, etteivät hänen silmänsä edes olleet harmaansiniset vaan vihreät.
Miten hän ei ollut sitä aikaisemmin huomannut? Aada ei saanut päähänsä ketään muuta, jolla olisi ollut noin häikäisevän vihreät silmät.
Ilari rypisti kulmiaan, ja Aada tajusi, että hänen tuijotuksensa oli varmasti häiritsevää. Hän käänsi äkkiä katseensa sivuun huomatakseen parahiksi, kuinka Tuomas asteli rappusia ylös epäilyttävän mairea hymy huulillaan.
”Naisilleko sitä taas on soiteltu?” Ilari kysyi, ja tämä iski silmää. Aada ei voinut kuin hämmästellä, kuinka vaivattomasti ele pojalta kävi. Eihän kukaan iskenyt silmää vähän väliä, mutta Tuomakselta se luonnistui, ja hän onnistui vieläpä näyttämään sen tehdessään niin söpöltä, että kenen hyvänsä sydän olisi tehnyt muutaman ylimääräisen lyönnin ilmeen nähdessään.
Saunan, makkaranpaiston ja kliseisen jenkkiteinileffan jälkeen porukka oli viimein malttanut käydä nukkumaan. Lotta ja Lauri olivat varanneet alakerran makuuhuoneen, ja Aada, Ilari ja Tuomas yöpyivät yläkerran oleskeluhuoneen lattialle levitetyillä patjoilla.
Aada ei saanut unta. Kuten hän oli aavistellutkin, talvimakuupussi oli uskomattoman hiostava. Tekokuitukangas kietoutui inhottavasti hikisten raajojen ympärille, ja lopulta hän avasi koko pussin ja levitti sen pelkäksi peitoksi. Hän työnsi jalkansa pois sen alta, kääntyi kyljelleen ja sitten vatsalleen ja mietti kulunutta päivää. Tuntui uskomattomalta, että takana oli vasta reissun ensimmäinen.
Ajatukset siirtyivät väkisinkin vieressä nukkuviin poikiin.
Tuomas oli ottanut hänet kainaloonsa vielä uudestaankin heidän katsoessaan elokuvaa, eikä Aada oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Ei hän ollut tottunut tällaiseen läheisyyteen edes hyvien kaverien, saati sitten samana päivänä tavattujen tuttujen kesken. Olihan Tuomas mukava ja hauska, eikä ulkonäössä todellakaan ollut moittimista, mutta... Niin, mitä mutta? Aada tuli Tuomaksen kanssa loistavasti toimeen, hän saattoi piikitellä poikaa ja tämä häntä. Flirtiksikin sitä ehkä joku olisi sanonut. Jos poika tahtoi ottaa hänet kainaloonsa kaverina, mikäs siinä, ja jos siinä oli jotain muutakin, mitä sekään haittaisi? Aada oli vapaa menemään ja tekemään miten halusi.
Aada yritti ajatella, millaista olisi, jos Tuomas yhtäkkiä koettaisi suudella häntä, mutta ajatus tuntui karkaavan kauemmas, pakenevan kuin sormien välistä valuva hiekka, ja sen sijaan Aada näkikin äkkiä mielessään Ilarin. Tämän hiekanvaaleat hiukset ja hymykuopat, tämän vihreät silmät, joiden sävy hämmensi häntä edelleen. Ilari oli pidättäytyväisempi, hän oli hiljaisempi ja järkevämpi, mutta jollain oudolla tavalla hän oli samalla kummallisen kiehtova, vaikkei Aada aivan ymmärtänytkään, mistä se johtui.
Tuomaksen kanssa jutellessa tuntui heti kuin olisi tuntenut hänet koko ikänsä. Ilari ei ollut yhtä selvä, hän ei ollut niin avoin ja aavistettava. Ilarin elämästä tai luonteesta oli vaikea sanoa mitään varmaa kertaheitolla. Mielen täytti vain halu opetella tuntemaan hänet. Tai jotenkin –
Itsepintainen, jatkuva ääni keskeytti Aadan ajatuksenjuoksun. Tuomas tuhisi unissaan raskaasti, hengenvedot olivat niin syviä ja pitkiä, että Aada joutui haukkomaan henkeään yritettyään huomaamattaan hengittää itsekin samaan tahtiin.
Aada kääntyi toiselle kyljelleen. Kuu langetti huoneeseen hämäriä valoviiruja, jotka raidoittivat lattian. Silmäkulmastaan hän näki liikettä: se oli silmänräpäys, toinenkin.
Sinä yönä Aada ei ollut ainoa uneton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti