Lumihuntu, osa 19

Kaarlen jono oli ehtinyt venyä jo niin pitkäksi, että Ilarin piti seistä yksinään pienessä tihkusateessa melkein kaksikymmentä minuuttia ennen kuin pääsi sisään. Hän ei ollut juonut mitään, hän ei ollut biletuulella sitten ensinkään, ja korkokengissään päälle hoipertelevat, humalaisesti kimittävät tytöt ärsyttivät melkein enemmän kuin tunkkainen, liian suurelta ihmismassalta haiseva ilma.

Ilari taisteli tiensä baaritiskin luokse ja päätti sopivan aukon nähdessään tilata lasin vettä ennen kuin etsisi Tuomaksen ja muun seurueen. Odottaessaan vuoroaan Ilari huomasi, että hänen ei tarvitsisi etsiä: Tuomas näkyi suoraan edessä, hän oli näköjään siepannut kainaloonsa jonkun blondin ja – Aada?

Ilari jäi tuijottamaan tyttöä niin hämmästyneenä, ettei kuullut ollenkaan baarimikon kärsimättömiä kyselyitä siitä, mitä hän tahtoisi tilata. Aada se tosiaan oli, ei hänestä voinut erehtyä.  Siitäkään Ilari ei voinut erehtyä, että Tuomas kumartui juuri sillä hetkellä suutelemaan tyttöä, eikä Aada vastustellut, ei kääntänyt päätään. Ei rynnännyt pois.

Samassa Aada käänsi silmänsä suoraan häneen ja oli kuin joku olisi vienyt Ilarista ilmat pihalle. Hän ei voinut kuin tuijottaa, yrittää käsittää näkemäänsä, kunnes lopulta huomasi Tuomaksen sormet, jotka kiertyivät Aadan vaaleiden suortuvien ympärille niin hellästi että oksetti.

Viimeinkin hän sai jotain eloa itseensä, harppasi pois baaritiskin luota ja säntäsi alakertaan vastaan käveleviä teinejä väistellen. Onneksi hänellä ei ollut ollut takkia, jota jättää narikkaan.

Ilari harppoi tupakkaterassin läpi niin nopeasti kuin voi, kääntyi kävelykadun mukulakiville ja jätti baarin taakseen. Kaikkien tapojensa vastaisesti Ilari potkaisi vihastuksissaan kadunvarren roskista, mutta sai vain varpaansa niin kipeäksi että joutui nilkuttamaan koko loppumatkan yksinäiseen, tyhjään kämppäänsä.

Seuraavat viikot hän koetti parhaansa mukaan vältellä Tuomasta, mutta vaikeaahan se oli, kun luennot olivat yhteisiä ja kaveripiiri myös. Teki pahaa nähdä, kuinka hämmentynyt Tuomas hänen ottamastaan etäisyydestään oli: eihän Tuomas tiennyt, että Ilari oli koskaan tuntenutkaan mitään Aadaa kohtaan. Aada ei ollut kaikesta päätellen kertonut pojalle nähneensä Ilaria baarissa, koska yöllä Tuomas oli lähettänyt viestin ja ihmetellyt, miksei Ilari ollut tullutkaan. Hän oli poistanut viestin vastaamatta mitään ja selittänyt myöhemmin nukahtaneensa kotisohvalle.

”Voi Ilari! Miten me ikinä sulle nainen löydetään ku nukut ennemmin ku lähet baariin”, Tuomas naureskeli eikä ollenkaan ymmärtänyt, miksi Ilari näytti vain entistä synkeämmältä.

Vaikka ei ollutkaan mukavaa pitää etäisyyttä parhaaseen ystäväänsä, vielä ikävämpää oli olla pitämättä. Kaikessa hiljaisuudessa vaikutti siltä, ettei Aadan ja Tuomaksen juttu jäisi mihinkään viattomaan baaripusuun. Silloin tällöin Ilari näki Aadan teekkaripuolen kulmilla pyörimässä, odottelemassa selvästi Tuomasta. Kulkiessaan toistensa ohi Ilari ja Aada välttelivät toistensa katseita niin lahjakkaasti, että sitä olisi voinut pitää melkein taiteenlajina: kuinka kulkea puolen metrin päästä kuin ei huomaisikaan toista.

Tuomas antoi myös ymmärtää, että he viettivät öitä yhdessä, eikä Ilarilla ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut totta. Hakiessaan pojan luota eräänä aamuna kaapelijohtoa Ilari olisi voinut vannoa, ettei naulakossa roikkuva sininen trenssitakki kuulunut kenellekään muulle kuin Aadalle. Hän jätti kuitenkin kysymättä sen tarkemmin, kiirehti rappukäytävään hädin tuskin kiittäen lainasta.

Muutkin opiskelukaverit puhuivat jo pariskunnasta, jollaiseksi Aadaa ja Tuomasta näköjään kutsuttiin. ”Mitä luulet, onkohan sillä hyvännäköisiä kavereita”, teekkaripojat kyselivät Tuomakselta, ja Ilarikin tajusi, ettei voisi enää paeta asiaa pelkästään Tuomasta välttelemällä. Niinpä hän yritti olla taas niin kuin ennenkin, mutta jätti tulematta, jos tiesi, että elokuvailtaan tai baarikierrokselle saattaisi liittyä mukaan tietty vaaleahiuksinen tyttö. Ehkä hän vielä tottuisi siihenkin, miksipä ei tottuisi? Aada oli Tuomaksen, eikä hänellä itsellään ollut tytön kanssa enää mitään sen kummempaa, jos oli koskaan ollutkaan.

Hämmästys oli melkoinen, kun Ilari vappuviikon alussa käveli kohti keskustaa reppu kilisten ja veti valkoisten haalariensa taskusta puhelimensa. ”Sinulle on 1 uusi viesti.”

”Meidän pitää puhua. Onko sulla huomenna kiireitä? -Aada”

Kuva täältä.

Osa 20