Salla veti syvään henkeä. Hänet äkkiä vallannut tunne oli outo sekoitus järkytystä ja helpotusta, vähitellen haihtuvaa pelkoa ja ällistystä. Niin hirvittävä kuin tilanne olikin ollut, tunteiden alla piili myös hiljalleen kytevä riemu siitä, että hänen pelastajansa oli ollut juuri Matias, Matias eikä kukaan muu.
Sen jälkeen kun poika riuhtaisi oven auki, kaikki kävi niin nopeasti, ettei Salla pysynyt kunnolla tapahtumien perässä. Jere oli ilmeisesti tajunnut tilanteen ensimmäisenä. Hän luikahti saman tien ulos ovesta, ryntäsi keittiön läpi ennen kuin ihmiset ehtivät paikalle ja poistui koko talosta saman tien kenenkään estämättä, kuten Salla myöhemmin sai kuulla.
Toisin kuin olisi voinut olettaa, Matias ei sännännyt pojan perään vaan syöksyi välittömästi Sallan luokse, otti kiinni hänen harteistaan ja varmisti, ettei häneen ollut sattunut. Vasta siinä vaiheessa poika kiinnitti huomiota hänen avonaisena retkottavaan paitaansa ja kääntyi hämillisenä poispäin, jotta Salla sai napitettua sen takaisin kiinni.
Muutkin juhlijat tajusivat pian, että keittiön suunnassa tapahtui jotain ja alkoivat kulkea siihen suuntaan. Äkillinen paniikki iski Sallaan: kaikista vähiten hän juuri nyt halusi, että koko bileporukka tulisi töllistelemään hänen valuneita silmämeikkejään ja juoponnappiin mennyttä paitaansa, ihmettelemään horjuvaa askelta.
Matias tuntui lukevan hänen ajatuksensa. Ennen kuin kukaan muu ehti paikalle, hän oli ottanut Sallan kainaloonsa ja kuljetti tätä jo kohti yläkertaa. ”Täällä ei enää ole mitään nähtävää”, poika ilmoitti tiukasti ja hätyytti heitä tuijottavat ihmiset omille teilleen. Salla ei huomannut Petraa heidän joukossaan.
Kaikeksi onneksi yläkerrasta löytyi tyhjä makuuhuone. Matias talutti Sallan varovaisesti kapean vuoteen luokse istumaan ja työnsi oven perässään kiinni. Vaaleanpunaisesta värimaailmasta ja hyllyille asetetuista prinsessalinnoista päätellen huone kuului pienelle tytölle. Oliko Sakella pikkusisko, Salla ihmetteli ja puisteli sitten päätään. Ei sillä ollut nyt merkitystä.
Salla istui hetken hiljaa, yritti pyyhkiä sormellaan silmien alle levinneitä ripsivärejä ja kasata ajatuksiaan. ”Miten ihmeessä sinä oot tässä?” hän sai lopulta muotoiltua.
Matias kohautti harteitaan. ”Sakkehan on mun vanha tuttu, pelattiin aikoinaan jalkapalloa samassa joukkueessa.”
Salla nyökkäsi. Kaikkihan Saken jotenkin tunsivat. Totta puhuen hän oli etukäteen aavistellutkin, että Matias saattaisi näyttäytyä juhlissa – se oli yksi suurimpia syitä siihen, että hän oli itsekin lähtenyt mukaan ja ainut syy siihen, että hän laittoi jalkaansa kymmenen sentin korkkarit, joilla ei ollut koskaan aikaisemmin astunut askeltakaan.
Salla ei kuitenkaan ollut nyt kiinnostunut poikienkaverisuhteesta. ”Mutta miten sinä huomasit sen...” Hänen ei tarvinut jatkaa lausettaan loppuun.
”Hyvä tuuri kai vain.”
Matias kertoi, että oli kulkenut keittiön liepeillä, kun Salla oli ensimmäisen kerran pyytänyt Jereä lopettamaan. ”Mä lähdin katsomaan, mut en nähnyt ketään. Olin just menossa pois ku kuulin ääntä sieltä varastosta.”
Maizenat eivät siis olleetkaan syöneet hänen huutoaan, Salla tajusi.
”Tota... Kiitos. Kiitoksia ihan oikeesti, ihan mielettömästi. En halua es aatella miten ois käynyt jos et ois tullu”, Salla sanoi pojalle heikolla äänellä ja ajatteli heti, miten olisi käynyt. Silmät tuntuivat taas kostuvan. Kuinka lähellä se oli ollut?
Matias katsoi häntä yllättävän hellästi, asettautui hieman lähemmäs ja silitti hänen selkäänsä.
”Mutta minä tulin”, poika sanoi yksinkertaisesti.
Salla sai kasvoilleen vaisun hymyn. ”Niin, sinä tulit.”
He olivat hetken hiljaa, mutta pian Matias liikahti rauhattomasti. ”Tuota noin, ootko aatellu... että poliisille?” hän sai sanottua.
Salla mietti pitkän tovin, mutta pudisti sitten päätään.
”En usko, että se enää mitään muuttais.”
Eihän se oikein ollut, että Jere pääsisi kaikesta kuin koira veräjästä, mutta Salla ei halunnut miettiä poikaa hetkeäkään kauemmin kuin oli pakko. Loppujen lopultahan mitään ei kuitenkaan ollut vielä tapahtunut, vaikka Sallalla olikin varsin vankka tuntemus siitä, että ellei Matias olisi sattunut väliin, hänelle olisi voinut käydä mitä vain.
Sitä paitsi Salla arveli, että vaikka tämä ilta tulisi tuskin aivan heti unohtumaan, hän ei ottaisi siitä itselleen liian suurta taakkaa kannettavakseen. Niin hän ainakin itselleen vakuutti.
”Ootko nyt aivan varma?” Matias vielä varmisti, ja Salla nyökkäsi.
”Hyvä sitten.”
Se siitä, Salla huokaisi. Kaikki oli hyvin, hän oli turvassa. Ja Matias oli vieressä.
Matias todella oli vieressä, hän tajusi kunnolla vasta nyt ja tunsi sydämensä pamppailevan aivan toisesta syystä kuin vielä hetki sitten.
Poikakin tuntui aistivan tunnelman muuttuneen. Hän veti hämillisenä kätensä pois tytön selältä ja siirtyi aavistuksen verran kauemmaksi. Salla nipsutteli hermostuneena metallisen rannekellonsa kiinnikettä. Klik, auki ja kiinni, kiinni ja auki.
Vaivaantuneen hiljaisuuden rikkoi lopulta Matias. ”Saitko sä mun numeroa?” hän kysyi juuri sen kysymyksen jota Salla oli pelännytkin.
Salla voisi päästä asiassa helpolla, sanoa, ettei ollut koskaan huomannutkaan mitään numeroa. Mutta ei. Laskuhumalaisen huurteensa läpi Salla tajusi, että juuri nyt kasvot, eleet, kaikki hänessä oli aivan liian paljasta, että hän olisi onnistunut huijaamaan poikaa.
”Sain”, hän myönsi lopulta lyhyesti ja tunsi kouraisun vatsassaan, kun huomasi Matiaksen kasvoille valahtavan pettymyksen, jota poika turhaan yritti peitellä.
”Etkä sitten ottanut yhteyttä.” Se ei ollut kysymys. Matiaksen asento oli muuttunut sulkeutuneemmaksi, poika oli laittanut kädet puuskaan ja nojautui nyt selvästi poispäin Sallasta.
Salla tunsi olonsa surkeaksi. Poika oli juuri tehnyt hänelle suuremman palveluksen kuin varmaan itse tajusikaan, ja kenen vuoksi? Tytön, joka ei voinut lähettää edes yhtä vaivaista viestiä.
Mutta sitten toisaalta. Entä se platinanvaalea keijukainen, joka oli katsonut Matiasta niin ilmiselvän ihastuneesti, ettei hän ollut voinut erehtyä mitenkään päin. Entä se?
”En yleensä tekstaile varatuille puolitutuille”, Salla vastasi ja säikähti oman äänensä kylmyyttä. Pitikö hänen sanoa se niin ikävästi?
Matias hätkähti. ”Varatuille? Mistä sä niin päättelet?”
Sallaa hävetti. Melkoinen stalkkaaja hänkin oli, mutta pakko tämä olisi nyt saada selvitettyä.
”Näin sut kaupungilla”, Salla selitti, mutta Matias ei vieläkään näyttänyt ymmärtävän. ”Ja sun tyttöystävän”, hän lisäsi. ”Vaalea, pieni, nätti, kalliit vaatteet, kuulostaa varmaan tutulta?”
Oli Sallan vuoro hölmistyä, kun poika alkoi yhtäkkiä nauraa hekottaa. ”Ai Siljan? Se nyt ei mikään tyttöystävä ole, ihan kaveri vain”, poika selitti, mutta Sallaa ei naurattanut.
”Älä viitsi. Näin kyllä, miten se katto sua.”
Matias vain virnisti. ”Ja mitä sitten? Sama se, mitä se musta ajattelee. Mulle se on ihan pelkkä kaveri, usko huvikses.”
Ja lopulta Salla uskoikin. Eihän Matias ollut häntä kädestä pitänyt, eikä hän ollut missään vaiheessa edes nähnyt pojan kasvoja. ”Hitto, oon minäki typerä”, hän myönsi ja tunsi punan polttelevan poskillaan.
”Oot kyllä”, Matias myönsi auliisti, mutta muisti kai sitten illan tapahtumat ja korjasi nopeasti sanojaan. ”Tai siis tässä asiassa. Ihan vain tässä.”
Salla nosti katseensa pojan pahoitteleviin silmiin ja hymyili ensimmäisen kerran. ”Aika monessa muussakin. Mutta ei mietitä sitä nyt.”
Matias nyökkäsi ja hymyili hänkin. ”Ei niin. On paljon parempaakin mietittävää.”
”Ai niinku mitä?” Salla ei voinut olla kysymyttä, mutta Matias vain katsoi häntä silmät tuikkien.
Vihreät, tänään ne tosiaan olivat vihreät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti