Kun isä oli ilmoittanut muutosta, Matiaksen ensimmäinen reaktio oli ollut järkytys, mutta mitä pidemmälle kesä kului, sitä innostuneempi hän alkoi olla edessä odottavasta vuodesta. Eikö hän ollut haaveillut pidemmästä reissusta Itä-Aasiaan jo kahdeksannelta luokalta lähtien? Eikö muka ollut lukenut läpi jokaista Kiinan matkaopasta ja historiankirjaa mitä käsiinsä sai, opetellut japanin hiragana-aakkosia ja ladannut koneen täyteen korealaisia musiikkivideoita jo kauan sitten? Kokonainen vuosi Japanissa oli enemmän kuin Matias olisi uskaltanut toivoakaan.
Päivät kuluivat hautausmaalla kukkia kastellen, illat kotona tavaroita pakaten ja tulevaisuutta suunnitellen. Kaiken alkuhämmingin jälkeen koko perhe tuntui olevan muutosta innoissaan. Äiti oli opetellut valmistamaan sushia ja lainannut hyllyt täyteen geisha-tarinoita.
”Täytyy tuntea paikallinen kulttuuri”, hän oli Matiakselle päättäväisesti selittänyt, kun tämä oli ihmetellyt, miksi ihmeessä äiti yritti kiinnittää itselleen nutturaa kahdella puisella kertakäyttösyömäpuikolla ja taitella origamikurkia, joiden päät vinksottivat mikä mihinkin suuntaan ja jotka kellahtivat kyljelleen, kun äiti koetti asetella ne hyllyn reunalle. Matias katsoi viisaammaksi olla paljastamatta, ettei äiti tulisi tekemään mitään kimonon obi-vyön taitteluohjeella, jonka tulosti netistä.
Isä selaili asuntovaihtoehtoja ja yritti ottaa selvää Sapporon asuinalueista. Vaikeaahan se oli, kanji-merkit kun eivät koskaan olleet kuuluneet suomalaiseen opetussuunnitelmaan, mutta lopulta isä ilmoitti, että oli onnistunut kollegansa välityksellä löytämään loistavan asunnon.
”Sata neliötä ja aivan sen puistokadun vierellä! Mikä se nyt oli? Ozuri Park?”
”Odori Park”, Matias korjasi neljännen kerran.
”Niin just. Ja siellä on kuulemma sellainen japanilainen ruokapöytä. Että saadaan sitten opetella syömään kyykyssä joillain lattiatyynyillä”, isä hekotteli kuin pikkupoika.
Matias pyöritteli päätään vanhempiensa touhotukselle, muttei voinut olla tuntematta samalla ihan yhtäläistä jännitystä. Hän googlaili tulevan kotikaupunkinsa nähtävyyksiä, etsi kulkureittejä Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan ja yritti selvittää, millaiset kalliokiipeilymahdollisuudet Hokkaidon saarella oli. Hyvät, kaikesta päätellen erinomaiset, hän sai tyytyväisenä todeta.
Lukioasiakin oli saatu hoidettua kuntoon yllättävän vaivattomasti. Matias saisi aloittaa kansainvälisen IB-tutkinnon, jonka hän voisi saattaa loppuun palattuaan Suomeen. Aluksi ajatus ei ollut miellyttänyt Matiasta. ”Mitä järkeä on lähteä Japaniin asti opiskelemaan englanniksi?” hän oli valittanut, mutta tajunnut sitten, että vuosi japaninkielisessä opetuksessa merkitsisi hänen kielitaidoillaan yhtä kuin välivuosi, ja sitä hän ei halunnut.
Elokuun kolmantena päivänä Matias seisoi kotitalonsa eteisessä ristiriitaisin tuntein. Tätä päivää hän oli odottanut koko kesän, ja silti vatsanpohjaa kouraisi nyt kun lähdön hetki oli edessä. Hän ei näkisi kavereitaan vuoteen, ei kävelisi kotimaansa kamaralla kahteentoista kuukauteen eikä olisi edes samassa koulussa, kun palaisi takaisin. Hän ei voinut estää haikeuden puuskaa, kun katseli ympärilleen aavemaisen tyhjässä talossa. Vuosi oli pitkä aika.
Lähtötunnelmissa olivat näköjään muutkin.
”Mä haluu-uun äksönmänin”, Joona mankui ja suuntasi kyräileviä katseita äitiinsä, joka oli pakannut nuken jo toissapäivänä rahtina lähteneeseen muuttokuormaan. Pikkupojan ääni poukkoili tyhjässä talossa oudosti, kimpoili matottomista parkettilattioista ja verhottomista ikkunoista kunnes katosi, kun äiti nosti pojan repusta esille toisen supersankarin.
”Ismo, sanoithan sinä niille vuokralaisille nyt varmasti siitä palohälyttimestä, että sen patterit pitää vaihtaa. Niin ja puuvaraston ovi ei mene kunnolla lukkoon, sitäkin pitää varmaan katsoa ja – ”, äiti hössötti ja katsahti huolestuneena isää, joka raahasi tuulikaappiin kolmea valtavaa matkalaukkua.
”Joo joo. Älä nyt hätäile, kaikki on ihan hyvin”, isä virnisti ja suikkasi vaimolleen suukon poskelle. ”No niin, joko ollaan valmiita lähtemään idän eksoottiseen helmeen, huipputeknologian ja haikurunojen kotimaahan”, isä kyseli parhaalla mainostoimistoäänellään ja sai muut hymyilemään vaisusti.
”Eiköhän me olla”, Matias vastasi, kun äiti tuntui unohtuneen tuijottelemaan lattialistoja. Mietti varmaan, muistaisivatko vuokralaiset pyyhkiä niiltä pölyt.
23 tunnin kuluttua Matias havahtui levottomasta unestaan, kun Joona tökkäsi häntä kylkeen.
”Kato.”
Matias katsoi ulos lentokoneen ikkunasta eikä saanut sanaa suustaan. Alla levittäytyi valojen meri, jollaista hän ei ollut nähnyt koskaan elämässään, ei edes Lontoossa tai Pariisissa. Katujen ja talojen vaaleat valopilkut kimmelsivät tummassa yössä kuin tähtisumu taivaalla; punaiset ja keltaiset värinauhat koristivat valtateiden varsia. Merenrannan mustuudessa vilahtelivat laivojen heikot valokiilat, eikä Matias voinut kuin kurkotella ikkunan ääressä veljensä kanssa. Hän tapaili kameraansa repusta, mutta muisti sitten pettymyksekseen jättäneensä sen matkalaukkuun.
”Ja täällä me nyt asutaan”, hän huoahti yhtä lailla itselleen kuin veljelleen. Olo oli epätodellinen, ja leijaileva riemun aalto vain voimistui, kun he astuivat ulos koneesta Naritan lentokentälle. Vaikka lentokoneita saapui jatkuvasti ympäri maailmaa, kaikilla tuntui olevan mustat hiukset, ja 183 sentin varrellaan Matias tunsi olonsa pidemmäksi kuin koskaan ennen. Korkea naisääni kuulutti kauittimista jotain rytmikkäällä japanin kielellä ja ontuvalla englannilla, ja Matias hätkähti, kun häntä ohimennen töytäissyt salkkumies taivutti päätään aavistuksen verran anteeksipyynnöksi.
”Simmase.” Simmase? Sumimasen! Hassu ilo läikähti sisällä, kun Matias tajusi tunnistavansa sanan.
Kolmen tunnin kuluttua viimeinen lento Tokiosta Sapporoon oli ohi. Siinä vaiheessa kun taksi kuljetti Sarasteen perhettä kohti uutta kotiaan, Matias oli jo täysin vakuuttunut siitä, että tulisi rakastamaan vuottaan Japanissa. Katsellessaan puoliunessa auton ikkunoista pimeydessä vilahtelevia kadunkulmia ja mainoskylttejä, joiden merkkejä ei pystynyt lukemaan, hänen kasvonsa valaisi aivan huomaamatta onnellisen autuas hymy, joka pysyi niillä siihen asti, kunnes uni vei uupuneen pojan mukanaan.
Seitsemän tuntia myöhemmin vaaleahiuksinen tyttö sulki silmänsä 6783 kilometrin päässä. Ripset kimaltelivat märkinä. Laikukkaita poskia juovittivat suolaiset pisarat.
Ne eivät olleet onnenkyyneleitä.
voi että nää on niin ihania et harmittaa aina ku se vain loppuu ja pitää ottaa et saa lukee taas (:
VastaaPoistaKiva kuulla, että tykkäät! Totta on, että postaustahti on jokseenkin verkkainen, pitäisi itse koettaa vähän parantaa sillä saralla. Vaikka taukoa tuntuisi olevan, voin kuitenkin vakuuttaa, että tarinat jatkuvat vielä pitkään. :) Valmista tekstiä on koneella paljon enemmänkin, kun vain muistaisin lisäillä sitä tännekin.
VastaaPoista