Lumihuntu, osa 12

3. luku

Kotimatka sujui hiljaisuuden vallitessa. Kalpean krapulainen Tuomas nuokkui Aadan vasemmalla puolella, kääntyili välillä ja ynähti, kun auto ajoi kuoppaan tai kääntyi mutkasta. Lauri ja Lotta olivat lähtiessään saaneet aikaiseksi riidan siitä, kannattiko puoliksi syödyn makaronilaatikon jämät heittää roskiin vai ottaa mukaan, ja nyt he molemmat istuivat paikoillaan suu tiukkana viivana. Lotta väänsi radiota isommalle kuullessaan NRJ:ltä suosikkikappaleensa ja Lauri vaihtoi kanavan saman tien mielenosoituksellisesti YleX:ään ja sääti volyymin pienemmälle.

Oikealla puolellaan istuvaa Ilaria vilkaistessaan Aadaa vihlaisi. Pojan katse oli tyhjä; kasvoilla ei näkynyt pienintäkään tunteen häivähdystä, kun tämä tuijotteli ohi vilistäviä puunrunkoja. Sellainen poika oli ollut aamusta asti, ja Aada tiesi hyvin, ettei hän ollut asiaan aivan syytön.

Miten typerä hän oli eilen ollutkaan, kun oli antanut hetken viedä mukanaan. Hän oli uppoutunut Ilarin vihreisiin silmiin, halunnut jäädä tämän käsivarsille ja unohtaa kaiken muun. Oli melkein unohtanutkin.

Lopulta hän oli onneksi tajunnut irrottautua pojan otteesta, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä. Kolauttaessaan saunatuvan oven kiinni hän tiesi, että oli satuttanut Ilaria. Tämän vilpittömän hämmentynyt ilme ei poistunut mielestä, vaikka hän kuinka yritti.

Mutta kuinka hän olisi voinut selittää käytöstään, perustella ailahtelevaisuuttaan? Aada ei ollut vielä valmis kertomaan totuutta, ei ehkä koskaan olisikaan. Eihän hän oikeastaan edes tuntenut koko poikaa: Ilari oli ilmestynyt hänen elämäänsä vasta pari päivää sitten, ja vaikka aika tuntuikin pidemmältä, hän ei tiennyt tästä kuin pintaraapaisun: nimen, opiskelupaikan, sisarukset. Sen, että poika joi kahvinsa mustana, että hän suunnitteli juoksevansa kesällä puolimaratonin. Ei alkuunkaan sitä, millainen Ilarin arvomaailma oli, mitä hän odotti tulevaisuudelta, mitä katui menneisyydestään, ja juuri kaikki se oli oikeasti tärkeää. Se jos mikä.

Aada hätkähti, kun Lauri painoi äkkiä lujasti jarrut pohjaan.

”Poroja”, poika selitti jatkaessaan hitaasti matkaa. Kaksi poroa, iso ja pienempi, jolkutteli hitaasti keskellä maantietä vailla tietoakaan perässään matelevista ajokeista. Lopulta eläimet väistivät tiensivuun ja matka jatkui. 

 

Aada antoi silmäluomiensa painua kiinni auton kiihdyttäessä vauhtiaan. Hän oli nukkunut yöllä huonosti, vielä huonommin kuin ensimmäisenä yönä. Hän muisti, kuinka Ilari oli tullut vierelle ja kääntynyt jäykästi poispäin. Poika oli vihainen, Aada oli käsittänyt. Syytäkin oli. Olisi ehkä pitänyt pyytää silloin uudestaan anteeksi, mutta hetki oli mennyt, tilaisuus oli karannut käsistä ja sanaton jännite oli asettunut heidän välilleen. Nyt sitä oli jo vaikeampi rikkoa. 

 

Parin tunnin ajomatkan aikana he eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Eipä sillä, että kukaan muukaan olisi puhetuulella ollut. Kun tutut opiskelija-asunnot viimein pilkistivät ikkunasta, Aada huokaisi helpotuksesta.

”Kiitos reissusta, nähdään taas”, hän huikkasi nopeasti etupenkin suuntaan, nousi ylös ja keräsi tavaransa peräkontista.

Kävellessään kohti yksiötään hän ei voinut olla vilkaisematta vielä taaksepäin. Vihreät silmät tuijottivat takaikkunasta häntä. Vai hänen lävitseen? Aada ei ollut aivan varma.

”Mitä siellä mökillä oikein sattu? Tapahtuiko sun ja Ilarin välillä jotain, vai kuvittelinko omiani?” Lotta tekstasi illalla. Tosiaan, Aada ei ollut oikein missään vaiheessa ehtinyt kertoa ystävälleen illan tapahtumista. Aamu oli kulunut pakatessa ja siivotessa, heillä ei ollut hetkeäkään aikaa olla kahdestaan. 

 

Aada mietti pitkään, mitä vastaisi. Lopulta hän päätti olla rehellinen. ”Tapahtui jotain, mutta tuskin tapahtuu enää jatkossa”, hän näpytteli viestin eteenpäin.

Hän oli hämmästynyt ja toisaalta taas ei, kun pian saapuva viesti olikin aivan toisesta numerosta. ”Hei, onko kaikki hyvin? Oon pahoillani, menin liian pitkälle. -Ilari.”

Aadan piti lukea viesti pariin kertaan läpi ennen kuin ymmärsi sen. Vaikka viestin sisältö oli odotettu, hän ei voinut olla olematta hieman pahoillaan. Kaikesta huolimatta hän oli ainakin hetken aikaa toivonut, että Ilari olisi ihastunut häneen, niin monimutkaista kuin kaikki olikin. Mutta tietenkin poika oli tajunnut kaiken tapahtuneen olleen virhe, eipä se ihme ollut. Niin tökerösti Aada oli itse häntä kohtaan käyttäytynyt. 

 

”Mun tässä anteeksi pitäis pyytää, kun lähdin sillä tavalla. Se ei oo millään lailla sun vika, älä vain aattele niin”, hän tekstasi pojalle.

Viestin merkkiääni hälytti taas. ”Mitä, miksi? Tehän tunnuitte tulevan Ilarin kanssa niin hyvin toimeen :(.” Se oli Lotta.

”Onhan Ilari mukava, mutta en saa sitä toista millään mielestä”, Aada kirjoitti raskain sormin näytölleen ja painoi Lähetä-nappia.

Loppuillan hän vahtasi puhelintaan, odotti Lotan ja Ilarin vastauksia muttei saanut kumpaakaan. Lotta tiesi kai, kuinka arka aihe hänelle oli ja pysyi viisaasti hiljaa. Ilari puolestaan taisi viestistään huolimatta olla edelleen loukkaantunut, Aada lopulta myönsi apeasti itselleen.

Sitä hän ei huomannut, että puhelimen viimeksi käytetty numero ei kuulunut Lotalle. Ei todellakaan Lotalle.

Kuva täältä.

Osa 13