Sinä iltana ilmassa oli vielä aavistus kesää. Seuraavalla viikolla värit kääntyisivät jo keltaiseen päin, mutta vielä hetken verran puut, lehdet, kukat hehkuivat tummanvihreissä, syvissä sävyissä. Elokuun aurinko paahtoi iltapäivällä selkää niin että oli riisuttava neuletakki, ja uimarannalla räpiköi sitkeitä alakoululaisia.
Täydellinen sää piknikille, he olivat päättäneet yhdessä. Nyt Salla istuskeli Annikan, Antin ja muiden uusien lukiokavereidensa kanssa Ainolanpuiston nurmikolle levitetyllä punaruudullisella viltillä jakamassa kesän muistoja ja tutustumassa muihin.
Salla levitti patonginpalalle brie-juustoa ja hymyili ympärillään soljuvalle keskustelunsorinalle.
”Ai olitko säkin Pöllökankaan päiväkodissa? Eikä, mä muistan sut! Sulla oli aina ne punaiset rusetit.”
”... ja sitten me käytiin Zürichissä. Se oli kyllä reissun kallein kaupunki, yllätti vähän. Kebab-ateria maksoi melkein viistoista euroa, mieti!”
”Just viime viikolla muutin siskon kanssa. Aika pienihän se kämppä on, mutta niin mahtavaa asua omillaan. Että meille vain sitten illanviettoon...”
Halpa punaviinipullo kiersi piirissä, mutta Salla jätti suosiolla vuoronsa välistä. Hän ei ollut oikein viini-ihmisiä, ei ainakaan vielä. ”Etköhän säkin vielä opi”, Annika vakuutti ja otti pullosta kunnon hörpyn.
Salla ei tuntenut tarvitsevansa juomaa. Seura ja ilmapiiri humalluttivat muutenkin.
Parin tunnin päästä joukko alkoi viimein tehdä lähtöä. ”Meille jatkamaan”, jostain Lapista – Ivalosta? Inarista? – tänne muuttanut Antti julisti, mutta Salla kieltäytyi kohteliaasti tarjouksesta ja lähti kävelemään bussipysäkkiä kohti. Pitäisi nähdä vielä tänään Petraa.
Salla päätti kiertää Torinrannan kautta, ehkä syödä kesän viimeisen pehmiksen. Tötterö kädessään hän istahti hetkeksi laiturille ja tuijotteli Kiikelinrannan purjeveneitä ja vieri vieressä istuvia pariskuntia. Hymyileväinen mummo keräsi tölkkejä siidereitään nauttivilta nuorisoporukoilta. Pikkuruinen valkoinen terrierinpentu yritti turhaan vetää lenkkeilyttäjäänsä toiseen suuntaan.
Salla säpsähti, kun viereen istui mustiin pukeutunut, niitteihin ja tatuointeihin sonnustautunut pitkätukkainen mies, joka puhui puhelimeen tupakan käheyttämällä äänellä. Joku huumehörhö, Salla ajatteli vaistomaisesti ja vetäytyi vähän kauemmas miehestä, mutta ei voinut olla kuulematta miehen karheaa puhetta.
”Siis siitä sit vaan tuli ihan lättänä. Mulle käy aina niin, ei kohoa mihinkään. Pitäis varmaan yrittää vain rieskaa. No, nyt sit ostin kunnon hiivaa ja –”
Salla oli vähällä purskahtaa nauruun. Huumehörhö kyseli puhelimessa leivontavinkkejä. Totta tosiaan, hänen kädessään roikkuvasta muovikassista pilkottikin sixpäkin tilalta oranssi pussi Sunnuntai-erikoisvehnäjauhoja ja extra virgin -oliiviöljyä.
Ihmeellinen maailma.
Salla käänsi katseensa oikealle ja huomasi yksinäisen pojan, joka oli kumartunut kirjansa ylle. Hän ei nähnyt pojan kasvoja, mutta tuttuuden tunne valahti häneen välittömästi. Samu, se kemiantunnin Samu. Salla mietti hetken, mutta nousi sitten ylös ja käveli pojan luokse.
”Terve.” Poika nosti jälleen katseensa kirjasta. Tällä kertaa tunnistamisen valo syttyi silmiin nopeammin.
”Ai, terve”, Samu hymyili hänelle.
”En kai häiritse? Aattelin vain moikata ku tuossa vieressä istuin.
”Ei, et tietenkään. Eihän mulla tässä nyt ihmeempää.” Samu viittoi Salla istumaan viereensä.
Salla vilkaisi kirjan kantta. ”Filosofikuninkaat vieläkin mielessä?”
Samu kohautti harteitaan. ”Ainahan ne.”
”Aa-a.” Salla mietti hetken, mitä sanoa. ”Mistä sä muuten oot kotosin?”
”Ihan vain täältä, palijasjalakanen oululainen niinku sanotaan.”
Salla nyökkäsi. ”Minä oon melkein, tuolta naapuripitäjästä.”
”Tykkäätkö teestä?”
”Teestä?” Salla kysyi hämmentyneenä. Miten tee nyt tähän liittyi?
”Niin, teestä. Teepensaiden lehdistä tehtyä kuumaa juomaa, vähän niinku kahvia”, poika selitti niin vakavasti, ettei Salla osannut sanoa, oliko tämä tosissaan vain kiusoitteliko vain.
”Ööh, joo... Kyllähän minä. Enemmän kuin kahvista, ainakin. Miten niin?”
”Kävin just ostamassa tällaista uutta laatua”, poika sanoi ja veti laukustaan esiin pienen metallinvärisen paketin, jossa oli tiheää kiinankielistä kirjoitusta. ”Lapsang souchongia, savuteetä. Ajattelin mennä nyt kämpille testaamaan. Tuutko seuraksi?”
Salla mietti hetken kummallista ehdotusta. Savuteetä juomaan? Oliko se nyt jonkinlainen outo treffipyyntö vai mitä? Hassu ajatus, kun otti huomioon, että he olivat keskustelleet keskenään tasan kaksi kertaa aiemmin.
Hänen epäröivän ilmeensä nähdessään poika vastasi kysymykseen itse.
”Jaha, taas mä näköjän hämmennän sua”, Samu nauroi ja tökkäsi silmälasejaan ylemmäs. ”Ehkä kovin moni ei pyydä noin vain käymään teellä, mutta minä pyydän. Tahtoisin ihan oikeasti tietää, mitä mieltä joku muukin on tästä, eikä mun kämppis oo oikein teen ystävä.”
”Kämppis?” Salla tajusi kysyä. ”Etkö sä asu vanhempien luona? Vaikka oot Oulusta?” hän ihmetteli.
”En”, Samu vastasi lyhyesti eikä selittänyt sen enempää.
Lopulta Salla kohautti harteitaan. ”No, ei mulla nyt niin kiire oo. Mennään vain. Vaikka en kyllä oo mikään teeasiantuntija minäkään”, hän varoitti.
Samu nyökkäsi. ”Se ei haittaa.”
Hän tarjosi herrasmiesmäisesti kätensä ja auttoi Sallan ylös laiturilta. ”Mä asun Toivoniemessä, ei oo kilometriäkään."
Auringonsäteet lämmittivät niskaa heidän kävellessään siltoja pitkin perille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti