Minna lastasi ostoksiaan punaiseen kangaskassiin, kuten aina perjantai-iltaisin töiden jälkeen. Kaksi purkkia maitoa, tarjouslohta, puoli kiloa kellertäviä espanjalaisia tomaatteja ja ruokakermaa. Vähärasvaista, tietenkin. Pitäisi koettaa keventää ennen Siirin häitä, sininen suosikkimekko oli alkanut kiristää vatsan kohdalta.
Fisherman's Friendeja Janille, mies ilahtui niistä aina. Kassin päälle vielä paketti grahampaahtoleipää ja valmiiksi siivutettu pullapitko. Äiti oli puhunut tulevansa huomenna kylään.
Minna nosti ostokset käsiinsä ja huikkasi heipat kassalle, joka sattui olemaan entinen ala-asteen luokkakaveri. Kolme lasta, asuntolaina ja viikonloppuisin Jyrin Pubissa viihtyvä mies olivat näköjään tehneet tehtävänsä, ja Hannen kasvot kielivät pikemminkin kolmestakymmenestä kuin 24 ikävuodesta.
Odottaisiko sama kohtalo häntä itseäänkin? Käynnistäessään punaista Renault Clioaan Minna vilkaisi kuvaansa taustapeilistä ja huokaisi. Meikki oli huolellinen ja tumman monisävyiset hiukset kohdallaan, kuten parturi-kampaajalta sopi olettaakin, mutta Minna tunnisti väsymyksen merkit itsessään. Silmät punersivat, niitä reunustavat tummat varjot erottuivat valokynänkin alta. Katse oli hailakka, välinpitämätön.
Siltä Minnastakin oli viime aikoina tuntunut. Välinpitämättömältä. Päivä vaihtuivat toisiin, arki ja liian lyhyet viikonloput vuorottelivat loppumattomassa ketjussaan, mutta mikään ei muuttunut. Töistä kotiin, ruoaksi kanawokkia tai makaronilaatikkoa, tv auki. Joskus myöhäisillan elokuva Jani toisessa, popcorn-kulho toisessa kainalossa.
Viikonloppuna sitten tyttöjen kanssa baariin, jos jaksoi. Aina sama kaava: parit siiderit ja fetasalaattia jonkun epätavallisen siistiksi puunatussa keittiössä, kikattelun saattelemat lupaukset siitä, että tänään pidetään hauskaa, avokkien kyydillä kaupungille. Tunkkaisella tanssilattialla ihmeteltiin, miten nuoria ne nykyään baariin päästävät ja miten vähissä vaatteissa teinit todella kulkevatkaan.
Loppuillasta muisteltiin yläasteen luokanvalvojia, koulun takana vedettyjä ekoja kännejä ja sitä yhtä Peteä, johon kaikki olivat silloin ihastuneet. Parin tunnin päästä joku huomasi, että huomenna pitikin olla aikaisin asuntonäytössä tai aquazumbassa, eikä kukaan vastustanut lähtöä. Taksin takapenkillä toivotettiin hyvät yöt ja sanottiin, että pitää tehdä sama uudestaankin, tosi kiva päästä vähän vapaalle.
Anna tosin oli jäänyt porukasta pois saatuaan esikoisensa, ja Mirka oli lähtenyt miehen perässä Itä-Suomeen. Muuten porukka oli pysynyt samana peruskouluajoista lähtien.
”On se mahtava, että on näin hyviä ystäviä, jotka pysyvät vierellä vuodesta toiseen”, joku muisti aina kehua. Sitten juteltiin keittiöremontista ja miehen uudesta työpaikasta asennusfirmassa. Masennuslääkereseptit ja pikavippivelat eivät oikein sopineet samaan kahvipöytäkeskusteluun, kyllähän kaikki sen ymmärsivät. On muuten kiva tuo uusi tapetti, sopii hyvin tummaan puupintaan! Ihanaa juustokakkua, mistä löysit reseptin?
Minna tallusteli kotiovelle ja astui sisään. Rivitalon päätykaksio, he olivat löytäneet sen Janin kanssa puoli vuotta sitten. Loistavaa tuuria: kaksi makuuhuonetta, vastaremontoidut pesutilat, oma pikkuinen sauna ja siististi hoidettu takapiha. Vuokrakin oli oikein kohtuullinen, kahden työssäkäyvän tilille jäi vielä rahaa pahankin päivän varalle.
Jani oli näköjään tänään ehtinyt kotiin ensin. Jo eteisessä Minna tunsi keittiöstä kantautuvan tuoksun: mies oli laittanut bravuuriaan, itsetehtyä lasagnea. ”Hei kulta”, mies käveli keittiöstä ja kietoi kätensä avovaimonsa ympärille. Ne olivat vahvat, kauniit kädet. Niihin Minna oli miehessä aivan ensimmäisenä kiinnittänyt huomiota, kun he tapasivat kahdeksan vuotta sitten yhteisten tuttujen kotibileissä. Kauniit kädet, ja sitten se muu: hymyileväiset, lempeät kasvot, tuikkivat silmät ja pörröinen tukka.
He olivat alkaneet seurustella kuukausi tapaamisensa jälkeen ja menneet kihloihin Minnan 20-vuotissyntymäpäivänä. Häät olisivat luvassa vuoden päästä, niin he olivat suunnitelleet. Kirkkokin oli jo alustavasti varattu, kaaso pyydetty, ja Minna oli alkanut selailla häälehtiä, vaikkei oikeastaan osannut ottaa asiaa vielä tosissaan. Naimisiin, hänkö?
Ruoan jälkeen Jani pyysi häntä laittamaan silmät kiinni. ”Etkä sitten yhtään kurki”, mies varoitti hymyä äänessään.
Kun Minna aukaisi silmänsä, hän häkeltyi. Pöydälle oli ilmestynyt kimppu tulipunaisia ruusuja, suuria ja kauniita, huumaavan tuoksuisia. Jani oli asetellut pöydälle selvästi itse leipomansa suklaakakun, joka oli kaikessa vinoudessaan ja epätasaisuudessaan niin hellyyttävä, että Minna tunsi silmiensä kostuvan. Kakun keskelle oli ripoteltu vaaleanpunaisia nonparelleja niin että se muodostivat suuren sydämen.
”Kiitos, aivan ihana”, Minna sanoi ja suuteli miestään. ”Mutta mistä hyvästä? Eihän nyt oo mikään juhlapäivä.”
”Ei niin. Halusin vain yllättää sut”, Jani sanoi ja silitti hänen hiuksiaan.
”Voi kulta.”
Juuri kun Minna oli illalla nukahtamassa, Jani tökkäsi häntä kylkeen.”Hei, ootko hereillä?”
”Mmh.”
”Tämä voi tulla nyt vähän yllättäen... Mutta ootko ajatellut, että me voitais yrittää lasta?”
Äkkiä Minna oli täysin hereillä. ”Lasta?”
”Niin. Tai siis, miksi ei? Molemmilla on vakituinen työpaikka, meillä on hyvä asunto ja yhteisiä säästöjä. Vanhemmat asuu lähellä, nekin vois varmasti auttaa. Eikö se olisi mahtavaa? Sellainen ihan pieni tyttö tai poika. Kesävauva.
Kun Jani lähti seuraavana aamuna rautakauppaan, välinpitämättömyys oli viimein tiessään. Minna tiesi, mitä tahtoi, tiesi ehkä ensimmäistä kertaa aivan todella, mitä elämältään halusi. Ja mitä ei.
”Yksi menolippu Helsinkiin, kiitos.” Ei paluulippua, ei ainakaan aivan vielä.
Katsoessaan ohi vilistäviä puita ja pikkukyliä, peltoja ja lahonneita latoja Minna ajatteli punaisia ruusuja, jotka lakastuisivat keittiön pöydällä.
Jani oli maalannut sen viime syksynä valkoiseksi.
Kuva täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti