”Pidä sinä VITTU näppis erossa mun miehestä!”
Koko tanssilattian katseet kääntyivät kohti yläkerran portaita. Huutaja oli hontelo mustakiharainen tyttö, jonka ohut silkkimekko ei jättänyt yhtäkään vartalon kaarretta arvailun varaan. Hänen vierellään seisoi ruskeatukkainen, pidempi tyttö, jonka koko olemus hehkui ivaa ja huonosti pidäteltyä suuttumusta. Petrahan se siinä, Salla tajusi heti ja muisti oikeastaan vasta nyt, ettei ollutkaan nähnyt ystäväänsä koko iltana. Mutta kuka tuo toinen oli ja mistä hyvästä hän oikein huusi Petralle?
Vastaus astui saman tien tyttöjen perään ja yritti tarttua silkkimekkotytön käsivarteen, mutta tämä ravistautui irti otteesta ja jatkoi: ”Ja SINÄ Sakke pysyt tästä nyt erossa. Me puhutaan myöhemmin, mutta ihan ekaksi tämä huora saa lähteä tästä talosta ja aika äkkiä sittenkin”, tyttö ilmoitti yrittämättäkään hiljentää sanojaan ja tönäisi Petraa eteenpäin niin että tämä oli horjahtaa viimeiseltä rappuselta laskeutuessaan.
Omaksi itsekseen Petra onnistui käyttäytymään yllättävän tyynesti. Juhlakansan katseiden alla hän kulautti viimeiset hörpyt kädessään kantamastaan tölkistä, käveli sanaakaan sanomatta eteiseen ja työnsi tennarit jalkaansa. Hän avasi jo ulko-oven, mutta pysähtyi kynnykselle ja kääntyi ilmoittamaan:
”Jos huoran haluat löytää, kannattaa katsoa ihan vain peiliin. Sinuna Sakke kysyisin tyttöystävältäs, kenen kanssa se vietti viime perjantain. Ja tyttöystävänä kysyisin Sakelta, miksi se kertoo kirkkain silmin olevansa vapaa. Hauskaa illanjatkoa teille”, Petra päätti, onnistui jollain ihmeen keinolla tavoittamaan hetkeksi Sallan katseen ja paiskasi oven kiinni.
Puheensorina ja musiikki täyttivät taas olohuoneen. Näytös oli ohi, ja Sakke ja silkkimekko vetäytyivät kahdestaan jonnekin.
Salla tiesi kuitenkin, että hänenkin iltansa oli nyt päätöksessään. Petra odottaisi häntä tiellä, siitä ei ollut epäilystäkään.
Salla pakottautui vetäytymään kauemmas kanssaan tanssineesta Matiaksesta ja ryntäsi eteiseen etsimään kenkiään. Poika seurasi perässä.
”Sori, mun on oikeesti pakko mennä”, Salla selitti etsiessään epätoivoisesti toista korkkariaan. Kaikki muutkin kengät tuntuivat olevan mustia.
”Mut hei, nähään taas”, Salla jatkoi , löysi etsimänsä ja veti korkokengän kiireesti jalkaansa. Hän vilkaisi Matiakseen päin. ”Eikö niin?”
Poika yskäisi ja väänteli kasvojaan kummallisesti. Mitä nyt vielä? Sallalla oli kiire!
”Tuota niin, totta puhuen ei varmaan nähdä. Ei ainakaan pian”, Matias lisäsi oudon hiljaisesti ja tuijotti päättäväisesti seinästä roikkuvaa lasista avainkaappia.
Salla ei ymmärtänyt hänen sanojaan. ”Ai miten niin?”
”En ehtinyt kertoa... tai siis en halunnut kertoa, tai en jotenkin –”
”Nii-in?”
”Niin että me muutetaan ens viikolla Japaniin.”
Jos Salla olisi ymmärtänyt, että tämä oli viimeinen kerta, kun hän näki poikaa puoleentoista vuoteen, hän olisi ehkä valinnut sanansa toisin. Mutta hän ei ymmärtänyt, ei vielä ollut käsittänyt kunnolla muuta kuin että poika oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja katoaisi taas pois hänen elämästään ennen kuin ilta oli ehtinyt kulua loppuun.
”Just joo. Ihan vitun hauskaa reissua vain sitten”, hän tuhahti ja kiisi ulos ovesta ystävänsä perään.
Oli onni, että Matias oli katsellut avainkaappia, sillä ulko-ovi paukahti niin rajusti, että kaappi irtosi kiinnikkeestään ja olisi pudonnut lattialle, ellei hän olisi saanut sitä kiinni.
Siinä hän sitten seisoi, typerä design-avainkaappi kädessään keskellä kenkien merta eikä tiennyt minne mennä, mitä tehdä. Olohuoneesta kantautui Scandinavian Music Groupin Hölmö rakkaus ja lopulta Matias laski kantamuksensa maahan, poimi valkoiset kenkänsä vaivattomasti muiden joukosta ja astui ulos hänkin.
Ehkä oli ihan hyvä jättää tämä kaikki taakseen, hän lopulta päätti ja lähti laahustamaan kohti kotiaan, joka ei enää ensi viikolla olisi hänen kotinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti