Ensimmäinen kemiantunti oli juuri alkanut, kun ovi kävi ja luokkahuoneeseen ryntäsi hengästyneenä pitkänhuiskea poika, joka mumisi epäselvän anteeksipyyntönsä opettajalle ja lösähti Sallan takana olevalle tyhjälle pulpettiriville.
”Tiedän, että tämä on vasta ensimmäinen tunti, mutta toivottavasti olette jo ehtineet hankkia kurssikirjat. Ottakaa ne nyt esille ja katsokaa vaikka kaverilta, jos ei ole omaa mukana”, Jutta Leinoseksi esittäytynyt pienikokoinen nuori naisopettaja ohjeisti. Salla ja vieressä istuva Annika kaivoivat molemmat kirjansa esille.
”Hyvä, avatkaa sieltä sisällysluettelo. Tämän kurssin aikana me käymme läpi –”
Salla säpsähti tuntiessaan terävän piston lapaluidensa välissä ja kääntyi taaksepäin. Hän huomasi tuijottavansa silmiin äskeistä poikaa, joka pyyhkäisi ylikasvaneet, hieman kihartuvat hiuksensa silmiltä ja hymyili hänelle jokseenkin anteeksipyytävän näköisenä.
”Sori, ei ollut tarkoitus tökätä noin kovaa. Sitä minä vain, että voisinko lainata kirjaa? Kun teillä on näköjään kaks.”
Sallalla kesti hetki tajuta, mitä poika oikeastaan sanoikaan. ”Joo, tietenki”, hän sai lopulta mumistua ja läiskäisi oman kirjansa pojan eteen.
”Kiitti”, poika virnisti ja aikoi vielä sanoa jotain, mutta keskustelu katkesi siihen, sillä Leinonen osoittautui opettajaksi, joka ei arvostanut ylimääräistä hälinää tunneillaan. Hän rykäisi merkitsevästi ja vilkaisi varoittavasti heidän suuntaansa.
”No niin, kuten olin sanomassa ja kuten toivottavasti vielä muistatte, kemiallisten aineiden moninaisuus perustuu atomien kykyyn yhdistyä molekyyleiksi. Minkä hiukkasten avulla se tapahtuu?”
Luokka hiljentyi kirjoittamaan muistiinpanoja, ja Salla havahtui atomien maailmasta vasta kun Leinonen ilmoitti, että läksyksi kukainenkin saisi kerrata kirjan takaa 20 tunnetuinta alkuainetta ja niiden kemialliset merkinnät.
”Ja jos nyt mietitte, että pitääkö se heti jotkut pistarit, niin kyllä, minä pidän heti jotkut pistarit. Lukekaa siihen malliin”, hän kehotti.
Annika odotti jo kärsimättömänä ovella. Parin edellisen päivän aikana Salla oli oppinut, että tytöllä oli käsittämätön kyky pakata tavaransa juuri oikealla hetkellä ennen kuin tunti julistettiin päättyneeksi. Salla sulloi hätäisesti penaalinsa laukkuunsa ja kiiruhti uuden ystävänsä perään.
”Antti puhui, että tänään vois illemmalla järkätä jotain illanistujaista tai vaikka piknikkiä, jos vielä tarkenee. Eikö ois kiva? Nähdä vähän muuallakin kuin käytävillä”, Annika hymyili, ja Salla tunsi ilmeen tarttuvan omiinkin suupieliinsä heidän kävellessään ruokalajonoa kohti.
”Joo, hyvä idea! Ihan nätiltähän tuolla näyttää ainakin vielä nyt”, Salla sanoi ja seisahtui siihen paikkaan niin äkisti, että takana kulkeva poika astui kipeästi hänen kantapäilleen.
”Salla! Mitä nyt?” parin metrin päähän ehtinyt Annika katsoi kääntymään taaksepäin.
”Mä unohdin sen kemiankirjan.”
”Ai miten niin unohdit?”
”Se jäi sille pojalle. Onko meillä kemiaa heti maanantaina?”
”Öö, on kai.”
”Voi paska! Mun on pakko saada se takaisin, meillä on ne pistarit.”
”No onko se niin justiinsa?”
Oli se. ”Mee vaan edeltä syömään, mä katon että näänkö sitä tyyppiä täällä jossain”, Salla totesi ja kipitti takaisin yläkertaan.
Kauan hänen ei tarvinnut etsiä. Poika istuskeli poikittain portaikon viereisessä ikkunasyvennyksessä. Hän oli kumartunut lukemaan jotain paksunnäköistä kirjaa ja oli niin keskittynyt siihen, ettei kiinnittänyt mitään huomiota luokseen astelevaan Sallaan. Sormet vaeltelivat hajamielisesti pitkin kivistä ikkunalautaa, huulet tapailivat äänettömiä sanoja.
Kummallinen poika. Salla ei voinut kuin tuijottaa näkyä. Otsakiehkurat olivat taas valahtaneet silmille, joita kehystivät nyt vanhanaikaisen näköiset, pyöreät silmälasit. Hontelot raajat tuntuivat osoittavan mikä mihinkin suuntaan, ja takaa tuleva auringonvalo maalasi koko pojan tummaksi, kumaraksi siluetiksi. Siinä ollessaan hän näytti jotenkin valtavan yksinäiseltä, mutta se oli sellaista yksinäisyyttä, johon hakeudutaan, ei jouduta. Kummallinen, tosiaan.
Tuntui suorastaan rikolliselta rikkoa hetki, mutta lopulta Salla karautti kurkkuaan ja sai pojan nostamaan katseensa kellertäviltä sivuilta. Silmät katsoivat häntä hetken ilmeettöminä mutta välähtivät pian tunnistamisen merkiksi. Kasvoille nousi varovainen hymy.
”Öö... terve?”
”Terve”, Salla sanoi ja tunsi itsensä yhtä hölmistyneeksi kuin miltä poika näytti. ”Sitä minä vain, että sulle varmaan jäi se mun kemiankirja.”
”Ai joo, enpä edes muistanut. Ootas, täällä se varmaan jossain on”, poika sanoi ja alkoi kaivella pullottavaa nahkalaukkuaan. Hän lastasi pöydälle vielä kaksi muutakin paksua opusta ennen kuin veti laukusta värikkään, kiiltäväkantisen kemiankirjan. ”Sori, en yhtään huomannut, laitoin sen vain automaattisesti tänne.”
”Joo ei se mitään, enhän minäkään sitä muistanut kuin vasta nyt”, Salla naurahti ja työnsi kirjan omaan laukkuunsa. Hän epäröi hetken hiljaa paikoillaan, mutta rohkaistui sitten kysymään: ”Tuo kirja, mitä äsken luit... Mikä se on?”
Poika tarttui ensimmäiseen kirjaan ja käänsi sen kannen jotenkin ylpeällä eleellä Sallan nähtäväksi. ”Platonin Valtio. Luen tätä nyt kolmatta kertaa, mutta jotenkin löydän tästä kirjasta joka kerta uusia ulottuvuuksia. Tiedätkö, oikeudenmukaisuuden määritelmä, hyvä valtio, luolavertaus... Tämä saa oikeasti ajattelemaan. Tiesitkö, että Platon piti demokratiaa huonona järjestelmänä?” poika kysyi.
Salla pudisti päätään. Hän ei todellakaan tiennyt. Hyvä kun oli mistään Platonista koskaan kuullutkaan.
”Totta se on. Platonin mielestä paras valtio on sellainen, jota johtavat filosofikuninkaat. Eräänlainen aristokratia siis”, poika jatkoi ja tuntui olettavan, että Salla ymmärsi aivan hyvin, mistä puhuttiin.
Salla ei tiennyt ollenkaan, mitä vastata. Kuka kuusitoistavuotias rupesi noin vain selittämään jostain filosofikuninkaista? ”Ahaa”, hän totesi vain ja yritti kuumeisesti miettiä, miten jatkaa juttua. Poika oli niin outo, että se oli oikeastaan jollain tapaa kiehtovaa, mutta Salla tunsi itsensä niin paljon tietämättömämmäksi kuin keskustelukumppani, että se hämmensi hänet sanattomaksi.
Poika tuntui huomaavan hänen epäröintinsä ja naurahti. Oli kuin hän olisi astunut takaisin maanpinnalle. ”Sori, kyllä mun sen pitäisi tietää, ettei kaikki oo näistä niin kiinnostuneita.”
”Ei, en minä sitä, etten ois”, Salla kiirehti lisäämään. ”En vain –”
”Joo joo, ymmärrän. Hei oikeesti, ei mitään”, poika virnisti ja vaikutti kasvavan pituutta noustessaan istumaan suoraan. ”Mä nyt vain oon vähän tällainen, liikun välillä omissa maailmoissani”, poika myönsi hämmästyttävän suoraan.
”Niinhän me kaikki”, Salla vastasi ja hymyili.
”Ehkä niin.”
Äkkiä Salla muisti taas jotain. Annika odotti ruokalassa, oli tainnut odotella jo hetken. ”Voi ei! Sori, mun on nyt pakko lähteä”, hän pahoitteli ja nosti laukun takaisin olalleen. ”Törmäillään taas.”
”Eiköhän tässä kolmen vuoden aikana ehdi”, poika myönsi. ”Hei muuten, mikä sun nimi oli? En varmaan oo kuullut vielä.”
”Salla. Ja sun?”
”Mä oon Samu.”
Salla nyökkäsi, heilautti vaistomaisesti kättään ja lähti kohti ruokalaa. Portaiden päässä hän kääntyi vielä katsomaan ylöspäin. Kultareunainen siluetti oli taas paikoillaan.
Heippa! Halusin vain tulla kertomaan, että pidän kovasti kirjoitustyylistäsi - se on selkeää mutta täynnä pieniä kivoja yksityiskohtia, ja etenkin hahmojen dialogi on jotenkin ihanan sujuvaa ja luonnollista. : )
VastaaPoistaMoikka! Mukava kuulla, että olet tykännyt tekstistä ja kiva, että tulit kertomaankin sen! :) On aina jotenkin kauhean piristävää kuulla, että tarinoita todella luetaan. Samalla linjalla koetetaan jatkaa!
Poista