Torstai-iltapäivällä Aada pujotteli yliopiston pitkää pääkäytävää kiiruhtavien opiskelijoiden lomitse. Kiire hänellä oli itselläänkin: piti ehtiä rakennuksen toisessa päässä sijaitsevaan tietokonetarvikeliikkeeseen ennen kuin se menisi kiinni. Läppärin johto oli aamulla pettänyt lopullisesti, ja huomenna palautettava saksankirjoitelma oli jumissa virrattoman koneen sisuksissa.
Kaikeksi onneksi hän ehti liikkeeseen juuri kun nuori tummatukkainen myyjäpoika oli sulkemassa ovia, ja Aadan helpotukseksi poika suostui vielä vilkaisemaan, löytäisikö sopivaa virtajohtoa.
”No niin, tässäpä olisi!” tämä palasi pian voitonriemuisen näköisenä takahuoneesta ja löi tiskiin suuren pahvikotelon. ”Vaihtopäitä on, pitäisi passata sunki koneelle”, poika hymyili ystävällisesti ja tuijotti häntä omituisen pitkään. Oliko hän nähnyt pojan ennenkin?
Aada taivutti suupielensä heikkoon hymyyn ja nyökkäsi. ”Kiitos”, hän sanoi yksinkertaisesti, vaikka poika näytti siltä, että olisi voinut vaihtaa vielä pari sanaa lisää. Aada oli jo ovella asti, kun poika rykäisi ja pakotti hänet kääntämään katseensa takaisin.
”Tuota... Ollaankohan me tavattu? Musta tuntuu, että oon nähnyt sut jossain”, poika totesi mietiskelevän näköisenä ja rypisti kulmiaan. Samalla hetkellä tunnistamisen aalto valahti Aadan ylle: olihan hän pojan nähnyt, puolitoista vuotta sitten tupareissa. Eemilin tupareissa.
Tuli kiire lähteä, Aada tunsi tutun palan nousevan kurkussaan. ”Ööh, en kyllä muista nyt. Sekoitat mut varmaan johonkin toiseen”, hän mutisi nopeasti ennen kuin suorastaan ryntäsi takaisin käytävälle ja jätti pojan seisomaan hämmentyneenä tiskin taakse.
Aada harppoi teekkarisiiven läpi johtopakettia käsissään puristaen eikä kuullut peräänsä kantautuvia huutoja ennen kuin joku tarttui hänen takkinsa hihaan.
”Mitä nyt, mähän sanoin –”, hän aloitti suorastaan kiukkuisena kunnes tajusi, ettei hihassa roikkuva tummatukka ollut äskeinen myyjä vaan aivan toinen poika.
”Tuomas?” Aada tervehti yllättyneenä ja tajusi näyttävänsä kauhealta. Flunssa, hän sanoisi sen olevan flunssaa.
”Aada, kiva nähdä!” poika huudahti ja yllätti tytön täysin kietomalla hänet tiukkaan syleilyyn aivan noin vain, keskellä keskusaulaa. Se tuntui yllättävän hyvältä, Aada totesi hämmästyksekseen ja vastasi halaukseen.
”Minä oon vaikka kuinka monesti koettanut katella sua täältä, mutta eipä neitiä paljon lipastolla näy”, poika totesi syyttävästi.
”Näkyypäs, joka päivähän minä täällä käyn. Humanistipäästä vain on harvemmin asiaa tännepäin”, Aada väitti vastaan ja tuli oikeastaan vasta nyt ajatelleeksi, että oleili tosiaan joka päivä saman katon alla Tuomaksen kanssa. Ja Ilarin. Kummallinen ajatus.
”No, mitäs sulle? Joko alkaa luennot helpottaa ja sitä rataa?” Tuomas tiedusteli.
”Vielähän tässä on tentit eessä, mutta kyllä ne pikkuhiljaa. Mitenkä teillä? Vappuun on enää pari viikkoa, joko teekkarit on aloittanu juhlimisen?” Aada uteli vastaamatta oikeastaan ensimmäiseen kysymykseen.
”On killalla jo ensimmäiset simat tulilla. Ekaa pikkuvappuahan vietettiin jo siinä marraskuun tietämillä”, Tuomas virnisti. ”Että päättele siitä.”
Aada hymähti. ”Niinpä tietenkin.”
He jatkoivat kevyttä jutustelua käytävällä vielä hetken, kunnes Tuomas keksi ehdottaa, että he pistäytyisivät kahville. Tietenkin keskusaulan kuppilassa keräiltiin juuri pois päivän viimeisiä pullia, kun he istahtivat tuoleille, joten Aada ja Tuomas päättivät vaihtaa iltapäiväkahvit iltapäiväkaljaan opiskelijoiden suosimassa paikallisessa, joka sijaitsi kivenheiton päässä yliopistolta.
Astuessaan ulos pääovista Aada sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Ilma oli leuto ja raikas. Suorastaan lämmin tuulenvire kiepautteli hiussuortuvia silmille ja pitkästä aikaa olo tuntui jos nyt ei suorastaan hyvältä, niin ei huonoltakaan. Kevät tuoksui litiseviltä lätäköiltä, avautuvilta pajunkissoilta ja lumen alta paljastuvalta katupölyltä.
Hän avasi silmänsä ja tavoitti Tuomaksen nauravaisen katseen. ”No mitä?”
Poika puisteli päätään hymyillen. ”Ei mitään. Sä näytit vain jotenkin niin onnelliselta.”
Onnelliselta? Näyttikö todella? Sitä Aada ei aivan ensimmäiseksi olisi tullut ajatelleeksi. Kai se oli ihan hyvä asia, hän kuitenkin päätti ja tunsi pian hymyn todella kareilevan huulillaan, kun Tuomas kirosi ja pompahteli vieressä yrittäessään turhaan kiertää pahimpia vesilätäköitä.
”Kyllä kumisaappaat vain on kätevä juttu”, Aada kiusasi tyylikkäisiin nahkakenkiin pukeutunutta poikaa ja oli tyytyväinen siihen, että oli aamulla tajunnut vetää jalkaansa harmaat Hai-saappaansa.
”Ja kuinkahan monella pojalla oot nähny kumpparit”, Tuomas tuhahti. Aada kohautti harteitaan ja kahlasi muitta mutkitta suoraan syvimpien kurakoiden läpi.
Ravintola Caiossa Tuomas tilasi hanaolutta, Aada siiderin, ja suureksi hämmästyksekseen Aada sai huomata, että poika tarjosi kysymättä häneltä mitään. Tuomas ei oikeastaan vaikuttanut perinteiseltä herrasmieheltä, mutta Aada oli eleestä hyvillään.
He kävelivät pieneen nurkkapöytään ja istahtivat aloilleen hörppimään juomiaan. Aada tuijotteli lasin pintaan tiivistyviä vesipisaroita ja tajusi, ettei ollut nähnyt Tuomasta sitten mökkireissun. Samaa taisi poikakin miettiä.
”Hassua, ettei olla törmätty nyt hiihtoloman jälkeen. Kun kuitenkin liikutaan samassa paikassa joka päivä”, Tuomas sanoi ja Aada nyökkäsi, vaikkei se oikeastaan mikään ihme ollut, etteivät teekkarit ja humanistit juuri törmänneet toisiinsa. Kilometrin pituisen rakennuksen eri päissä kaksi ihmistä saattoi suorittaa vaikka koko tutkintonsa kohtaamatta kertaakaan toisiaan.
”Et muuten vastannut mun kysymykseen. Miten sulla menee?” Tuomas jatkoi ja hämmästytti Aadan tarkkanäköisyydellään.
Mitä siihen pitäisi vastata? Aada tuijotti hetken pojan tummanruskeita nappisilmiä ja tajusi sitten, ettei onnistuisi huijaamaan niitä.
”No jaa, vähän niin ja näin”, hän kohautti olkiaan. ”Parempiakin päiviä on nähty”, hän hymähti ja tavoitteli hymyntapaista. ”Mutta en nyt tahtoisi puhua siitä sen enempää, jos sopii.”
Aada oli kiitollinen, kun Tuomas tyytyi nyökkäämään. Mitä oli tapahtunut sille jääräpäisen uteliaalle höpöttelijälle, jonka hän oli mökillä tavannut, hän mietti ohimennen, mutta oli tyytyväinen näin.
”Tuota on näköjään liikkeellä. Ilarikin on nyt viime aikoina ollut jotenkin oudon vaisu”, poika jatkoi ja Aada tunsi pistoksen sisällään. ”Mmh”, hän hymähti ja vaihtoi nopeasti aihetta läppäreiden virtajohtoihin.
Kaiken kaikkiaan ilta oli varsin onnistunut. Tuomas oli hauskempaa juttuseuraa kuin Aada oli muistanutkaan, eikä hän ollut pitkään aikaan nauranut yhtä sydämellisesti kuin nyt, kun poika kertoi menneestä viikonlopustaan.
”No niin, viideltä me sitten lopulta oltiin kävelty Maikkulasta kotiin. Mun jalat oli ihan rakoilla ja farkunpolvet oli auki, oltiin fiksuina poikina päätetty testata matkalla vähän parkouria”, poika kertoi ja sai Aadan hihittämään mielikuville aitojen yli loikkivasta humalaisesta Tuomaksesta. ”No niin, olin siis siinä kotiovella, kun tajusin, että nyt jäi jotain.”
”Avaimet?”
”Aa joo, nekin. Istuttiin tosiaan ulkona mattotelineellä siihen asti että joku koiranulkoiluttaja avas ulko-oven ja pääsin herättämään kämppiksen ovikellolla. Kännykästäkin oli loppunut akku.” Tuomas kulautti loput kaljastaan. ”MUTTA enitenhän koko hommassa vitutti se, että taskusta löytyi toiset avaimet ja vasta siinä vaiheessa tajusin, että olin lähtenyt illalla liikkeelle pyörällä. Pyörällä! Koko se saatanan kahen tunnin kävelymatka oli ihan turha. Oisin voinut ajaa kotiin alle puolessa tunnissa”, poika kertoi synkeänä.
Tuomaksella oli kummallinen taito saada tavallinen lauantai-ilta kuulostamaan seikkailuelokuvalta, Aada mietti ja antautui mielellään kuuntelijan rooliin.
Kun he lopulta kolme siideriä, neljä kaljaa ja kaksi ja puoli tuntia myöhemmin ryhtyivät tekemään lähtöä, Aadan mieliala oli korkeammilla taajuuksilla kuin kertaakaan hiihtoloman jälkeen. Vaikka hän oli kuunnellut enemmän kuin puhunut, pojan nauravainen seura kuljetti ajatukset pois harmaasta hämärästä ja muistutti häntä ainakin hetken verran siitä, että maailmassa oli muutakin kun menneisyys.
Ostoskeskuksen edessä hän vielä halasi poikaa hyvästiksi. ”Nähdään!” hän huikkasi kääntyessään katsomaan toiseen suuntaan lähteneen Tuomaksen perään. Hämmästyksekseen Aada tajusi, että hän todella tarkoitti omia sanojaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti