Lumihuntu, osa 11

Ilari istui paikoillaan vielä kauan. Hän katseli poissaolevasti, kun liekit hiipuivat oransseiksi hiiliksi, kunnes nekin vähitellen sammuivat.

Ilma tuntui paenneen keuhkoista, outo puuduttava tyhjyys täytti koko kehon. Ilari yritti ymmärtää, mitä äsken oikein tapahtui, mutta ei voinut käsittää, ei voinut selittää sitä alkuunkaan. Hetken kaikki oli ollut niin täydellistä. Oli ollut vain hän ja Aada eikä mitään muuta, ja sitten kaikki oli mennyt väärin. Tai ei oikeastaan niinkään: kun Ilari mietti asiaa tarkemmin, hän tajusi, että jokin oli koko ajan ollutkin väärin, ja hän oli tiennyt sen.

Herranjestas, tyttöhän oli ollut itkun partaalla, ja mitä hän oli tehnyt? Ei suinkaan lohduttanut, ei koettanut tukea tai kuunnella vaan käynyt iholle, suudellut vain ja ajatellut tytön pehmeää vartaloa ja tulisia huulia. Oliko hän käyttänyt tytön hätää hyväkseen, Ilari kysyi itseltään ja värähti. Millaista tekopyhyyttä. Hän ei ollut tippaakaan Tuomasta parempi. Ei ihme, että Aada oli rynnistänyt sillä tavoin pois.

Sitä hän ei ymmärtänyt, miksi tyttö oli pyytänyt anteeksi. Hänenhän niin olisi kuulunut sanoa. Syytä olisi todellakin ollut.

Äkkiä Ilari muisti, että Lauri ja Lottakin varmaan haluaisivat saunomaan ja pakottautui vetämään vaatteensa kosteudesta nihkeälle iholle. Hän joutui sytyttämään saunanpesän uudestaan, lisäsi sinne vielä pari kalikkaa ja lähti lopulta tallustelemaan vastahakoisesti mökkiä kohti.

Lotta ja Lauri olivat selvästi jo odotelleet vuoroaan. ”Lopultakin”, Lauri äyskähti Ilarin astuessa sisään. Pariskunta poimi saman tien kamppeensa ja lähti saunaa kohti.

Ilari huokaisi. Ehkä Tuomaskin oli keksinyt hänelle jotain suuttumisen aihetta, se tästä vielä puuttuisi.

Tuomas makoili kuitenkin kaikessa rauhassa yläkerran sohvalla ja katseli teeveestä myöhäisillan smackdown-ottelua. Ilari asettui istumaan viereiselle tuolille ja oli potkaista lattialle jätetyn lasin.

”Hei jätkä, varo vähän! Siinä on kuule sellaiset juomat ettei ihan joka poika osaakaan tehdä. Haluatko maistaa?” Tuomas tarjosi epäilyttävästi kossukolan näköistä juomaansa. Äänestä kuuli, että hän itse oli tainnut maistella sitä jo enemmän kuin tarpeeksi.

Kun Ilari pudisti päätään, Tuomas tarttui lasiin ja kulautti sen kerralla tyhjäksi. Ilari kirosi mielessään. Niin paljon kuin hän ystävästään pitikin, humalassa tämä muuttui tavallistakin arvaamattomammaksi, eikä Ilari kaivannut iltaansa enää yhtään enempää draamaa.

”Missä Aada on?” hän ei voinut olla kysymättä.

Tuomas kohautti olkiaan. ”Se meni saunan jälkeen saman tien nukkumaan. Mieti miten tylsää, kello ei oo vielä yhtäkään. Mä yritin saada sitä kattoon elokuvaa, mutta se oli jotenki outo, ei es sanonu paljo mitään. Ihmeellinen muija”, Tuomas puisteli päätään. Ilari ei ehtinyt vastata, kun tämä jo jatkoi: ”Mutta tiiätkö Ilari. On se kyllä silti mahtava tyttö. Se Aada. Näitkö sen saunassa? Mitkä tis-”

”Joo”, Ilari keskeytti kärsimättömästi ennen kuin Tuomas ehti viedä humalaista lausettaan loppuun.

”Oon kuule oikeesti miettinyt, että meillä vois olla jotaki juttua. Siis ihan oikeesti. Ootko nähnyt miten se puhuu mulle, mitä luulet? Oisko mulla saumaa?” Tuomas kyseli ja Ilari sai tehdä töitä pitääkseen äänensä tasaisena ja ilmeensä viileänä.

”Jaa-a, sitä sun pitää varmaan kysyä siltä.”

Poskia kuumotti, kun Ilari mietti, kuinka oli vain hetki sitten pitänyt tyttöä sylissään, kuinka silittänyt tämän hiuksia ja suudellut tämän huulia. Siitä oli varmaan parempi olla kertomatta Tuomakselle.

Hänelläkin olisi nyt hyvä syy suuttua hänelle, Ilari tajusi apeana.

Showpaini ja Tuomaksen viinanhuuruiset kommentit, joista turhan moni liittyi erääseen vaaleatukkaiseen tyttöön, eivät sanottavammin piristäneet olotilaa juuri nyt, joten Ilarikin päätti pian lähteä nukkumaan.

Olisipa Aada jo unten mailla, hän toivoi. Nukkumatila oli sen verran pieni, että kaikki kolme patjaa olivat kiinni toisissaan, ja ajatus tytöstä kosketusetäisyydellä hermostutti Ilaria.

Tämä taisi kuitenkin olla huono päivä toivoa yhtään mitään. Tietysti Aada oli hereillä, Ilari huomasi sen heti huoneeseen astuessaan vaikka kuunvalossa kylpevä tyttö näyttikin pitävän silmiään kiinni. Hengenvedot olivat liian lyhyet, asento harkitun epämääräinen.

Jos tyttö halusi esittää nukkuvaa, olkoon sitten niin, Ilari kuitenkin päätti riisuessaan vaatteitaan ja kömpiessään hiljaa makuupussiinsa. Hän kääntyi poispäin tytöstä, sulki silmänsä ja oli kuin nukkuisi hänkin.

Niin uupuneeksi kuin Ilari itsensä tunsikin, uni ei ottanut tullakseen. Hän ei millään voinut olla kuulematta toiselta puoleltaan kantautuvaa hengitystä eikä ajattelematta tyttöä, jolle se kuului. Ahdistus tuntui kasautuvan rintaan, mutta hän ei uskaltanut avata suutaan. Ei tiennyt, mitä sieltä olisi tullut ulos. Hiljaisuus tuntui painostavalta, mutta hän ei tohtinut rikkoa sitä, ei edes makuupussin kahinalla. Ilari pakottautui makaamaan epämukavasti vasemmalla kyljellään ja yritti häätää haaleana vellovaa syyllisyydentuntoa pois päästään.

Lopulta uni vei viimein ajatukset pois tästä hetkestä, tarjosi hetkeksi takaoven pois todellisuudesta. Ilari nukkui rauhattomasti ja säpsähteli hereille parin tunnin välein.

Jossain vaiheessa yötä hän tajusi hämärästi, että Aada oli kierähtänyt puoliksi hänen patjalleen. Tyttö oli kiertänyt unissaan käsivarren hänen selälleen, ja kun Ilari varovaisesti kääntyi toiselle kyljelleen, hän näki, kuinka uni oli tasoittanut tämän kasvoilta huolen juonteet ja luonut niille suorastaan hämmentävän rauhallisen naamion. Kuunvalossa tyttö näytti yliluonnolliselta, jonkinlaiselta maalausten keijukaiselta tai jumalattarelta. Ilari katseli kasvoja pitkän tovin, painoi leuan muodon ja poskipäiden pyöreyden syvälle mieleensä.

Liikahtaa hän ei uskaltanut siinä pelossa, että tyttö siirtäisi kättään. Hän painoi silmänsä kiinni ja yritti kuvitella, että Aada oli kietonut sen hänen ympärilleen tarkoituksella.

Se oli kaunis ajatus, kaunis ja yhtä totuudenvastainen kuin tytön kasvoilla leijaileva seesteinen onnen verho. Ilari tiesi sen, mutta hetken aikaa hän halusi ajatella, että hän oli Aadan.

Että Aada oli hänen.

Osa 12

Kuvajainen

Järven tyyni peilipinta
heijasti kasvoni veteen
ja hetken luulin
että jokin niissä muuttui
että jokin minussa muuttui
mutta se olikin vain
tuulen henkäys laineilla
aaltojen rauhatonta keinuntaa

Enkä nähnyt enää itseäni
En taivasta takanani>

Hekuma, osa 10

He joivat lisää, kilauttivat lasia kesän kunniaksi ja päivittelivät bilepaikan prameutta. ”Itse en kyllä viitsis pitää tällaisessa paikassa yhtään minkäänlaisia juhlia”, Salla myönsi. Olohuoneen suunnasta kuului pahaenteinen räsähdys. Jotain särkyi, ei epäilystäkään.
Sen kunniaksi, Jere nosti lasiaan, ja taas he joivat. Lopulta Salla nousi seisaalteen hakeakseen välillä vettä ja yllättyi, kun jalat meinasivat pettää alta. Paikoillaan istuessa humalatilaa ei ollut huomannut niin helposti, mutta nyt Salla tajusi, että askel oli huomattavasti horjuvampi kuin vielä puoli tuntia sitten. 

Jere nousi yllättävän ketterästi pystyyn, tarttui Salla vyötäisiltä ja esti häntä kaatumasta. ”Kiitos”, Salla hymyili ja otti askeleen tiskiallasta kohti. Tai yritti ottaa, sillä poika ei päästänytkään irti. Salla hätkähti ja liikahti poispäin, mutta poika tarttui hänen käsivarteensa ja piti siitä lujasti kiinni.

Hänen kasvojaan katsoessaan Salla huomasi, että Jere oli paljon enemmän kännissä kuin hän oli tajunnutkaan. Pojan kasvoilla häilynyt valju ilme oli muuttunut jotenkin päättäväisemmäksi. ”Hei, älä mee vielä”, Jere kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa. Hengitys haisi viinalta. Sallaa puistatti, ja äkkiä hän huomasi, että keittiö oli tyhjentynyt, paikalla ei ollut ketään muita.
Jere tunki lähemmäs, työnsi Sallaa nurkkaa kohti ja painoi kulmikkaat kasvonsa lähemmäs häntä. Salla tunsi pulssinsa kiihtyvän. Mitä poika teki, mitä poika oikein yritti, lopeta, lopeta, hänen päässään kaikui kun poika painautui lähemmäs, hivutti sormia paidan alle, ylemmäs pitkin selkänikamia.

”Lopeta”, Salla parkaisi ja yritti riuhtaista itseään irti, mutta poika oli liian vahva. Hän vain virnisti humalaisella varmuudellaan ja tarrasi häneen entistä kovakouraisemmin.
”Ai haluat leikkiä vaikeaa, käy se mulle”, Jere sanoi ja iski silmää. Aivan äkkinäisellä liikkeellä hän vetaisi tytön mukanaan ruokavarastoon, jota Salla ei ollut aikaisemmin huomannutkaan.

Salla tunsi palan nousevan kurkkuunsa, kun Jere paukautti oven kiinni ja asettui sitä vasten estääkseen Sallaa avaamasta sitä.
”Lopeta!” hän huusi uudestaan, mutta ääni tukahtui muromyslien ja Maizena-pakettien muuriin. Kyyneleet nousivat silmiin, Salla tunsi vapisevansa. Alkoholi horjutti liikkeitä, eivätkä voimat riittäneet minkäänlaiseen vastarintaan, kun Jere alkoi avata hänen paitansa nappeja.
”Tykkäät tästä, minä kyllä tiedän mistä tytöt tykkää”, poika puhui aivan omissa maailmoissaan. Hän ei tuntunut edes huomaavan Sallan nyyhkytyksiä, painautui vain häntä vasten. Ovenraosta tunkeutuva valonsäie sai pojan silmät kiilumaan oudosti. Salla sulki silmänsä, yritti riuhtoa ja hakata mutta tunsi jälleen jalkojensa pettävän altaan.
Poika oli saanut nappirivin auki ja siirtynyt vyönsolkeen. Hän hivutti kättään rintaliivien soljelle, sujautti toisen farkkujenkauluksesta sisään ja –
”LOPETA!”

Sallan silmät sokaistuivat hetkeksi. Hän tunsi, miten poika lennähti äkkiä kauemmaksi ja tajusi, että ruokakomeron ovi oli vetäisty auki.
Kun näkökenttä jälleen selkeni, hän huomasi, että oviaukossa seisoi tummansiniseen teepaitaan pukeutunut vaaleahiuksinen poika, joka tuijotti häntä hätääntynyt katse silmissään. Ne olivat tällä kertaa vihreät.

Matias oli tullut bileisiin.

Kuva täältä. 

Osa 11

Lumihuntu, osa 10

Aada käänsi katseensa suoraan häneen. Siniharmaat silmät välkehtivät kosteina liekkien valossa. Itkikö tyttö? Ilari ei osannut sanoa. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan. Juuri äskenhän tämä oli vielä hihitellyt saunanlauteilla.

Aada ei vastannut mitään, tuijotti vain häntä niin vilpittömin, niin pohjattoman murheellisin silmin, että Ilari tunsi itsekin palan nousevan kurkkuunsa. Mitä oikein oli tekeillä? Oliko hän sanonut jotain pahasti, hän aprikoi, muttei keksinyt mitään.

Ilari ei voinut irroittautua katseesta, ei voinut eikä halunnut. ”Hei, onko kaikki hyvin?” hän kuiskasi uudestaan, mutta tyttö pudisti päätään liikauttamattakaan katsettaan. Oli kuin hän olisi yrittänyt kertoa sillä jotain. Ilmeessä oli tuskaa ja kaipausta, jotain kauheaa ja kaunista.
Märkä hiussuortuva valahti Aadan silmille, eikä Ilari voinut itselleen mitään vaan kumartui lähemmäs ja pyyhkäisi sen sormellaan tytön korvan taakse. Liike oli hidas. Hän tunsi viileän silkkisen ihon sormenpäidensä alla ja veti syvään henkeä.
Tyttö ei tuntunut pistävän pahakseen. Ilari oli erottavinaan pienen hymynhäivähdyksen, mutta saman tien se oli poissa. Hän tunsi ihokarvojensa nousevan pystyyn, vaikka huone oli melkein liiankin lämmin.

Aadan kasvot olivat nyt lähempänä kuin äsken. Ilari näki oman kuvajaisensa hänen silmistään ja ajatukset sumenivat. Tulen rätinä kuului vaimeasti kuin kuulosuojainten takaa, veri kohisi korvissa ja koko keho vavahteli pulssin tahdissa.

He kaksi istuivat tulen hämyisässä loimussa sekunteja, minuutteja, mitä lie – ajantaju katosi. Hiljaisuus kietoutui ympärille, sanat takertuivat kiinni kurkkuun. Niillä ei ollut merkitystä, ei juuri nyt.

Tytön katseessa oli vielä jotain muutakin, Ilari äkkiä huomasi ja tunsi sydämensä takovan vielä lujemmin. Aadan silmissä oli halua, paljasta ja puhdasta halua. Ilari ei ymmärtänyt, mistä se oli niihin ilmestynyt, mutta hän tiesi, mitä näki ja mitä tunsi.
Katse tuntui vetävän häntä puoleensa täysin vastustamattomasti. Tyttökin kumartui hitaasti eteenpäin ja pian heidän kasvonsa olivat niin lähellä toisiaan, että nenät koskettaisivat, jos kumpikaan liikkuisi vähääkään. He liikkuivat.

Kun Aada lopulta kietoi sormensa Ilarin niskaan ja taivutti päätään vielä kerran, kaikki tuntui oikealta, niin mielettömän oikealta että sattui.

Saunan pehmentämät huulet painautuvat toisiaan vasten. Ensimmäinen suudelma oli varovainen, tunnusteleva, viaton, mutta pian liikkeet vaihtuivat kiihkeämmiksi. Sormet takertuivat niskahiuksiin, huulet näykkivät halukkaina, vaativina. Hengitys kiihtyi. Jossain vaiheessa Ilari nosti tytön sylilleen. Kuuma ilma otti heidät syleilyynsä, ikkunat olivat höyrystyneet kosteudesta.

Katsettaan he eivät irroittaneet toisistaan, eivät hetkeksikään.

Ja aivan yhtäkkiä, juuri kun Ilari oli aikeissa irrottaa tytön vartaloa peittävän pyyhkeen, tämä säpsähti. Ilme muuttui pelokkaaksi, jotenkin säikyksi. Ilarin käsi pysähtyi kesken liikkeen, eikä hän ehtinyt ymmärtää, mitä tapahtui, ennen kuin Aada jo ponkaisi ylös hänen sylistään kietoen pyyhettä tiukemmin ympärilleen.

Nopealla liikkeellä tyttö harppasi huoneen toiseen päähän ja keräsi syliinsä farkkunsa, printtikuvioisen teepaitansa, mustat alushousunsa. Hän nappasi pöydältä vielä rannekellonsa ja deodoranttiputelinsa, ja samassa hän veti jo jalkaansa talvisaapikkaita ja riuhtaisi oven auki. Paita tipahti vaatepinon päältä. Aada kumartui noukkimaan sen, nousi uudelleen ylös ja vilkaisi Ilaria. Hetkeksi hän pysähtyi ja kuiskasi jotain.

Anteeksi, sanoiko se anteeksi?

Ovi kolahti ja tyttö oli poissa.

Kuva täältä.  

Osa 11

Hekuma, osa 9

Upouudet mustat korkokengät eivät ehkä olleet paras jalkinevalinta, Salla totesi kolmen ja puolen kilometrin kipittelyn jälkeen.

”Ei Sakelle keskustasta pitkä matka oo”, Petra oli vakuuttanut, mutta ei matka aivan lyhyeltäkään tuntunut, kun kantapäät olivat hiertyneet verille ja pikkuvarpaat pistelivät siihen malliin, että rakkoja olisi varmasti luvassa.

Gin Lemonin ja Petran kannustuksella jalat veivät kuitenkin verkkaisesti eteenpäin, ja lopulta oikealla häämötti vitivalkoinen omakotitalo, jonka edustaa koristivat symmetrisesti asetetut pylväspuut ja suomalaispihalle epäluonteva rykelmä marmoriveistoksia. Talon isolla rahalla suunnitellut arkkitehti olisi varmaankin kuvannut sen muotoa harmoniseksi ja linjakkaaksi. Sallan mielestä rakennus muistutti lähinnä kivikuutiota, jonka yksi sivu oli korvattu jättimäisellä ikkunalla. Kukahan sitäkin jaksoi pestä, hän pohti hajamielisesti astuessaan kuution kulmasta sisään.

Bileet olivat jo hyvässä vauhdissa. Tuulikaapin kenkämeri velloi eteiseen asti, ja puheensorina peitti alleen musiikin, jonka aisti lähinnä suonissa sykkivästä basson jytkeestä. Sakke pyyhälsi eteiseen tervehtimään tulijoita ja tarjosi heille ensi töikseen huikat viskipullostaan. Tytöt hörppäsivät ja irvistivät perään. Sakke hymyili ja haroi huomaamattaan hiuksiaan paremmin. ”Aika tujua, eikö? Veli toi tuliaisena Skotlannista. Ballantine'siä, tietenkin, se on parasta.”
Petra pyöräytti silmiään. ”No tietenkin.”

Sallaa nauratti. Hän ei tuntenut poikaa hyvin, mutta Sakke oli niitä ihmisiä, joita ei oikeastaan tarvinnutkaan tuntea tietääkseen heistä paljon. Poika oli hassu yhdistelmä hyvän päälle tottunutta merkkivaatepoikaa, ärsyttävää pätijää ja sosiaalista seuramiestä: välillä tuskastuttavan ylimielinen snobi, välillä käsittämättömän hauska ja syvällinen keskustelukumppani. Näin hän ainakin oli kuullut, eikä poika vielä toistaiseksi ollut osoittautunut luuloja vääriksi. Kaikki muut Sallan tuntemat 17-vuotiaat valitsivat juomansa halvan hinnan ja parhaan päihdyttämisprosentin, eivät laadun perusteella, mutta toisaalta harva oli myöskään valmis tarjoamaa liki neljänkymmenen euron – kuten poika itse mainitsi – juomaa puolitutuille.
Petra jumiutui ovensuuhun juttelemaan Saken kanssa yhteisistä sählytutuistaan, ja Salla päätti lähteä kiertämään taloa ja etsimään joukosta tuttuja kasvoja.

Astuessaan olohuoneeseen hän havaitsi, että lääkäriperhen vitriinikaapit ja TV-taso ammottivat tyhjyyttään. Joku oli selvästi pelastanut arvoesineet parempaan talteen. Se olikin fiksua, Salla ajatteli ympärilleen katsoessaan. Vaikka kello oli vasta yhdeksän, väkeä tuntui olevan kymmenittäin ja kaikkien humalatila vaikutti olevan sama: vahva nousu. Valtavassa boolimaljassa lillui enää puoliksi sulaneita jääpaloja ja velttoja limelohkoja. Tyhjiä tölkkejä lojui jokaisella mahdollisella tasolla, ikkunalaudoilla, pöytien alla.

Ihmisiä riitti, mutta kukaan ei vaikuttanut tutulta eikä kiinnittänyt häneen ohimenevää katsetta suurempaa huomiota. Useimmat vaikuttivat jotenkin vanhemmilta – eivät kasvoiltaan mutta olemukseltaan, pukeutumistyyliltään. Lukiolaisia, Salla päätteli eikä kehdannut tunkea noin vain sekaan. Leveissä farkunlahkeissaan ja lyhyessä nappipaidassaan hän tunsi erottuvansa joukosta, eikä juoma ollut vielä noussut päähän niin paljon, että hän olisi uskaltautunut heittäytyä mukaan noin vain. Lopulta hän päätti suunnistaa keittiöön etsimään lasia yhä kädessään kantamalleen Gin Lemon -pullolle.

Keittiössä oli rauhallisempaa, vain muutama tyttö sekoittamassa jotain appelsiinimehun sekaan. Salla availi yläkaappeja, löysi lopulta lasin ja istui tyylikkään baaritason ääreen kaatamaan juomaansa. Ensimmäinen lasillinen meni alas melkein yhdellä kulauksella: tänään olisi oltava humalassa, olisi pidettävä hauskaa. Ja etsittävä uusi mies, niinhän Petra oli sanonut.

Kuin käskystä joku veti äkkiä baarituolin taakse ja istahti Sallan viereen.
”Terve, mä oon Jere. Entä sä?” valkoiseen huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutunut poika esitteli itsensä muitta mutkitta.
Salla kertoi nimensä ja poika tarttui lujasti hänen käteensä. ”No kiva tavata, Salla.”

Jere ryhtyi juttelemaan niitä näitä, kertoili kitaraharrastuksestaan ja selitti innoissaan Fire Again -nimisestä bändistään. ”Ens kuussa me esiinnytään lukiolaisten koulunaloitusbileissä”, poika paljasti ja piti asiaa selvästi suurenakin juttuna.

Salla vastaili kohteliaasti, hymähteli ja hymyili kun poika vaipui bändinsä vaiheita käsittelevään monologiin. Eivät Jeren jutut häntä oikeastaan suuremmin kiinnostaneet, mutta ei hänellä ollut muutakaan tekemistä. Ainakaan Jere ei tuntunut pitävän häntä läpinäkymättömänä yläastetyttönä, päinvastoin: poika kehaisi hänen ulkonäköään useampaankin kertaan.
”Kyllä minä oon aina sanonut, että pitkähiuksiset mimmit on parhaita. Mitään sänkitukkaa en kyllä ottaisi kirveelläkään”, Jere julisti. Salla nielaisi mieleensä nousseen kärkevän kommentin takaisin ja otti pitkän hörpyn juomastaan. Kohteliaisuushan se oli.

Kuva täältä.  

Osa 10

Lumihuntu, osa 9

”Sä olit sanomassa jotain”, Ilari totesi, kun molemmat olivat ripustaneet pyyhkensä ovensuuhun ja asettautuneet jälleen lauteille.
”Ai mitä, missä välissä?” Aada kysyi ja kurottautui vetämään kiulua lähemmäs.
”Tuolla terassilla, just ennen ku Tuomas tuli ulos.”
”En minä muista enää. Ei se varmaan mitään tärkeää ollut”, hän sanoi, mutta Ilari pystyi lukemaan hänen välttelevästä katseestaan, ettei tyttö puhunut aivan totta. Keskusteluhetki oli kuitenkin selvästi jo mennyt, eikä hän halunnut painostaa. Ei se mitään auttaisi. Ehkä Aada kertoisi sitten ajallaan.
”Jaa, eipä kai sitten.”

Ilari ei kuitenkaan antanut tytön torjunnan lannistaa itseään. Omituinen hyvän olon tunne oli yhtäkkiä virrannut häneen, adrenaliini kihisi suonissa. Ehkä syy oli saunassa, ehkä Aadan hetkellisessä avautumisessa, ehkä Tuomaksen poissaolossa, mutta äkkiä hän tunsi itsensä ihmeen energiseksi ja voimakkaaksi, jollain tapaa kaikkivoivaksi. Niin, ehkä syy oli oluessakin, mutta entä sitten? Hetken takainen ärsytys oli kadonnut ja tilalle oli tullut kihelmöivä jännitys: pian tapahtuisi jotain, Ilarin päähän yhtäkkiä iskeytyi.

”Tuomas on ihastunut suhun”, hän töksäytti tytölle ja jäi itsekin hämmästelemään sanojaan. Miksi ihmeessä hän oli kaikista keskustelunavauksista valinnut juuri tämän?
Aada katseli häntä yllättävän tyynesti, kohotti vain kulmakarvojaan.
”Niinhän se saattaa olla. Mutta Tuomas nyt taitaa ihastua aika helposti vähän keneen tahansa” tyttö totesi hilpeästi.
Ilari yllättyi uudestaan. Aada taisi olla tarkkanäköisempi kuin hän oli ajatellut.

”Ai sä siis arvasit?”
”Arvasin minkä? Että se poika on naistenmies? Eipä se paljon arvailua vaadi, senhän nyt näkee kuka tahansa yhdellä vilkaisulla”, Aada nauroi. ”Sillä taitaa olla perässään aikamoinen ex-armeija?”
Ilari joutui myöntämään, ettei tyttö ollut kovinkaan väärillä jäljillä.
Hän muisti, kuinka oli vähän aikaa sitten pelännyt pojan käyttävän Aadaa hyväkseen, mutta joutui nyt järjestelemään ajatuksiaan uudestaan. Mutta jos tyttö oli koko ajan tiennyt, millainen Tuomas naisasioissaan oli, miksi hän flirttaili takaisin kuin viimeistä päivää?

Kysymys häiritsi Ilaria ja kummallisen olotilansa voimin hän tiedusteli: ”Ootko sä sitten ite –”
”Ai ihastunut Tuomakseen?”, Aada jatkoi, ja Ilari nyökkäsi.
”No, onhan se ihan söpö”, tyttö jatkoi arvoituksellisesti eikä antanut Ilarille tilaisuutta ottaa tarkemmin selvää tunteistaan vaan nousi ylös ja alkoi sekoittaa sopivan lämpöistä pesuvettä. Kun tyttö huuhteli viimeisiä hoitoaineita hiuksistaan, Ilari oli taas uppoutunut mietteisiinsä.
Aadasta ei ottanut selvää, ei sitten niin millään, hän myönsi itselleen jälleen kerran.

Kun Ilari palasi pukuhuoneen puolelle, Aada istui kaikessa rauhassa narisevalla rottinkituolilla ja ojenteli paljaita sääriään takkatulen loimussa. Tyttö ei ollut vielä viitsinyt pukeutua. Löysästi kiedottu pyyhe verhosi häntä vain jotenkuten, ja jälleen kerran Ilarilla oli vaikeuksia pitää katseensa kurissa.

Tyttö tuijotteli tulen lävitse, ja äkkiä Ilari tajusi, että huolettomasta asennosta huolimatta hänen kasvoillaan oli taas se sama surumielinen ilme, joka oli käväissyt niillä jo aikaisemmin terassilla. Silmät vaeltelivat asioissa, joita ei ollut, ja mieli oli niin kaukana, ettei hän saanut siitä mitään otetta.

Ilari astui lähemmäs, istahti viereiselle tuolille ja kumartui tyttöön päin. ”Hei, onko kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaa. 

Kuva täältä.  

Osa 10

Hekuma, osa 8

4. luku

Se kesä oli kuuma ja kuiva. Paahteiset päivät valuivat hitaasti eteenpäin ja päättyivät hiostaviin öihin, jolloin lakanat kietoutuivat kostean ihon ympärille ja kurkkua kuivasi niin että oli herättävä juomaan monta kertaa yössä. Äidin ostamat kesäkukat lakastuivat amppeleissaan. Sadettimien säksätys korvasi iltaisin ruohonleikkurien hurinan.

Aluksi Salla nautti lämmöstä. Hän vietti kiireettömiä lomapäiviään joenrannalla uiden, nurmikolla makoillen ja jäätelöä syöden. He pystyttivät Petran kanssa pihamaalle kupoliteltan ja viettivät siellä jokakesäisen telttayönsä: mansikoita ja vaahtokarkkeja, hömppälehtiä ja salaisuuksia. Juttua riitti siihen asti kunnes aamun auringonsäteet alkoivat tunkeutua katossa olevasta reiästä ja vetoketjun välistä silmiin.

Petra myönsi, että juttu Jannen kanssa oli lopulta päättynyt siihen, että poika oli halunnut edetä nopeammin kuin hän oli ollut valmis. Salla kertoi ensimmäistä kertaa Matiaksen jättämästä numerosta, mutta lisäsi saaneensa tietää täydellisestä tyttöystävästä ja aikovansa unohtaa koko pojan.
Turhia olentoja nuo jätkät, he päättivät yhteistuumin ja korkkasivat sen kunniaksi Petran isosiskon lakkiaisista salaa vohkitun kuohuviinipullon. Makea mansikantuoksu ja kesän kuumuus huumasivat.

Alkukesän innostus vaihtui kuitenkin pian keskikesän verkkaiseen joutenoloon. Kolmenkymmenen helteillä ei enää tehnyt mieli lähteä rannalle, vaan Salla linnoittautui mieluummin pöytätuulettimen ääreen, söi vesimelonia ja luki Tolkienin tuotantoa uudelleen läpi. Välillä hän innostui milloin piirtämään, milloin opiskelemaan ranskan alkeita, mutta työt jäivät luonnoksiksi ja Chère Marianne -kirja unohtui sängyn alle toisen kappaleen jälkeen. Tuhannen palan keskeneräinen palapeli keräsi pölyä kirjoituspöydän päällä. Aikaansaamattomuus ja tekemättömyys turhauttivat, mutta eivät niin paljon, että Salla olisi tehnyt asialle jotain.

Ainoastaan ajatus syksyllä alkavasta lukiosta jaksoi innostaa kahta iltaa kauemmin. Kuten 9,92:n keskiarvolla oli voinut olettaakin, Salla oli päässyt sisään alueen kovatasoisimpaan lukioon, joka sijaitsi 1800-luvulla rakennetussa kivitalossa aivan kaupungin keskustassa ja oli vastaajasta riippuen joko eliitti- tai nipokoulun maineessa. Salla kahlasi koulun nettisivut läpi moneen kertaan, haaveili tulevista kurssivalinnoista ja pohti kiivaasti, millaisia muut vuosikurssilaiset tulisivat olemaan. Omasta kaveripiiristä sinne ei ollut tulossa hänen tietääkseen ketään: Petra ja useimmat muut lähtisivät oman kulmakunnan paikallislukioon.

Tulevan syksyn pohtiminenkaan ei kuitenkaan täyttänyt sitä tyhjyyttä, joka olotilan oli jostain syystä vähitellen täyttänyt. Vanhemmatkin huomasivat lopulta, ettei Salla ollut oikein oma itsensä.
”Ootko sä kipeänä? Et oo käyny ulkona moneen päivään etkä syö paljon mitään”, äiti huolehti.
”En minä kipeänä oo, ei vain jaksa olla tuolla kuumassa. Eikä tässä säässä kellään oo nälkä”, Salla vastasi nostamatta katsettaan läppärinsä näytöstä.
”Kyllä sun välillä pitäis jossain käydä, ei kesää sisällä kannata istua. Ootko nähnyt Petraakaan moneen viikkoon?”, äiti intti.

Salla huokaisi. Oikeassahan äiti oli, mutta häntä ei vain huvittanut.
”Voisin kai minä tässä joku ilta sen kanssa lähtä johonki käymään”, Salla oli kuitenkin luvannut äidilleen päästäkseen tästä eroon. Äiti katseli häntä vielä hetken, yritti selvästi viritellä jonkinlaista keskustelua mutta luovutti sitten ja lähti huoneesta painaen oven perässään kiinni.

Salla tunsi hetken ajan huonoa omaatuntoa: ehkä lomalla tosiaan pitäisi tehdä muutakin kuin sulkeutua omaan huoneeseensa. Viettää laatuaikaa perheen kanssa, nähdä kavereita, valvoa öitä taivaanrannassa häämöttävän auringon eikä kelmeän näytön valossa. Hän päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja lähetti Petralle viestin.
Vastaus tuli nopeasti: huomenna bileet sählykaverin vanhempien talossa kaupungilla. Sinne he lähtisivät, pitäisivät hauskaa ja etsisivät lupauksistaan huolimatta uudet jätkät, Petra ilmoitti.

Nyhjöttäminen saisi päättyä nyt, Salla puolestaan päätti. Vanhat ihmiset muistelivat kaiholla teinivuosiensa kesiä. Oli aika tehdä tästä muistamisen arvoinen.

Kuva täältä.

Osa 9