Lumihuntu, osa 14

Vaikka Aada tunnisti kaikki vanhat merkit, vaikka hän jollakin tasolla ymmärsi, että päivät olivat jälleen muuttumassa harmaaksi, merkityksettömäksi virraksi, hän kieltäytyi kuuntelemasta itseään ja puhumasta muille. Hän ei halunnut enää enempää huolestuneita ryppyjä äitinsä otsalle eikä hän halunnut katsella Erja Pakkasvirran ymmärtäväisiä silmiä, jotka koettivat kaikin keinoin vakuuttaa: minä kuuntelen, minä olen tässä. Kerro vain, miltä sinusta nyt tuntuu.

Siitä kaikesta oli jo niin kauan. Ensimmäisinä kuukausina kaikki olivat ymmärtäneet – miten he olivatkaan ymmärtäneet häntä, vaikkeivät tosiasiassa tienneet aavistustakaan siitä kaikesta, mitä Aada joutui käymään mielessään läpi. Ajan kuluessa asiat kuitenkin muuttuivat. Vähitellen ihmiset tuntuivat jatkavan eteenpäin, ja jos he eivät tapahtumaa unohtaneetkaan, se ei estänyt heitä viettämästä teemajuhlia, käymästä leppoisalla perhelomalla Thaimassa tai kävelemästä huolettomana sillä aivan tietyllä kadulla.

Aada ei onnistunut siirtymään eteenpäin, ei hän sellaista edes halunnut. Olisi tuntunut melkein pyhäinhäväistykseltä juhlia arkkitehtikillan talolla, käydä mökkeilemässä vanhalla porukalla, josta yksi puuttui, tai kuunnella yksin niitä kappaleita, jotka olivat olleet heidän yhteisiään: hänen ja Eemilin.

Lukion hän sai tietysti vietyä loppuun kaikella kunnialla ja viidellä laudaturilla, ja kaukaisemmat tuttavat varmaan kuvittelivat, että hän oli saanut taas otteen omasta elämästään. Eihän se tietenkään niin mennyt. Oppikirjojen pariin vain oli helppo paeta, ruotsin epäsäännölliset verbit ja kristinuskon apokryfikirjat olivat huomattavasti miellyttävämpää ajateltavaa kuin hänen oma elämänsä sillä hetkellä. Varsinkin historia vei tuolloin, reilu vuosi sitten, Aadan täysin mennessään, ja syksyn opiskelupaikka oli irronnut parhailla pisteillä, vaikka hän hädin tuskin edes muisti lukeneensa pääsykoekirjoja.

Kuoleman edessä ihmismieli on voimaton. Niin Aada muisteli joskus jostain lukeneensa. Vai oliko se Pakkasvirta, joka siten oli todennut?

Ainakin hänen oma mielensä oli osoittautunut sen edessä pohjattoman heikoksi, ja vaati monta valkoista lääkepurkkia, kymmenen kuukautta ja lukemattomia Pakkasvirran harmonisesti sisustetussa vastaanottohuoneessa vietettyjä tunteja, ennen kuin Aada saattoi sanoa saaneensa jälleen elämästä kiinni.

Ja nyt kun lumihanget alkoivat hiljalleen sulaa, kun talitinttien titityy täytti pihapuut ja vesinorojen solina räystäät, Aada tunsi otteensa jälleen heikentyvän. Olo tuntui jatkuvasti siltä kuin olisi avannut silmänsä kirkkaassa auringonvalossa makoiltuaan: tiesi, että taivas oli häkellyttävän sininen ja nurmikko ihastuttavan vihreä, mutta omissa silmissä kaikki näytti jotenkin valjulta. Auringonvalo oli kuluttanut värit puhki.

Aada raahautui aamuisin kiltisti noitavainoja ja talvisodan kotirintamaa käsitteleville luennoille, palautti tehtävänsä ajoissa ja luki tenttikirjoja jopa ahkerammin kuin tavallisesti. Hän lähti mukaan tiistain ja keskiviikon opiskelijabileisiin, joi ja pyöri tanssilattialla siinä missä muutkin, ja vaikka hän lähti kotiinsa yleensä jo ennen kahta, useimmat opiskelukaverit eivät huomanneet hänen käytöksessään suurtakaan eroa.

Suomen kieltä opiskelevaan Lottaan Aada törmäsi silloin tällöin humanistien Humus-kuppilassa tai yliopiston pyörätelineillä, ja usein he kävivät kahvilla ihan muutenkin vain. Tietyssä mielessä Lotta oli nykyään Aadan läheisin ystävä, mutta he eivät olleet tunteneet toisiaan kuin vasta syksystä lähtien, ja vaikka Lotta tiesikin päällisin puolin, mitä oli tapahtunut, Aada ei pystynyt selittämään hänelle sitä kaikkea, mitä Eemiliin liittyi ja miten Ilari puolestaan kuvioon kietoutui.

Niinpä hän jäi yksin tummien ajatustensa kanssa, jotka kerääntyivät mielen pohjalle painostavina kuin mustanpuhuvat ukkospilvet. Ne eivät romahduttaneet maailmaa kerralla, mutta Aada huomasi, että entistä useampana aamuna peilistä katsoi hymyileväisen, terveennäköisen tytön sijasta haaleakatseinen, vastenmielinen olento, joka oli aivan liian lihava, aivan liian mitäänsanomaton, aivan liian kauhistuttava että hän olisi halunnut tuijottaa sitä silmiin.

Silmät saattoivat vettyä koska vain. Olihan Aada aina ollut hieman herkemmästä päästä, eikä ollut uutinen eikä mikään, jos tienvarteen kuollut siili tai toisten ihmisten riidat saivat hänet itkemään. Nyt kyynelten syynä saattoi kuitenkin olla pieninkin pettymys, aivan ohimenevä ajatus eikä aina oikeastaan mikään. Aada pahoitti mielensä, kun tv-mainoksessa virpovat aikuiset miehet jäivät ilman karkkeja. Kun hän eräänä iltana pudotti pölyjä pyyhkiessään lapsena saamansa koristenuken lattialle niin että sen jalka irtosi, hän lamaantui täysin, jätti siivousämpärin keskelle lattiaa ja ryömi peiton alle kahdeksalta illalla. Ja kun hän huomasi ilmoitustaululta, että tentistä tuli pelkkä kolmonen, Aada joutui poistumaan puoleksi tunniksi yliopiston vessaan, että sai punaisuuden pois silmistään.

Sitä säikkyä lohduttomuutta olisi saattanut kestää loputtomiin, ellei Aadaa olisi lopulta vetänyt jaloilleen kaikista auttajista epätodennäköisin.   

Kuva täältä. 

Osa 15