Seuraavana iltana Aada pyörähteli eteisen kokovartalopeilin edessä alusvaatteisillaan ja yritti päättää, mitä pukea ylleen. Lotta oli jo pidemmän aikaa pyydellyt häntä lähtemään jonain perjantaina baarikierrokselle, ja tänä aamuna Aada oli hetken mielijohteesta lähettänyt tälle viestin ja kysynyt, vieläkö Lotta olisi halukas juhlimaan.
Asiassa oli yksi mutka: vaatekaappi ei tuntunut tarjoavan kerrassaan mitään kelvollista. Aada sovitteli ylleen kulahtaneita biletoppeja ja pikkumustia, testasi halvannäköisiä paljettipaitoja ja totesi synkeänä parhaiden farkkujensa kiristävän reisien kohdalta enemmän kuin viimeksi. Missä rytkyissä hän oli kaikki kevään opiskelijabileet kiertänyt? Aada ei edes muistanut, vaatteet eivät olleet viime aikoina olleet päällimmäisenä mielessä.
Lopulta hän päätti, että tummat pillifarkut ja harmaasävyinen tekosilkkitoppi saisivat kelvata. Hämäykseksi helmet kaulaan ja jalkaan korkeat korot, ehkä se menettelisi. Naamaan vielä meikkivoidetta ja ripsiväriä, yläluomiin tummat rajaukset, hiukset korkealle poninhännälle. Näillä mentäisiin nyt, vaikka Aada piti edelleen peilistä kurkistavaa tyttöä valjun ja väsyneen näköisenä. Sitä hän tietysti ehkä olikin.
Perjantai-iltana joka paikassa oli tungosta, mutta Aada huomasi Lotan punatukkaisen pään heti astuessaan sisään Café Kulumaan. Ei hän muuta ollut odottanutkaan; toisin kuin hän itse, Lotta oli aina ja kaikkialla ajoissa.
”Terve! Hei olipa kiva ku kysyit mua just tänään kaupungille”, tyttö tervehti iloisesti. ”Laurikin lähti jonnekin juhlimaan jotain tupareita, mulla ois ollut tiedossa vaan romanttinen ilta sipsipussin ja telkkarin kanssa.”
”No eipä mulla sen kummempaa ois ollut. Paitsi mullahan nyt ei oo es telkkaria”, Aada myönsi. ”Tiskille?”
”Jep.”
Mansikkamojito maistui taivaalliselta. Aada imi tyytyväisenä juomaansa ja katseli ympärillään levittäytyvää ihmismassaa. Kuvitteliko hän vain, vai vaikuttivatko ilmeet iloisemmilta ja vaatteet värikkäämmiltä kuin edellisenä baari-iltana? Kevät taisi tehdä tehtävänsä.
Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa Aadalla itselläänkin oli baarifiilis. Teki mieli humaltua, teki mieli päästä tanssilattialle, ja ennen kuin hän huomasikaan, hedelmädrinkit vaihtuivat fisushotteihin ja pystybaari vastapäätä sijaitsevaan tanssipaikkaan. Lotta oli mukana vähintään yhtä innokkaana.
”Tyttöjen illalle”, he julistivat ennen tequilapaukkujaan ja kikattelivat toistensa irvistyksille. Samassa Lotan puhelin piippasi ja Aada pystyi päättelemään jo pahoittelevasta ilmeestä, mitä tuleman piti.
”Tuota... Haittaisko sua ihan kauheesti, jos Lauri ja sen kaveritkin tulis tänne meidän kanssa? Kun nekin on kuulemma lähdössä Kaarleen. Tyttöjen ilta kyllä menee sitten siinä, mutta en minä nyt voi niitä kieltääkään –”
”Joo, ei se mitään”, Aada kiirehti vakuuttamaan, vaikkei voinutkaan estää pientä pettymyksen tunnetta. Tyypillistä. Ei Lottaa ilman Lauria. Kahdenkeskisistä juttuhetkistä olisi loppuiltana turha haaveilla, sen verran erottamaton yhdistelmä pariskunta oli.
Sitten mieleen juolahti toinenkin ajatus. ”Ketä Laurin kavereita?” Aada tiedusteli nopeasti.
Lotta vain kohautti olkapäitään. ”En minä tiedä. Joku Jesse se oli, jonka tupareihin se oli menossa, mutta ei aavistustakaan muista.” Aada nielaisi. Toivottavasti ei ainakaan Ilari, hän pyysi mielessään.
Toive toteutui. Helpotuksekseen Aada huomasi, että hän tunsi tupariporukasta ainoastaan Laurin – ja Tuomaksen, joka aivan yhtäkkiä oli hänen edessään hymyillen leveästi.
”Aika pian me näköjään sitten nähtiinkin!” poika totesi ja istahti muitta mutkitta hänen ja Lauriin päin kääntyneen Lotan väliin.
”No näköjään!” Aada kumartui lähemmäs poikaa ja sanoi hiljaisemmalla äänellä: ”Onpa hyvä, että säkin tulit. Lotasta ei enää taida olla seuraksi.”
Molemmat käänsivät katseensa tyttöön, joka ei tuntunut enää näkevän ketään muuta kuin poikaystävänsä.
”En kyllä ymmärrä, miten ne jaksaa aina olla noin vastarakastuneita”, Aada tuhahti ehkä synkemmällä äänensävyllä kuin oli tarkoittanutkaan. Ei hän sitä ääneen olisi kellekään myöntänyt, mutta pitkät katseet ja viipyilevät kädenliikkeet muistuttivat häntä ikävällä tavalla siitä, mistä hän itse oli jäänyt paitsi.
Tuomas kohotti kulmiaan huvittuneena. ”Ettet vain ois mustasukkainen”, hän kiusoitteli.
”Ai Laurista?” Aada hämmentyi aivan tosissaan. Miksi ihmeessä Tuomas kuvitteli sellaista? ”No en todellakaan.”
”Ei ku Lotasta, tyhmä. Kun mies vain tulee ja vie sun kaverin kerta toisensa jälkeen”, Tuomas selvensi, muttei jäänyt odottelemaan vastausta vaan nousi ylös ja viittoi Aadaa tekemään samoin.
”Nyt mennään tiskille. Mä tarjoan.”
”Sustahan on herrasmies tullut”, Aada vastasi epäileväisesti, mutta nousi kuitenkin ylös.
”Ai vihjaatko, etten ois aikaisemmin ollut?” Tuomas tiedusteli muka loukkaantuneena ja tökkäsi häntä käsivarteen. ”Ei sitten, jos ei ilmainen juoma kelpaa –”
Aada perui nauraen sanansa, ja he asettautuivat ruuhkaisen baaritiskin taakse odottelemaan omaa vuoroaan.
Perjantai-illaksikin baari oli epätavallisen täynnä. Tiskin luokse pyrkivät ihmiset törkkivät ja tönivät heitä jatkuvasti eteenpäin, ja pulssin tavoin sykähdyttävä musiikki täytti tajunnan ja hautasi ympärillä virtaavat epämääräiset keskustelunpätkät alleen. Tequila oli viimein valunut jäseniin saakka, ja Aadan valtasi äkkiä kutkuttava, maailmaasyleilevä nousuhumala.
Sen keskellä hän tiedosti hämmentävän tarkasti, että takana seissyt Tuomas oli äkkiä aivan kiinni hänessä. Tiskin lähestyessä ihmismassan paine alkoi helpottaa, mutta Aada ei vetäytynyt kauemmas, eikä niin tehnyt Tuomaskaan. Hän tunsi pojan käsivarren omaansa vasten. Pojan heikko hengitys nosti niskavillat pystyyn, ja Aada oli haistavinaan partaveden tuoksun. Musiikin pauhu esti juttelun, eikä Aada voinut voinut kuin seistä paikoillaan ja tuntea pojan läsnäolon.
Tuomas liikautti kättään. Aada ei pystynyt estämään kylmiä väreitä, kun pojan sormet hipaisivat ohimennen hänen kämmenselkäänsä.
Vahingossa? Tahallaan?
Vahingossa? Tahallaan?
Hän ei osannut sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti