5. luku
Syksy alkoi kuten nyt syksyt yleensä alkavat. Ensin tulivat hämärtyvät illat, Tiimarin penaalimainokset ja kellastuvassa heinikossa sirittävät sirkat. Mamban Vielä on kesää jäljellä soi radioaalloilla sitkeästi vielä pari viikkoa, mutta hengitys huurusi jo kun käytti Vikiä illalla lenkillä tai käveli aamuseitsemän bussiin. Ilmassa tuoksui hallaöiden kuulaus ja tienvierustoille mätänevät lehdet.
Koulukin pyörähti käyntiin, tietysti.
Ensimmäisenä päivänä Salla käveli kohti arvokkaana kohoavaa keltaista kivitaloa hermostuneen viipyilevin askelin. Yläasteaika ei vielä ollut riittävän kaukana, ja vaikka Salla oli odottanut lukion alkua, hän tunsi nyt sisällään epämääräistä ahdistusta miettiessään edellisen kevään kulkua. Koulu oli nyt toinen, mutta muuttuisiko mikään?
Hän muisti edelleen aivan liian hyvin, miltä tuntui, kun luokan tytöt hiljenivät hänen astuessaan heidän luokseen ala-aulan penkeille. Hän tiesi, miltä tuntui kuulla vasta seuraavana maanantaina bileistä, joissa koko koulu oli ollut, ja hän pystyi edelleen kuulemaan korvissaan sen peittelemättömän ivallisen kuiskinnan, joka seurasi joka kerta kun hän kohotti kätensä tunnilla ylös.
Lopulta hän ei ollut kohottanutkaan. Lopulta hän ei ollut yrittänytkään kysellä, mistä muut olivat olleet puhumassa vaan tyytyi istumaan penkin päässä ja hymyilemään kuin muka olisi tiennyt, kenestä keskusteltiin. Kun Noora kysyi, mitä kokeesta tuli, Salla oli oppinut vastaamaan ”kasi plus” ja peittämään paperinkulman kädellään. Sen alla komeili tietysti pyöreä kymppi ja he molemmat tiesivät sen, mutta numeron kertominen olisi ollut itsekehua, kuten selän takana olisi taas jälkeenpäin sanottu.
Kesän aikana Salla oli välttynyt törmäämästä entisiin luokkalaisiinsa muuten kuin ohimennen, eikä hänen tarvitsisi kohdata heitä enää koskaan koulussakaan: uuteen lukioon ei tulisi vanhoja tuttuja, eikä se ollut sattumaa.
Viimeisinä kesälomaviikkoina he olivat kuitenkin palanneet uniin. Öisin Noora kertoi edelleen hänestä juttuja, jotka eivät pitäneet paikkansa, ja Ilona painoi katseensa maahan, muttei väittänyt vastaankaan, ei asettunut puolustuskannalle, vaikka tiesi, etteivät kertomukset olleet totta. Iltaisin itketti taas, tulevaisuus ahdisti.
Jo ensimmäisten viikkojen aikana Salla sai kuitenkin huomata, että pelko oli turha: hän oli saapunut oikeaan paikkaan. Täällä hän ei ollutkaan ainut kympin oppilas, tässä koulussa ei ollutkaan häpeä osata ruotsin deklinaatioita tai olla kiinnostunut 1800-luvun suurista aatteista. Luokan 14 edessä kyyhöttävät uudet lukiolaiset olivat ihan yhtä epävarman näköisiä kuin hänkin, eikä tarvittu kuin pari hymyä ja muutama ohimennen sanottu sana, kun hänellä oli jo ympärillään uusi tuttavapiiri ihan tavallisen oloisia, mukavia tyttöjä ja poikia, joiden kanssa saattoi pohtia ensimmäisen jakson lukujärjestystä tai käydä hyppytunnilla kahvilassa.
Ennen kuin kaksi viikkoa oli kulunut, Salla sai myös todeta olevansa korviaan myöten ihastunut.
***
Tästä osasta tuli selvästi tavallista lyhyempi, mutta menköön näin. Olen kirjoittanut tarinaa pienissä, yksittäin julkaisuun sopivissa pätkissä, ja vasta nyt jälkeenpäin huomasin, että tässä nimenomaisessa pätkässä oli alun perin valtavan paljon turhaa tavaraa, joka ei oikeastaan laajentanut kertomusta millään tavalla. Seuraava osa on sen verran pitkä, että laitan sen mieluummin kokonaan erikseen toisella kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti