Upouudet mustat korkokengät eivät ehkä olleet paras jalkinevalinta, Salla totesi kolmen ja puolen kilometrin kipittelyn jälkeen.
”Ei Sakelle keskustasta pitkä matka oo”, Petra oli vakuuttanut, mutta ei matka aivan lyhyeltäkään tuntunut, kun kantapäät olivat hiertyneet verille ja pikkuvarpaat pistelivät siihen malliin, että rakkoja olisi varmasti luvassa.
Gin Lemonin ja Petran kannustuksella jalat veivät kuitenkin verkkaisesti eteenpäin, ja lopulta oikealla häämötti vitivalkoinen omakotitalo, jonka edustaa koristivat symmetrisesti asetetut pylväspuut ja suomalaispihalle epäluonteva rykelmä marmoriveistoksia. Talon isolla rahalla suunnitellut arkkitehti olisi varmaankin kuvannut sen muotoa harmoniseksi ja linjakkaaksi. Sallan mielestä rakennus muistutti lähinnä kivikuutiota, jonka yksi sivu oli korvattu jättimäisellä ikkunalla. Kukahan sitäkin jaksoi pestä, hän pohti hajamielisesti astuessaan kuution kulmasta sisään.
Bileet olivat jo hyvässä vauhdissa. Tuulikaapin kenkämeri velloi eteiseen asti, ja puheensorina peitti alleen musiikin, jonka aisti lähinnä suonissa sykkivästä basson jytkeestä. Sakke pyyhälsi eteiseen tervehtimään tulijoita ja tarjosi heille ensi töikseen huikat viskipullostaan. Tytöt hörppäsivät ja irvistivät perään. Sakke hymyili ja haroi huomaamattaan hiuksiaan paremmin. ”Aika tujua, eikö? Veli toi tuliaisena Skotlannista. Ballantine'siä, tietenkin, se on parasta.”
Petra pyöräytti silmiään. ”No tietenkin.”
Sallaa nauratti. Hän ei tuntenut poikaa hyvin, mutta Sakke oli niitä ihmisiä, joita ei oikeastaan tarvinnutkaan tuntea tietääkseen heistä paljon. Poika oli hassu yhdistelmä hyvän päälle tottunutta merkkivaatepoikaa, ärsyttävää pätijää ja sosiaalista seuramiestä: välillä tuskastuttavan ylimielinen snobi, välillä käsittämättömän hauska ja syvällinen keskustelukumppani. Näin hän ainakin oli kuullut, eikä poika vielä toistaiseksi ollut osoittautunut luuloja vääriksi. Kaikki muut Sallan tuntemat 17-vuotiaat valitsivat juomansa halvan hinnan ja parhaan päihdyttämisprosentin, eivät laadun perusteella, mutta toisaalta harva oli myöskään valmis tarjoamaa liki neljänkymmenen euron – kuten poika itse mainitsi – juomaa puolitutuille.
Petra jumiutui ovensuuhun juttelemaan Saken kanssa yhteisistä sählytutuistaan, ja Salla päätti lähteä kiertämään taloa ja etsimään joukosta tuttuja kasvoja.
Astuessaan olohuoneeseen hän havaitsi, että lääkäriperhen vitriinikaapit ja TV-taso ammottivat tyhjyyttään. Joku oli selvästi pelastanut arvoesineet parempaan talteen. Se olikin fiksua, Salla ajatteli ympärilleen katsoessaan. Vaikka kello oli vasta yhdeksän, väkeä tuntui olevan kymmenittäin ja kaikkien humalatila vaikutti olevan sama: vahva nousu. Valtavassa boolimaljassa lillui enää puoliksi sulaneita jääpaloja ja velttoja limelohkoja. Tyhjiä tölkkejä lojui jokaisella mahdollisella tasolla, ikkunalaudoilla, pöytien alla.
Ihmisiä riitti, mutta kukaan ei vaikuttanut tutulta eikä kiinnittänyt häneen ohimenevää katsetta suurempaa huomiota. Useimmat vaikuttivat jotenkin vanhemmilta – eivät kasvoiltaan mutta olemukseltaan, pukeutumistyyliltään. Lukiolaisia, Salla päätteli eikä kehdannut tunkea noin vain sekaan. Leveissä farkunlahkeissaan ja lyhyessä nappipaidassaan hän tunsi erottuvansa joukosta, eikä juoma ollut vielä noussut päähän niin paljon, että hän olisi uskaltautunut heittäytyä mukaan noin vain. Lopulta hän päätti suunnistaa keittiöön etsimään lasia yhä kädessään kantamalleen Gin Lemon -pullolle.
Keittiössä oli rauhallisempaa, vain muutama tyttö sekoittamassa jotain appelsiinimehun sekaan. Salla availi yläkaappeja, löysi lopulta lasin ja istui tyylikkään baaritason ääreen kaatamaan juomaansa. Ensimmäinen lasillinen meni alas melkein yhdellä kulauksella: tänään olisi oltava humalassa, olisi pidettävä hauskaa. Ja etsittävä uusi mies, niinhän Petra oli sanonut.
Kuin käskystä joku veti äkkiä baarituolin taakse ja istahti Sallan viereen.
”Terve, mä oon Jere. Entä sä?” valkoiseen huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutunut poika esitteli itsensä muitta mutkitta.
Salla kertoi nimensä ja poika tarttui lujasti hänen käteensä. ”No kiva tavata, Salla.”
Jere ryhtyi juttelemaan niitä näitä, kertoili kitaraharrastuksestaan ja selitti innoissaan Fire Again -nimisestä bändistään. ”Ens kuussa me esiinnytään lukiolaisten koulunaloitusbileissä”, poika paljasti ja piti asiaa selvästi suurenakin juttuna.
Salla vastaili kohteliaasti, hymähteli ja hymyili kun poika vaipui bändinsä vaiheita käsittelevään monologiin. Eivät Jeren jutut häntä oikeastaan suuremmin kiinnostaneet, mutta ei hänellä ollut muutakaan tekemistä. Ainakaan Jere ei tuntunut pitävän häntä läpinäkymättömänä yläastetyttönä, päinvastoin: poika kehaisi hänen ulkonäköään useampaankin kertaan.
”Kyllä minä oon aina sanonut, että pitkähiuksiset mimmit on parhaita. Mitään sänkitukkaa en kyllä ottaisi kirveelläkään”, Jere julisti. Salla nielaisi mieleensä nousseen kärkevän kommentin takaisin ja otti pitkän hörpyn juomastaan. Kohteliaisuushan se oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti