Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen he saivat lopulta juomansa ja pujottelivat ihmisten läpi kohti nurkkapöytää. Tuomas oli omaksi itsekseen kumman vaitelias, ja Aada mietti, oliko tämäkin tuntenut äsken saman kuin hän. Pojan kasvoille oli levinnyt oudon mietteliäs ilme, jota Aada ei ollut niillä aikaisemmin nähnyt.
Muu seurue katosi tanssilattialle saman tien kun he pääsivät pöydän luokse, ja Aada ja Tuomas jäivät istumaan kahdestaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen Tuomas tuntui kokoavan itsensä. Hymy palasi jälleen kasvoille, ja poika ryhtyi juttelemaan niitä näitä vappusuunnitelmista ja äskeisistä tupareista. Jokin tuntui kuitenkin muuttuneen, ja kun poika jossain vaiheessa nosti kätensä selkänojalle Aadan taakse, ele ei vaikuttanut niin huolettomalta kuin sen ilmiselvästi oli tarkoitus.
Aada hypisteli mietteliäänä rannekoruaan. Hänen päänsä oli jälleen aivan pyörällä, eikä kohtalainen humalatila ainakaan helpottanut asiaa.
Mitä Tuomas hänestä halusi, vai halusiko mitään? Ennen kaikkea: mitä hän itse halusi?
Jokin vaisto sanoi, että hänen pitäisi ottaa etäisyyttä, asettaa selvästi kaveruuden ja kaiken muun välinen raja ennen kuin se ylittyisi. Aada ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta Tuomaksen tummana tuikkivia silmiä, tämän valloittavaa hymyä ja vahvoja käsivarsia. Tuntui hyvältä tuntea pitkästä aikaa toisen ihmisen kosketus, eikä Aada vastustellut, kun Tuomas kietoi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen.
Niin he istuivat pitkän aikaa: kylki kyljessä, jutellen niitä näitä niin hyvin kuin musiikin yli nyt juttelemaan pystyi. Sanat kertoivat yhtä, eleet toista. Samalla kun Tuomas puheli verkkaisesti jostain mistä Aadalla ei ollut jälkeenpäin mitään muistikuvaa, sormet vaeltelivat hänen olkapäillään, hivelivät paljasta käsivartta ja sipaisivat hiuksia. Kun Aada lopulta kohtasi pojan vakavan katseen, hän tajusi, että raja oli jo ylitetty.
Samalla hän ymmärsi jotain muutakin. Tämä poika ei tuonut hänelle mieleen ketään eikä mitään muuta, ei muistuttanut menneisyyden haamuista eikä nostattanut palaa kurkkuun. Tuomaksen kanssa oli helppo olla, hän sai Aadan nauramaan ja elämään tässä hetkessä. Se oli enemmän kuin kukaan oli tehnyt pitkään aikaan, ja kun Tuomas lopulta kumartui vielä hieman lähemmäs, hän ei siirtynyt loitommas.
Kun Tuomaksen huulet koskettivat hänen omiaan, Aada sulki silmänsä. Saman tien mieleen välähti kuitenkin arvaamatta aivan toinen kuva: hän ja Ilari takkatulen loimussa, huuruiset ikkunat, kostea iho ja vaativat huulet. Ja se pettymys, joka pojan kasvoilla loisti kun hän kolautti oven takanaan kiinni.
Se katse nyt tuijotti Aadaa, kun hän suuteli aivan toista poikaa, kietoi sormensa toisen niskaan. ”Sä oot ihana”, Tuomas kuiskasi hänen korvaansa, mutta vihreät silmät tuntuivat seuraavan häntä vielä kun hän avasi silmänsä.
Sydän jätti pari lyöntiä väliin, kun Aada lopulta tajusi, että niin ne seurasivatkin. Se ei ollut mitään mielikuvitusta: Tuomaksen olkapään yli hän näki baaritiskin luona seisoskelevan pojan, joka ei ollut kukaan muu kuin Ilari.
Ilarikin oli huomannut hänet, ja pariksi sekunniksi heidän katseensa kohtasivat. Baarin hämäryydessäkään hänellä ei ollut vaikeuksia tulkita pojan ilmettä: Ilarin silmissä kimmelteli sama pettynyt hämmennys kuin sinä toisena iltana.
Sitten Ilarin katse liikahti. Aada tunsi sisimpänsä valahtavan, kun hän huomasi, miten poika vilkaisi Tuomaksen kättä, joka yhä silitteli hänen hiuksiaan; Tuomaksen huulia, jotka olivat juuri suudelleet hänen huuliaan.
Sanaakaan sanomatta Ilari kääntyi kannoiltaan ja sukelsi ihmismassaan.
Yhtä nopeasti Aada nousi pystyyn, jätti hämmästyneen Tuomaksen niille sijoilleen ja säntäsi Ilarin perään. Liian myöhään, tietenkin. Poika oli jo kadonnut, eikä Aada löytänyt häntä enää yläkerrasta, ei koko baarista.
Aada harppoi ulkoterassille, vaikka aavisteli jo, ettei löytäisi poikaa sieltäkään. Uloskäynnin luona hän oli hetken aikaa tunnistavinaan tutun selän, mutta heidän välissään oli aivan liian monta ihmistä, että Aada olisi enää saanut Ilaria enää kiinni.
Hahmo katosi, ja Aada jäi seisomaan infrapunalamppujen haaleaan lämpöön. Ympäröivä tupakansavu kutitti epämiellyttävästi kurkkua ja sai silmät kirvelemään.
Hän havahtui, kun käsi kosketti varovaisesti hänen olkapäätään. ”Aada? Onko kaikki hyvin?” Tuomas kysyi hiljaa.
Aada tuijotti vielä hetken kadulle mutta puisteli sitten päätään. ”On, ihan hyvin.” Silmät tuntuivat edelleen kosteilta. ”Mennään sisälle, täällä on kylmä”, hän lopulta sai sanottua. Tuomas tarttui hänen käteensä ja johdatti hänet takaisin sisälle.
Aada ei päästänyt irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti