Hekuma, osa 9

Upouudet mustat korkokengät eivät ehkä olleet paras jalkinevalinta, Salla totesi kolmen ja puolen kilometrin kipittelyn jälkeen.

”Ei Sakelle keskustasta pitkä matka oo”, Petra oli vakuuttanut, mutta ei matka aivan lyhyeltäkään tuntunut, kun kantapäät olivat hiertyneet verille ja pikkuvarpaat pistelivät siihen malliin, että rakkoja olisi varmasti luvassa.

Gin Lemonin ja Petran kannustuksella jalat veivät kuitenkin verkkaisesti eteenpäin, ja lopulta oikealla häämötti vitivalkoinen omakotitalo, jonka edustaa koristivat symmetrisesti asetetut pylväspuut ja suomalaispihalle epäluonteva rykelmä marmoriveistoksia. Talon isolla rahalla suunnitellut arkkitehti olisi varmaankin kuvannut sen muotoa harmoniseksi ja linjakkaaksi. Sallan mielestä rakennus muistutti lähinnä kivikuutiota, jonka yksi sivu oli korvattu jättimäisellä ikkunalla. Kukahan sitäkin jaksoi pestä, hän pohti hajamielisesti astuessaan kuution kulmasta sisään.

Bileet olivat jo hyvässä vauhdissa. Tuulikaapin kenkämeri velloi eteiseen asti, ja puheensorina peitti alleen musiikin, jonka aisti lähinnä suonissa sykkivästä basson jytkeestä. Sakke pyyhälsi eteiseen tervehtimään tulijoita ja tarjosi heille ensi töikseen huikat viskipullostaan. Tytöt hörppäsivät ja irvistivät perään. Sakke hymyili ja haroi huomaamattaan hiuksiaan paremmin. ”Aika tujua, eikö? Veli toi tuliaisena Skotlannista. Ballantine'siä, tietenkin, se on parasta.”
Petra pyöräytti silmiään. ”No tietenkin.”

Sallaa nauratti. Hän ei tuntenut poikaa hyvin, mutta Sakke oli niitä ihmisiä, joita ei oikeastaan tarvinnutkaan tuntea tietääkseen heistä paljon. Poika oli hassu yhdistelmä hyvän päälle tottunutta merkkivaatepoikaa, ärsyttävää pätijää ja sosiaalista seuramiestä: välillä tuskastuttavan ylimielinen snobi, välillä käsittämättömän hauska ja syvällinen keskustelukumppani. Näin hän ainakin oli kuullut, eikä poika vielä toistaiseksi ollut osoittautunut luuloja vääriksi. Kaikki muut Sallan tuntemat 17-vuotiaat valitsivat juomansa halvan hinnan ja parhaan päihdyttämisprosentin, eivät laadun perusteella, mutta toisaalta harva oli myöskään valmis tarjoamaa liki neljänkymmenen euron – kuten poika itse mainitsi – juomaa puolitutuille.
Petra jumiutui ovensuuhun juttelemaan Saken kanssa yhteisistä sählytutuistaan, ja Salla päätti lähteä kiertämään taloa ja etsimään joukosta tuttuja kasvoja.

Astuessaan olohuoneeseen hän havaitsi, että lääkäriperhen vitriinikaapit ja TV-taso ammottivat tyhjyyttään. Joku oli selvästi pelastanut arvoesineet parempaan talteen. Se olikin fiksua, Salla ajatteli ympärilleen katsoessaan. Vaikka kello oli vasta yhdeksän, väkeä tuntui olevan kymmenittäin ja kaikkien humalatila vaikutti olevan sama: vahva nousu. Valtavassa boolimaljassa lillui enää puoliksi sulaneita jääpaloja ja velttoja limelohkoja. Tyhjiä tölkkejä lojui jokaisella mahdollisella tasolla, ikkunalaudoilla, pöytien alla.

Ihmisiä riitti, mutta kukaan ei vaikuttanut tutulta eikä kiinnittänyt häneen ohimenevää katsetta suurempaa huomiota. Useimmat vaikuttivat jotenkin vanhemmilta – eivät kasvoiltaan mutta olemukseltaan, pukeutumistyyliltään. Lukiolaisia, Salla päätteli eikä kehdannut tunkea noin vain sekaan. Leveissä farkunlahkeissaan ja lyhyessä nappipaidassaan hän tunsi erottuvansa joukosta, eikä juoma ollut vielä noussut päähän niin paljon, että hän olisi uskaltautunut heittäytyä mukaan noin vain. Lopulta hän päätti suunnistaa keittiöön etsimään lasia yhä kädessään kantamalleen Gin Lemon -pullolle.

Keittiössä oli rauhallisempaa, vain muutama tyttö sekoittamassa jotain appelsiinimehun sekaan. Salla availi yläkaappeja, löysi lopulta lasin ja istui tyylikkään baaritason ääreen kaatamaan juomaansa. Ensimmäinen lasillinen meni alas melkein yhdellä kulauksella: tänään olisi oltava humalassa, olisi pidettävä hauskaa. Ja etsittävä uusi mies, niinhän Petra oli sanonut.

Kuin käskystä joku veti äkkiä baarituolin taakse ja istahti Sallan viereen.
”Terve, mä oon Jere. Entä sä?” valkoiseen huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutunut poika esitteli itsensä muitta mutkitta.
Salla kertoi nimensä ja poika tarttui lujasti hänen käteensä. ”No kiva tavata, Salla.”

Jere ryhtyi juttelemaan niitä näitä, kertoili kitaraharrastuksestaan ja selitti innoissaan Fire Again -nimisestä bändistään. ”Ens kuussa me esiinnytään lukiolaisten koulunaloitusbileissä”, poika paljasti ja piti asiaa selvästi suurenakin juttuna.

Salla vastaili kohteliaasti, hymähteli ja hymyili kun poika vaipui bändinsä vaiheita käsittelevään monologiin. Eivät Jeren jutut häntä oikeastaan suuremmin kiinnostaneet, mutta ei hänellä ollut muutakaan tekemistä. Ainakaan Jere ei tuntunut pitävän häntä läpinäkymättömänä yläastetyttönä, päinvastoin: poika kehaisi hänen ulkonäköään useampaankin kertaan.
”Kyllä minä oon aina sanonut, että pitkähiuksiset mimmit on parhaita. Mitään sänkitukkaa en kyllä ottaisi kirveelläkään”, Jere julisti. Salla nielaisi mieleensä nousseen kärkevän kommentin takaisin ja otti pitkän hörpyn juomastaan. Kohteliaisuushan se oli.

Kuva täältä.  

Osa 10

Lumihuntu, osa 9

”Sä olit sanomassa jotain”, Ilari totesi, kun molemmat olivat ripustaneet pyyhkensä ovensuuhun ja asettautuneet jälleen lauteille.
”Ai mitä, missä välissä?” Aada kysyi ja kurottautui vetämään kiulua lähemmäs.
”Tuolla terassilla, just ennen ku Tuomas tuli ulos.”
”En minä muista enää. Ei se varmaan mitään tärkeää ollut”, hän sanoi, mutta Ilari pystyi lukemaan hänen välttelevästä katseestaan, ettei tyttö puhunut aivan totta. Keskusteluhetki oli kuitenkin selvästi jo mennyt, eikä hän halunnut painostaa. Ei se mitään auttaisi. Ehkä Aada kertoisi sitten ajallaan.
”Jaa, eipä kai sitten.”

Ilari ei kuitenkaan antanut tytön torjunnan lannistaa itseään. Omituinen hyvän olon tunne oli yhtäkkiä virrannut häneen, adrenaliini kihisi suonissa. Ehkä syy oli saunassa, ehkä Aadan hetkellisessä avautumisessa, ehkä Tuomaksen poissaolossa, mutta äkkiä hän tunsi itsensä ihmeen energiseksi ja voimakkaaksi, jollain tapaa kaikkivoivaksi. Niin, ehkä syy oli oluessakin, mutta entä sitten? Hetken takainen ärsytys oli kadonnut ja tilalle oli tullut kihelmöivä jännitys: pian tapahtuisi jotain, Ilarin päähän yhtäkkiä iskeytyi.

”Tuomas on ihastunut suhun”, hän töksäytti tytölle ja jäi itsekin hämmästelemään sanojaan. Miksi ihmeessä hän oli kaikista keskustelunavauksista valinnut juuri tämän?
Aada katseli häntä yllättävän tyynesti, kohotti vain kulmakarvojaan.
”Niinhän se saattaa olla. Mutta Tuomas nyt taitaa ihastua aika helposti vähän keneen tahansa” tyttö totesi hilpeästi.
Ilari yllättyi uudestaan. Aada taisi olla tarkkanäköisempi kuin hän oli ajatellut.

”Ai sä siis arvasit?”
”Arvasin minkä? Että se poika on naistenmies? Eipä se paljon arvailua vaadi, senhän nyt näkee kuka tahansa yhdellä vilkaisulla”, Aada nauroi. ”Sillä taitaa olla perässään aikamoinen ex-armeija?”
Ilari joutui myöntämään, ettei tyttö ollut kovinkaan väärillä jäljillä.
Hän muisti, kuinka oli vähän aikaa sitten pelännyt pojan käyttävän Aadaa hyväkseen, mutta joutui nyt järjestelemään ajatuksiaan uudestaan. Mutta jos tyttö oli koko ajan tiennyt, millainen Tuomas naisasioissaan oli, miksi hän flirttaili takaisin kuin viimeistä päivää?

Kysymys häiritsi Ilaria ja kummallisen olotilansa voimin hän tiedusteli: ”Ootko sä sitten ite –”
”Ai ihastunut Tuomakseen?”, Aada jatkoi, ja Ilari nyökkäsi.
”No, onhan se ihan söpö”, tyttö jatkoi arvoituksellisesti eikä antanut Ilarille tilaisuutta ottaa tarkemmin selvää tunteistaan vaan nousi ylös ja alkoi sekoittaa sopivan lämpöistä pesuvettä. Kun tyttö huuhteli viimeisiä hoitoaineita hiuksistaan, Ilari oli taas uppoutunut mietteisiinsä.
Aadasta ei ottanut selvää, ei sitten niin millään, hän myönsi itselleen jälleen kerran.

Kun Ilari palasi pukuhuoneen puolelle, Aada istui kaikessa rauhassa narisevalla rottinkituolilla ja ojenteli paljaita sääriään takkatulen loimussa. Tyttö ei ollut vielä viitsinyt pukeutua. Löysästi kiedottu pyyhe verhosi häntä vain jotenkuten, ja jälleen kerran Ilarilla oli vaikeuksia pitää katseensa kurissa.

Tyttö tuijotteli tulen lävitse, ja äkkiä Ilari tajusi, että huolettomasta asennosta huolimatta hänen kasvoillaan oli taas se sama surumielinen ilme, joka oli käväissyt niillä jo aikaisemmin terassilla. Silmät vaeltelivat asioissa, joita ei ollut, ja mieli oli niin kaukana, ettei hän saanut siitä mitään otetta.

Ilari astui lähemmäs, istahti viereiselle tuolille ja kumartui tyttöön päin. ”Hei, onko kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaa. 

Kuva täältä.  

Osa 10

Hekuma, osa 8

4. luku

Se kesä oli kuuma ja kuiva. Paahteiset päivät valuivat hitaasti eteenpäin ja päättyivät hiostaviin öihin, jolloin lakanat kietoutuivat kostean ihon ympärille ja kurkkua kuivasi niin että oli herättävä juomaan monta kertaa yössä. Äidin ostamat kesäkukat lakastuivat amppeleissaan. Sadettimien säksätys korvasi iltaisin ruohonleikkurien hurinan.

Aluksi Salla nautti lämmöstä. Hän vietti kiireettömiä lomapäiviään joenrannalla uiden, nurmikolla makoillen ja jäätelöä syöden. He pystyttivät Petran kanssa pihamaalle kupoliteltan ja viettivät siellä jokakesäisen telttayönsä: mansikoita ja vaahtokarkkeja, hömppälehtiä ja salaisuuksia. Juttua riitti siihen asti kunnes aamun auringonsäteet alkoivat tunkeutua katossa olevasta reiästä ja vetoketjun välistä silmiin.

Petra myönsi, että juttu Jannen kanssa oli lopulta päättynyt siihen, että poika oli halunnut edetä nopeammin kuin hän oli ollut valmis. Salla kertoi ensimmäistä kertaa Matiaksen jättämästä numerosta, mutta lisäsi saaneensa tietää täydellisestä tyttöystävästä ja aikovansa unohtaa koko pojan.
Turhia olentoja nuo jätkät, he päättivät yhteistuumin ja korkkasivat sen kunniaksi Petran isosiskon lakkiaisista salaa vohkitun kuohuviinipullon. Makea mansikantuoksu ja kesän kuumuus huumasivat.

Alkukesän innostus vaihtui kuitenkin pian keskikesän verkkaiseen joutenoloon. Kolmenkymmenen helteillä ei enää tehnyt mieli lähteä rannalle, vaan Salla linnoittautui mieluummin pöytätuulettimen ääreen, söi vesimelonia ja luki Tolkienin tuotantoa uudelleen läpi. Välillä hän innostui milloin piirtämään, milloin opiskelemaan ranskan alkeita, mutta työt jäivät luonnoksiksi ja Chère Marianne -kirja unohtui sängyn alle toisen kappaleen jälkeen. Tuhannen palan keskeneräinen palapeli keräsi pölyä kirjoituspöydän päällä. Aikaansaamattomuus ja tekemättömyys turhauttivat, mutta eivät niin paljon, että Salla olisi tehnyt asialle jotain.

Ainoastaan ajatus syksyllä alkavasta lukiosta jaksoi innostaa kahta iltaa kauemmin. Kuten 9,92:n keskiarvolla oli voinut olettaakin, Salla oli päässyt sisään alueen kovatasoisimpaan lukioon, joka sijaitsi 1800-luvulla rakennetussa kivitalossa aivan kaupungin keskustassa ja oli vastaajasta riippuen joko eliitti- tai nipokoulun maineessa. Salla kahlasi koulun nettisivut läpi moneen kertaan, haaveili tulevista kurssivalinnoista ja pohti kiivaasti, millaisia muut vuosikurssilaiset tulisivat olemaan. Omasta kaveripiiristä sinne ei ollut tulossa hänen tietääkseen ketään: Petra ja useimmat muut lähtisivät oman kulmakunnan paikallislukioon.

Tulevan syksyn pohtiminenkaan ei kuitenkaan täyttänyt sitä tyhjyyttä, joka olotilan oli jostain syystä vähitellen täyttänyt. Vanhemmatkin huomasivat lopulta, ettei Salla ollut oikein oma itsensä.
”Ootko sä kipeänä? Et oo käyny ulkona moneen päivään etkä syö paljon mitään”, äiti huolehti.
”En minä kipeänä oo, ei vain jaksa olla tuolla kuumassa. Eikä tässä säässä kellään oo nälkä”, Salla vastasi nostamatta katsettaan läppärinsä näytöstä.
”Kyllä sun välillä pitäis jossain käydä, ei kesää sisällä kannata istua. Ootko nähnyt Petraakaan moneen viikkoon?”, äiti intti.

Salla huokaisi. Oikeassahan äiti oli, mutta häntä ei vain huvittanut.
”Voisin kai minä tässä joku ilta sen kanssa lähtä johonki käymään”, Salla oli kuitenkin luvannut äidilleen päästäkseen tästä eroon. Äiti katseli häntä vielä hetken, yritti selvästi viritellä jonkinlaista keskustelua mutta luovutti sitten ja lähti huoneesta painaen oven perässään kiinni.

Salla tunsi hetken ajan huonoa omaatuntoa: ehkä lomalla tosiaan pitäisi tehdä muutakin kuin sulkeutua omaan huoneeseensa. Viettää laatuaikaa perheen kanssa, nähdä kavereita, valvoa öitä taivaanrannassa häämöttävän auringon eikä kelmeän näytön valossa. Hän päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja lähetti Petralle viestin.
Vastaus tuli nopeasti: huomenna bileet sählykaverin vanhempien talossa kaupungilla. Sinne he lähtisivät, pitäisivät hauskaa ja etsisivät lupauksistaan huolimatta uudet jätkät, Petra ilmoitti.

Nyhjöttäminen saisi päättyä nyt, Salla puolestaan päätti. Vanhat ihmiset muistelivat kaiholla teinivuosiensa kesiä. Oli aika tehdä tästä muistamisen arvoinen.

Kuva täältä.

Osa 9

Lumihuntu, osa 8

Keltaiseen pyyhkeeseen kietoutunut tyttö istui terassin hirsikaiteella, heilutteli paljaita varpaitaan heikossa tuulenvireessä ja katseli poissaolevasti pimeälle järvenselälle päin.

Kun Ilari rämäytti kosteudesta turvonneen ulko-oven vauhdilla auki, hän hätkähti.

"Taas sä säikäytit mut", Aada totesi syyttävästi vilkaisemattakaan taaksepäin.

Ilari ei vaivautunut pyytämään anteeksi. "Mistä sä tiesit, että se olin minä?"

"Kyllä sen kuulee. Tuomas tömistelee ihan kauheasti, se kävelee sellaisilla maailmanvalloittaja-askelilla. Tiiät varmaan", Aada sanoi ja käänsi vasta nyt kasvonsa Ilaria kohti. 

 

Ilari tiesi. Nyt kun hän tuli asiaa ajatelleeksi, hän joutui myöntämään, että Tuomaksen käynti oli kiivas ja kuuluva. Edes siinä suhteessa poika ei jättänyt läsnäoloaan arvailun varaan.

Ilari nappasi kuistilla viilentymässä olleen oluttölkin, sihautti sen auki ja käveli kaiteen vierelle. Hänkin tähyili järvelle päin, ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Iho höyrysi viileässä alkukevään ilmassa. Saunan jälkeinen raukeus alkoi valua jäseniin, pari pakkasastetta ei tuntunut missään.

"Lotta ja Lauri sitten vissin sai taas sovittua", Aada lausahti lopulta.

"Mm-m", Ilari myönsi. "Ne taitaa riidellä aika paljon."

"Tai mököttää ainakin. Sehän Lottaa varmaan eniten ärsyttääkin, kun Lauri ei koskaan ala huutaa ja tapella oikein kunnolla, vetäytyy vain jonnekin. Pitää sitten purkaa kiukkuaan kaikkiin muihin."

Ilari nyökkäsi. Sellaista se oli, he molemmat tiesivät. Lauri ja Lotta olivat seurustelleet viisitoistakesäisistä saakka, ja heidän riitelynsäkin oli enemmän vanhan pariskunnan jupinaa kuin dramaattista lautastenpaiskontaa. Jotenkin juttu tuntui silti toimivan. Ilari itse oli tutustunut Lauriin ja sitä kautta Lottaan vasta yliopistossa eikä oikein osannut edes kuvitella noita kahta erillään toisistaan. 

 

"Ne menee vielä joku päivä naimisiin", Ilari totesi, ja Aada hymähti.

"Niin, varmaankin."

Aada oli hetken aivan hiljaa ja huokaisi. "Joskus oon miettiny, miten mahtavaa se ois. Että ois oikeesti jo tässä vaiheessa sellainen ihminen, jonka kanssa tietää haluavansa olla aina."

Ilari nielaisi. Puhuiko tyttö todellakin nyt omasta elämästään? Mitä tuohon sanoisi, uskaltaisiko hän kysyä enempää?

Hän päätti uskaltaa. "Eikö sulla sitten oo?"

Aada katsoi häntä silmiin ja pudisti sitten päätään. Eleessä oli jotain valtavan surumielistä.

"Ei, ei mulla enää oo."

Aada oli juuri sanomassa jotain muutakin, kun Ilarin korvat tavoittivat sisältä kantautuvat askeleet. Ovi kolahti jälleen auki, ja Tuomas liittyi heidän seuraansa terassille. Aada jätti lauseensa kesken. 

 

"Huh, on tuolla kuuma. Mun oli pakko jo pestä, ei kestä enää", Tuomas sanoi ja nappasi tölkin hänkin. Poika höpötteli hetken niitä näitä, mietti loppuloman suunnitelmia ja kertoi isänsä harkitsevan uuden moottorikelkan ostoa.

”Jos se ei saa vanhaa heti myytyä, voidaan vaikka lähteä kelkkareissulle jonnekin. Mitäs sanot, Ilari? Napataan tästä vaikka vielä tämä tyttö matkaan”, Tuomas innostui, tarttui Aadaa kiinni olkapäistä ja oli tönäisevinään tämän alas kaiteelta.

Aada kirkaisi, mutta Tuomas piti hänestä kiinni, ei päästänyt putoamaan.

”Ja tuollaisen kanssa en kyllä lähde yhtään mihinkään”, Aada julisti, mutta hihitti päälle ja yritti heittää räystäältä nappaamansa jääpuikon pojan niskaan.

Tuomas väisti ketterästi, näytti tytölle kieltä ja sukelsi pukuhuoneeseen. Aada jäi katsomaan pojan perään hymy huulillaan.

Heitä katsellessaan Ilari rypisti tahtomattaan kulmiaan. Hiton ärsyttävää. Juuri tällaista se aina Tuomaksen kanssa oli. Juuri kun hän luuli saaneensa jonkinlaisen yhteyden johonkin tyttöön, Tuomas pelmahti paikalle ja vei saman tien kaiken huomion. Ilari olisi voinut olla yhtä hyvin ilmaa, niin kerrassaan mielenkiintoinen hän vaikutti ystävänsä rinnalla olevan. 

 

Pahinta oli, ettei Tuomas edes tehnyt sitä tahallaan. Hän osoitti sanansa Ilarille, heitti hänelle vitsiä ja osoitti monin pienin teoin, että huomioi ystävänsä. Ei, ei se todellakaan Tuomaksen vika ollut, jos muut eivät häntä huomanneet. Olisi vain ollut niin paljon helpompaa, jos olisi ollut joku muu, jota syyttää.

Iho ei enää höyrynnyt, lämpö ja kosteus olivat haihtuneet ajat sitten pois. Ilari tunsi käsivarsiensa ja niskansa nousevan kananlihalle ja huomasi Aadankin painautuvan kyyryyn. 

 

Ilari hipaisi tytön olkapäätä. ”Mennäänkö takaisin saunaan?”

Tyttö nyökkäsi vaiti ja nousi kaiteelta. Tuuli oli yltynyt ja kiepautteli puoliksi kuivuneita vaaleita suortuvia olkapäille, poskipäille, pitkin selkää.

Aada oli upea.

Ilari käveli tytön perässä saunaan. Ulko-ovi meni kiinni toisella yrittämällä. Vesihöyry oli jäätynyt eteishuoneen ikkunaruutuihin pieniksi kuurankukiksi, jotka kimaltelivat ovenraosta pilkistävässä valokeilassa. 

 

Ilari sulatti ohimennen yhden sormenpäällään ennen kuin seurasi Aadaa kuumankosteaan saunaan ja veti oven perässään kiinni. Sydän hakkasi lujaa, lujempaa.

Kuva täältä.

Osa 9

Hekuma, osa 7

Päiväkausien ajan Matiaksen sisällä läikähti joka kerta, kun puhelin piippasi, mutta aivan turhaan. Se oli vain Teemu, joka halusi lainata Tarantino-elokuvaboksin tai äiti, joka pyysi häntä katsomaan jumittunutta tulostinta illalla.

Perjantaina Silja kysyi häntä elokuviin, mihin Matias lopulta suostuikin: kun jätti satunnaiset merkitykselliset katseet huomiotta, tyttö oli tosiasiassa ihan hyvää seuraa. Varsinkin ihmissuhdeasioissa Silja oli suorastaan loistava keskustelukumppani. Hän ymmärsi tunnekiemuroita paljon paremmin kuin pojat ja osasi antaa hyviä vihjeitä tyttöjen kanssa selviytymiseen, ainakin jos sattui olemaan sillä tuulella.

Elokuvateatterin penkilläkään Matias ei kuitenkaan saanut mielestään erästä aivan toista vaaleaverikköä.

Miten turhauttavaa.

Kun Matias mietti asiaa järjellä, hän ei voinut ymmärtää, mikä Sallassa edes oli niin kauhean kiehtovaa. Tyttö oli nätti, muttei tyrmäävän kaunis, ei sellainen, joka kääntäisi kadulla katseita. Hän ei harrastanut mitään erityistä, ei ainakaan hänen tietääkseen, eikä hän ollut kertonut itsestään mitään mullistavaa tai järkyttävää. Sen perusteella, mitä Matias oli kuullut, Salla oli kiltti ja tunnollinen perhetyttö, jonka keskiarvo oli lähempänä kymppiä kuin ysi pilkku vitosta, joka asui ydinperheineen rauhallisella omakotitaloalueella ja kävi kesäisin vaeltamassa.
Vaeltamassa! Ei Matias liikkunut sellaisten tyttöjen seurassa.

Ja sitten taas toisaalta: mitä yhteistä hänellä oli niiden Pink Cat -pullo kädessään pyörivien, ripsivärit poskelle itkevien teinien kanssa, joiden parissa hän tavallisesti vietti viikonloppujaan? Silja oli poikkeus, useimmat hänen tapaamansa tytöt hihittelivät toistensa fritsuille ja vaihtoivat nopeasti aihetta, jos hän joskus erehtyi sanomaan jotain lukiokursseista tai omista reissusuunnitelmistaan.

Sallan kanssa keskustelu oli käynyt aivan huomaamatta, sanat olivat soljuneet ja aiheet vaihtuneet toisiin ilman väkinäisiä välikysymyksiä ja pari sekuntia liian pitkiä hiljaisuuksia. Tyttö oli saanut hänet nauramaan ja kertomaan omista haaveistaan ilman tavanomaista pelkoa siitä, että ne ohitetaan olankohautuksella. Jotain hänessä oli, jokin tytössä sai pohjimmiltaan ujon Matiaksen avautumaan kuorestaan.

Lopulta tällä kaikella ei kuitenkaan ollut mitään väliä. Tyttö ei ottanut yhteyttä, ja vaikka Matias tiesi, että olisi voinut tiedustella hänen numeroon Jannen kautta, hän ei jostain syystä saanut sitä aikaiseksi ennen kuin oli jo myöhäistä. Päivät ja viikot kuluivat, ja kun hän lopulta kysyi Jannelta asiasta, tämä ilmoitti tylysti, ettei halunnut olla Petran tai tämän kavereiden kanssa missään tekemisissä. Romanssi ei kai ollutkaan ottanut syttyäkseen.

Vähitellen Matias hyväksyi tilanteen. Hän ei enää hätkähtänyt puhelimen soidessa eikä miettinyt nukkumaan mennessään perhosen siipeen piirrettyä numeroa.

Tuli muuta mietittävää, paljon tärkeämpää mietittävää.

Eräänä tiistai-iltana isä koputti oveen. ”Matias, tulisitko käymään keittiössä? Meillä olisi vähän asiaa.”
Matias rypisti kulmiaan. Tuo äänensävy tarkoitti harvoin mitään hyvää. Mitä hän oli mennyt tekemään? Olivatko vanhemmat löytäneet hänen pullokätkönsä puuliiteristä? Toivottavasti eivät, varsinkaan isä ei katsoisi sitä hyvällä. Ensi viikonlopun piknik-suunnitelmille saisi heittää hyvästit saman tien.

Matias huokaisi, nousi sängyltään ja tallusteli vastahakoisesti keittiöön. Ilmassa tuoksui vielä maali. Keittiön seinät oli sudittu uusiksi kuukausi sitten sen jälkeen kun 8-vuotias Joona oli keksinyt tehdä tehosekoittimella mustikkapirtelöä mutta unohtanut laittaa kannen paikoilleen.

Äiti, Joona ja isä odottelivat jo häntä jälleen vitivalkeaksi muuttuneessa keittiössä.
”No niin”, isä aloitti ja rykäisi. Äiti vilkaisi häntä ja sitten poikia epävarman näköisenä.
”Tehän tiedätte, että minulle tarjottiin töissä viime viikolla ylennystä.”
Matias huoahti helpottuneena. Asia ei siis koskenutkaan häntä itseään. Isä toimi isossa kansainvälisessä yrityksessä, joka valmisti jonkinlaisia elektroniikkakomponentteja. Hän taisi olla firmassa aika isokin pamppu, mutta Matias ei ollut koskaan jaksanut perehtyä aiheeseen sen tarkemmin.
”En sanonut sitä teille vielä silloin, koska halusin miettiä asiaa aivan rauhassa, mutta olemme puhuneet asiasta äidin kanssa ja olen nyt päättänyt ottaa työn vastaan.” Isä tökkäsi silmälasejaan ylemmäs ja vilkaisi poikia odottavana, mutta Matias ja Joona eivät sanoneet mitään. Mikä tässä nyt oli niin ihmeellistä?

”Me joudutaan muuttamaan täältä pois.”
Matiaksen silmät rävähtivät auki.
”Muutetaan? Miks? Mihin? En minä voi lukiota jättää kesken”, hän parahti ensimmäisenä.
”Missä se työ on, jossain Etelä-Suomessa? En kyllä tasan lähde mihinkään Hel-”, hän jatkoi, mutta isä nosti kätensä ylös ja rypisti kulmiaan. Matias sulki suunsa.

”Ei me mihinkään Etelä-Suomeen lähdetä. Vaan Japaniin.”

Kuva täältä.  

Osa 8

Lumihuntu, osa 7

Kiuas sihahti terävästi, kun Ilari nakkasi sille kolme kauhallista vettä. Hän irvisti saman tien omille löylyilleen. Oli pakko pidätellä hetken aikaa henkeä ennen kuin uskalsi vetää varovaisesti kuumaa ilmaa keuhkoihin. Lämpötila hipoi seitsemääkymmentä astetta, ja kunnon kostea puusauna sai nopeasti hien ja höyryn pintaan.

Tuomas oli kyyristynyt melkein kaksinkerroin. ”Rajoita nyt vähän”, hän ähkäisi tuskaisena, kun Ilari nakkasi perään vielä yhden kauhallisen.
”Etkö sinä löylyä kestä?” Aada kiusoitteli iloisesti nurkasta. Sen perusteella mitä Ilari häntä silmäkulmastaan rohkeni vilkaista, tytöllä ei näyttänyt olevan mitään hätää. Aada ei ollut edes kumarassa vaan lekotteli lauteilla kaikessa rauhassa, jalat rennosti kaiteen päällä.
Ilari siirsi nopeasti katseensa kiuaskiviin. Hän ei halunnut, että tytölle tulisi sellainen olo, että häntä tuijotetaan, vaikkei Aada osoittanutkaan minkäänlaisia vaivaantuneisuuden merkkejä.

Ilari oli edelleen hieman yllättynyt tytön avoimuudesta. Eihän Aada mikään ujo ollut, mutta jollain tapaa varautunut hän monessa suhteessa oli. Tyttö piti joissain asioissa naurettavankin tiukasti kiinni yksityisyydestään, kuten Ilari oli saanut huomata, kun Tuomas oli aamupäivällä yrittänyt selvittää tämän ihmissuhdehistoriaa.

”No, kerro nyt vähän! Onko sulla joku mies kierroksessa? Tai kiikarissa?” poika oli yrittänyt sinnikkäästi tiedustella, mutta sai vastaukseksi vain epämääräistä kiertelyä. Se ei kyselyä hidastanut.
”Kuule Tuomas, se ei oikeestaan oo millään lailla sun asia”, tyttö oli lopulta näpäyttänyt yllättävän kylmästi ja onnistunut kerrankin hiljentämään pojan tyystin. Yleensä Aada lähti helposti mukaan Tuomaksen kiusoitteluun ja leikinlaskuun, pisti pikemminkin vain itse paremmaksi. Tämä aihe taisi olla tytölle herkkä, Ilari päätteli ja tahtoi tietysti itsekin selvittää, minkä vuoksi, muttei rohjennut kysyä.

Niin tai näin, miksikään yhteissaunojaksi Ilari ei Aadaa olisi uskonut. Hänen omat kokemuksensa yhteissaunasta rajoittuivat lähinnä teekkaritalon bileisiin, ja niiden perusteella ilman bikineitä halusivat saunoa yleensä vain ne tytöt, jotka eivät joko välittäneet ulkonäöstään eivätkä muiden mielipiteistä tai ne, jotka olivat molemmista hyvinkin tietoisia ja tuntuivat suorastaan tarkoituksella esittelevän itseään. Aada ei kuitenkaan vaikuttanut kuuluvan kumpaankaan ryhmään.

Ehkä oma vartalo vain oli hänelle ihan luonnollinen juttu, Ilari lopulta päätteli. Ei sen niin yllättävää olisi pitänyt olla, hän puisteli päätään ja tunsi itsensä lapselliseksi. Eiköhän tässä saunassa jokainen ollut nähnyt alastomia ihmisiä ennenkin. Yläasteen pukuhuonetirkistelyt olivat jo melko kaukaista menneisyyttä, hän muistutti itseään.

Silti Ilari ei voinut olla tuijottamatta tyttöä, kun tämä nousi lauteilta hakeakseen keltaisen pyyhkeensä ja lähteäkseen hetkeksi terassille vilvoittelemaan. Aada oli kaunis, Ilari huomasi ajattelevansa. Mitenkään laiha hän ei ollut, muttei myöskään erityisen pyöreä. Sopusuhtainen, juuri sopiva. Aavistuksen verran kumpuava vatsa, kaareutuva lantio, lihaksikkaat pohkeet. Kosteat hiukset valuivat pyöreille rinnoille, jotka eivät olleet suuret mutta eivät pienetkään. Käteensopivat, Ilari muotoili mielessään ja tunsi äkkiä jonkinlaista likaista syyllisyyttä, vaikka tyttö ei tuntunut edes huomanneen vartaloaan hiveleviä katseita.

Katseita, sillä ei toinenkaan poika sokea ollut.

Äkkiä Tuomas käänsi päätään, kohtasi Ilarin silmät ja tuntui hetken ajan lukevan suoraan hänen ajatuksiaan. Likainen, epämiellyttävä olo voimistui, ja oli kuin Ilari todella olisi jäänyt kiinni jostain luvattomasta. Hänen oli jälleen pakko kääntää silmänsä kohti kiuasta ikään kuin se olisi ollut kovinkin mielenkiintoinen. Turhautuneena hän heitti aivan liian kovat löylyt ja pärskähti.

Tuomas ei tietenkään ollut milläänsäkään. Saman tien kun Aada kolautti oven mennessään kiinni, hän vain virnisti ja kommentoi: ”Hyvät tissit.”
Ilaria ei hymyilyttänyt. Hän oli arvannut Tuomaksen sanovan juurikin niin, mutta ei se silti tehnyt siitä yhtään sen mukavampaa. ”Hyvät tissit” kuulosti hänen omissa korvissaan väärältä, aivan väärältä. Se oli kommentti, joka heitettiin satunnaisesta ohikulkijasta, puolitutusta, yhden illan panosta. Ei ainakaan siitä säteilevästä, seesteisestä olennosta, joka oli juuri kävellyt ovesta ulos. Olkoonkin, että hänellä todella oli hyvät tissit.

Ilari myönsi itselleen, että eniten häntä ärsytti Tuomaksen huoleton suhtautuminen tyttöön – ja se, ettei tyttö laittanut sitä ollenkaan pahakseen. Ilari tunsi ystävänsä niin hyvin, että tiesi tämän tavat: otetaan nätti, viaton tyttö, annetaan ihastua, vietetään pari yhteistä yötä ja laitetaan vaihtoon, kun kyllästyttää. Jätetään vastaamatta viesteihin, naureskellaan kavereille perässä ruikuttavista muijista.
Aada ei ansainnut sellaista, ei todellakaan, mutta miten sitä olisi voinut sanoa kummallekaan ääneen?

Ilari puri huulta, nakkasi kiulusta vielä viimeiset vedet ja lähti Aadan perään. 

Kuva täältä.  

Osa 8

Hekuma, osa 6

”Tuo tyttö tuijotti sua jotenki oudosti”, Silja sanoi ja nyökkäsi ovia kohti. Matias kääntyi katsomaan taakseen, mutta näki vain kirkkaanvihreää kangaskassia olallaan roikottavan rastatukkaisen pojan ja lastenkärryjä työntävän, jotenkin kiukkuisen näköisen naisen. Tiistai-iltapäivä ei ollut vilkkainta ostosaikaa. Ihmiset valuivat ympäriinsä hajanaisena, kiireettömänä virtana, aivan kuin vailla päämäärää. Ehkä he olivatkin.

”Ai kuka?”, Matias tähyili ympärilleen.

”Se näköjään kerkes just mennä.”

”Aha. No, tuskinpa minä sitä edes tunsin. Mitä sä olitkaan sanomassa?”, hän kysyi ja hörppäsi höyryävän kuumaa cappuccinoaan.

”Ihmettelin vain, että miten sinä nyt voit olla yhtäkkiä niin ihastunut johonki yläastelaistyttöön, jonka oot tavannu tasan kerran”, Silja sanoi terävästi.

”Sehän on menossa syksyllä lukioon”, Matias korjasi ja muisti vasta sitten lisätä: ”Enkä minä nyt mitään ihastunut oo. Sanoin vain, että sen kanssa oli kiva jutella. Että vois vaikka nähdä joskus uudestaankin. Sun jos jonku pitäis tietää, että voin kyllä pitää tyttöjä ihan vain kavereinakin.”

Siljan silmissä välähti, ja Matias tiesi kyllä, minkä vuoksi, mutta kieltäytyi antamasta asian häiritä itseään. Hän oli tehnyt kantansa selväksi jo kuukausia sitten, kai tyttö viimein oppisi elämään asian kanssa. Sitä odotellessa ei tehnyt yhtään pahaa muistuttaa tätä aina aika ajoin siitä, missä mentiin. Ja missä ei.

”Mitenkäs sitten ajattelit sen nähdä? Tiiätkö es sen sukunimeä?”, tyttö jatkoi, ja Matiaksen sisällä muljahti. Ei hän tiennyt, ei ollut ollenkaan muistanut kysyä koko asiaa.

”Annoin sille mun numeron”, Matias sanoi, mutta kuuli nyt itsekin epävarmuuden vivahduksen äänessään.

”Ja onko se soittanu sulle?”

”No ei kyllä, mutta...” Matias tunsi äänensä häipyvän. Mitä siihen voisi sanoa? Salla ei ollut lähettänyt hänelle viestiä, ei mitään. 

Oli ollut typerä ajatus kirjoittaa numero käsivarteen. Tyttö oli ihan hyvin saattanut mennä kotiin, pestä kädet ja jatkaa elämäänsä huomaamatta koko numeroa. Toista vaihtoehtoa Matias ei halunnut ajatella: että tämä oli nähnyt sen, muttei halunnut ottaa häneen yhteyttä, ei tuntenut tarvetta jutella hänen kanssaan edes tekstiviestin vertaa. 

Lauantaista oli jo kolme päivää.

Eihän se nyt mitenkään maailmaa mullistava ilta ollut. Rentoa puistohengailua kavereiden kanssa, mankkamusiikkia ja haaleaa kaljaa. Pari nättiä teinityttöä ja aamulla vaatteet täynnä ruohonkorsia. Sellaistahan se aina oli. 

Eikä kuitenkaan. Vaikka varsinkin Janne ja Teemu tapasivat houkutella seurueeseen aina naispuolisia tuttujaan, Matias viihtyi yleensä paremmin poikien kanssa. Jätkien kesken juttua riitti pitempään, heidän kanssaan oli paljon luontevampaa olla eikä kukaan yrittänyt esittää muuta kuin oli. 

Kyllähän tytötkin tulivat tuttavuutta hieromaan. Aina jossain vaiheessa iltaa joku naulitsi silmänsä häneen ja ryhtyi kyselemään hänen suhdetilanteestaan tai selostamaan ylpeänä edellisen viikonlopun kännitoilailuitaan. Matias tuntui vetävän puoleensa aivan tietynlaisia tyttöjä. Tarvitsi vain katsoa, kellä oli huolellisin meikki ja kireimmät merkkifarkut, ja varmaa oli, että jossain vaiheessa iltaa hän päätyisi hänen kylkeensä kiehnäämään, pyytelemään vielä yhtä kaljahuikkaa ja ihan suorasukaisesti vonkaamaan.

Heidän seurassaan Matias ei oikein tiennyt, miten olla. Useimmiten yhteistä jutunjuurta ei vain tuntunut löytyvän. Lupaavasti alkaneetkin keskustelut kääntyivät väärille raiteille viimeistään siinä vaiheessa, kun niihin eksyi mukaan paljasta flirttiä, ja Matias tunsi ainoastaan vaivaantuvansa.

Yleensä hän koetti olla ystävällinen, nyökkäillä ja hymähdellä oikeissa kohdissa, kun tytöt kertoivat, kuinka olivat saaneet vietyä kirkkaita isänsä viinakaapista tai onnistuneet välttämään alaikäisten piilopulloja metsästävät poliisit, mutta aina ei vain jaksanut. Jossain vaiheessa vastaukset muuttuivat epämääräisiksi murahduksiksi ja katse alkoi harhailla aivan muualla kuin keskustelukumppanissa päin. 

Toiset tulkitsivat merkit oikein, puhahtivat loukkaantuneena ja siirtyivät piirittämään seuraavaa poikaa. Toiset taas tuntuivat ottavan välinpitämättömyyden pikemminkin haasteena ja lisäsivät entisestään vettä myllyyn. Varsinkin loppuillasta Matias joutui toisinaan sysäämään varsin tylystikin kauemmas niitä tyttöjä, jotka eivät osanneet pitää näppejään kurissa eivätkä ymmärtäneet, ettei hän ollut heistä kiinnostunut, ei tyttökaverina eikä oikeastaan yhtään minkäänlaisena kaverina.

Numeroaan hän ei antanut koskaan. Ei ennen kuin nyt. 

Kuva täältä.  

Osa 7