Lasikalterit

En ole aikaisemmin juuri kirjoitellut lyhytnovelleja, mutta nyt tuli sellaistakin kokeiltua. Teksti syntyi alun perin novellipiirissä annetun aiheen pohjalta. Tarinan pohjaksi oli annettu seuraava kuva: http://weheartit.com/entry/14040336

Minna lastasi ostoksiaan punaiseen kangaskassiin, kuten aina perjantai-iltaisin töiden jälkeen. Kaksi purkkia maitoa, tarjouslohta, puoli kiloa kellertäviä espanjalaisia tomaatteja ja ruokakermaa. Vähärasvaista, tietenkin. Pitäisi koettaa keventää ennen Siirin häitä, sininen suosikkimekko oli alkanut kiristää vatsan kohdalta. 

Fisherman's Friendeja Janille, mies ilahtui niistä aina. Kassin päälle vielä paketti grahampaahtoleipää ja valmiiksi siivutettu pullapitko. Äiti oli puhunut tulevansa huomenna kylään.

Minna nosti ostokset käsiinsä ja huikkasi heipat kassalle, joka sattui olemaan entinen ala-asteen luokkakaveri. Kolme lasta, asuntolaina ja viikonloppuisin Jyrin Pubissa viihtyvä mies olivat näköjään tehneet tehtävänsä, ja Hannen kasvot kielivät pikemminkin kolmestakymmenestä kuin 24 ikävuodesta.

Odottaisiko sama kohtalo häntä itseäänkin? Käynnistäessään punaista Renault Clioaan Minna vilkaisi kuvaansa taustapeilistä ja huokaisi. Meikki oli huolellinen ja tumman monisävyiset hiukset kohdallaan, kuten parturi-kampaajalta sopi olettaakin, mutta Minna tunnisti väsymyksen merkit itsessään. Silmät punersivat, niitä reunustavat tummat varjot erottuivat valokynänkin alta. Katse oli hailakka, välinpitämätön.

Siltä Minnastakin oli viime aikoina tuntunut. Välinpitämättömältä. Päivä vaihtuivat toisiin, arki ja liian lyhyet viikonloput vuorottelivat loppumattomassa ketjussaan, mutta mikään ei muuttunut. Töistä kotiin, ruoaksi kanawokkia tai makaronilaatikkoa, tv auki. Joskus myöhäisillan elokuva Jani toisessa, popcorn-kulho toisessa kainalossa.

Viikonloppuna sitten tyttöjen kanssa baariin, jos jaksoi. Aina sama kaava: parit siiderit ja fetasalaattia jonkun epätavallisen siistiksi puunatussa keittiössä, kikattelun saattelemat lupaukset siitä, että tänään pidetään hauskaa, avokkien kyydillä kaupungille. Tunkkaisella tanssilattialla ihmeteltiin, miten nuoria ne nykyään baariin päästävät ja miten vähissä vaatteissa teinit todella kulkevatkaan. 

Loppuillasta muisteltiin yläasteen luokanvalvojia, koulun takana vedettyjä ekoja kännejä ja sitä yhtä Peteä, johon kaikki olivat silloin ihastuneet. Parin tunnin päästä joku huomasi, että huomenna pitikin olla aikaisin asuntonäytössä tai aquazumbassa, eikä kukaan vastustanut lähtöä. Taksin takapenkillä toivotettiin hyvät yöt ja sanottiin, että pitää tehdä sama uudestaankin, tosi kiva päästä vähän vapaalle.

Anna tosin oli jäänyt porukasta pois saatuaan esikoisensa, ja Mirka oli lähtenyt miehen perässä Itä-Suomeen. Muuten porukka oli pysynyt samana peruskouluajoista lähtien. 

”On se mahtava, että on näin hyviä ystäviä, jotka pysyvät vierellä vuodesta toiseen”, joku muisti aina kehua. Sitten juteltiin keittiöremontista ja miehen uudesta työpaikasta asennusfirmassa. Masennuslääkereseptit ja pikavippivelat eivät oikein sopineet samaan kahvipöytäkeskusteluun, kyllähän kaikki sen ymmärsivät. On muuten kiva tuo uusi tapetti, sopii hyvin tummaan puupintaan! Ihanaa juustokakkua, mistä löysit reseptin?

Minna tallusteli kotiovelle ja astui sisään. Rivitalon päätykaksio, he olivat löytäneet sen Janin kanssa puoli vuotta sitten. Loistavaa tuuria: kaksi makuuhuonetta, vastaremontoidut pesutilat, oma pikkuinen sauna ja siististi hoidettu takapiha. Vuokrakin oli oikein kohtuullinen, kahden työssäkäyvän tilille jäi vielä rahaa pahankin päivän varalle.

Jani oli näköjään tänään ehtinyt kotiin ensin. Jo eteisessä Minna tunsi keittiöstä kantautuvan tuoksun: mies oli laittanut bravuuriaan, itsetehtyä lasagnea. ”Hei kulta”, mies käveli keittiöstä ja kietoi kätensä avovaimonsa ympärille. Ne olivat vahvat, kauniit kädet. Niihin Minna oli miehessä aivan ensimmäisenä kiinnittänyt huomiota, kun he tapasivat kahdeksan vuotta sitten yhteisten tuttujen kotibileissä. Kauniit kädet, ja sitten se muu: hymyileväiset, lempeät kasvot, tuikkivat silmät ja pörröinen tukka.

He olivat alkaneet seurustella kuukausi tapaamisensa jälkeen ja menneet kihloihin Minnan 20-vuotissyntymäpäivänä. Häät olisivat luvassa vuoden päästä, niin he olivat suunnitelleet. Kirkkokin oli jo alustavasti varattu, kaaso pyydetty, ja Minna oli alkanut selailla häälehtiä, vaikkei oikeastaan osannut ottaa asiaa vielä tosissaan. Naimisiin, hänkö?

Ruoan jälkeen Jani pyysi häntä laittamaan silmät kiinni. ”Etkä sitten yhtään kurki”, mies varoitti hymyä äänessään.
Kun Minna aukaisi silmänsä, hän häkeltyi. Pöydälle oli ilmestynyt kimppu tulipunaisia ruusuja, suuria ja kauniita, huumaavan tuoksuisia. Jani oli asetellut pöydälle selvästi itse leipomansa suklaakakun, joka oli kaikessa vinoudessaan ja epätasaisuudessaan niin hellyyttävä, että Minna tunsi silmiensä kostuvan. Kakun keskelle oli ripoteltu vaaleanpunaisia nonparelleja niin että se muodostivat suuren sydämen.
”Kiitos, aivan ihana”, Minna sanoi ja suuteli miestään. ”Mutta mistä hyvästä? Eihän nyt oo mikään juhlapäivä.”
”Ei niin. Halusin vain yllättää sut”, Jani sanoi ja silitti hänen hiuksiaan.
”Voi kulta.”

Juuri kun Minna oli illalla nukahtamassa, Jani tökkäsi häntä kylkeen.”Hei, ootko hereillä?”
”Mmh.”
”Tämä voi tulla nyt vähän yllättäen... Mutta ootko ajatellut, että me voitais yrittää lasta?”
Äkkiä Minna oli täysin hereillä. ”Lasta?”
”Niin. Tai siis, miksi ei? Molemmilla on vakituinen työpaikka, meillä on hyvä asunto ja yhteisiä säästöjä. Vanhemmat asuu lähellä, nekin vois varmasti auttaa. Eikö se olisi mahtavaa? Sellainen ihan pieni tyttö tai poika. Kesävauva.

Kun Jani lähti seuraavana aamuna rautakauppaan, välinpitämättömyys oli viimein tiessään. Minna tiesi, mitä tahtoi, tiesi ehkä ensimmäistä kertaa aivan todella, mitä elämältään halusi. Ja mitä ei.

”Yksi menolippu Helsinkiin, kiitos.” Ei paluulippua, ei ainakaan aivan vielä.

Katsoessaan ohi vilistäviä puita ja pikkukyliä, peltoja ja lahonneita latoja Minna ajatteli punaisia ruusuja, jotka lakastuisivat keittiön pöydällä.

Jani oli maalannut sen viime syksynä valkoiseksi.

Kuva täältä.

Lumihuntu, osa 12

3. luku

Kotimatka sujui hiljaisuuden vallitessa. Kalpean krapulainen Tuomas nuokkui Aadan vasemmalla puolella, kääntyili välillä ja ynähti, kun auto ajoi kuoppaan tai kääntyi mutkasta. Lauri ja Lotta olivat lähtiessään saaneet aikaiseksi riidan siitä, kannattiko puoliksi syödyn makaronilaatikon jämät heittää roskiin vai ottaa mukaan, ja nyt he molemmat istuivat paikoillaan suu tiukkana viivana. Lotta väänsi radiota isommalle kuullessaan NRJ:ltä suosikkikappaleensa ja Lauri vaihtoi kanavan saman tien mielenosoituksellisesti YleX:ään ja sääti volyymin pienemmälle.

Oikealla puolellaan istuvaa Ilaria vilkaistessaan Aadaa vihlaisi. Pojan katse oli tyhjä; kasvoilla ei näkynyt pienintäkään tunteen häivähdystä, kun tämä tuijotteli ohi vilistäviä puunrunkoja. Sellainen poika oli ollut aamusta asti, ja Aada tiesi hyvin, ettei hän ollut asiaan aivan syytön.

Miten typerä hän oli eilen ollutkaan, kun oli antanut hetken viedä mukanaan. Hän oli uppoutunut Ilarin vihreisiin silmiin, halunnut jäädä tämän käsivarsille ja unohtaa kaiken muun. Oli melkein unohtanutkin.

Lopulta hän oli onneksi tajunnut irrottautua pojan otteesta, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä. Kolauttaessaan saunatuvan oven kiinni hän tiesi, että oli satuttanut Ilaria. Tämän vilpittömän hämmentynyt ilme ei poistunut mielestä, vaikka hän kuinka yritti.

Mutta kuinka hän olisi voinut selittää käytöstään, perustella ailahtelevaisuuttaan? Aada ei ollut vielä valmis kertomaan totuutta, ei ehkä koskaan olisikaan. Eihän hän oikeastaan edes tuntenut koko poikaa: Ilari oli ilmestynyt hänen elämäänsä vasta pari päivää sitten, ja vaikka aika tuntuikin pidemmältä, hän ei tiennyt tästä kuin pintaraapaisun: nimen, opiskelupaikan, sisarukset. Sen, että poika joi kahvinsa mustana, että hän suunnitteli juoksevansa kesällä puolimaratonin. Ei alkuunkaan sitä, millainen Ilarin arvomaailma oli, mitä hän odotti tulevaisuudelta, mitä katui menneisyydestään, ja juuri kaikki se oli oikeasti tärkeää. Se jos mikä.

Aada hätkähti, kun Lauri painoi äkkiä lujasti jarrut pohjaan.

”Poroja”, poika selitti jatkaessaan hitaasti matkaa. Kaksi poroa, iso ja pienempi, jolkutteli hitaasti keskellä maantietä vailla tietoakaan perässään matelevista ajokeista. Lopulta eläimet väistivät tiensivuun ja matka jatkui. 

 

Aada antoi silmäluomiensa painua kiinni auton kiihdyttäessä vauhtiaan. Hän oli nukkunut yöllä huonosti, vielä huonommin kuin ensimmäisenä yönä. Hän muisti, kuinka Ilari oli tullut vierelle ja kääntynyt jäykästi poispäin. Poika oli vihainen, Aada oli käsittänyt. Syytäkin oli. Olisi ehkä pitänyt pyytää silloin uudestaan anteeksi, mutta hetki oli mennyt, tilaisuus oli karannut käsistä ja sanaton jännite oli asettunut heidän välilleen. Nyt sitä oli jo vaikeampi rikkoa. 

 

Parin tunnin ajomatkan aikana he eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Eipä sillä, että kukaan muukaan olisi puhetuulella ollut. Kun tutut opiskelija-asunnot viimein pilkistivät ikkunasta, Aada huokaisi helpotuksesta.

”Kiitos reissusta, nähdään taas”, hän huikkasi nopeasti etupenkin suuntaan, nousi ylös ja keräsi tavaransa peräkontista.

Kävellessään kohti yksiötään hän ei voinut olla vilkaisematta vielä taaksepäin. Vihreät silmät tuijottivat takaikkunasta häntä. Vai hänen lävitseen? Aada ei ollut aivan varma.

”Mitä siellä mökillä oikein sattu? Tapahtuiko sun ja Ilarin välillä jotain, vai kuvittelinko omiani?” Lotta tekstasi illalla. Tosiaan, Aada ei ollut oikein missään vaiheessa ehtinyt kertoa ystävälleen illan tapahtumista. Aamu oli kulunut pakatessa ja siivotessa, heillä ei ollut hetkeäkään aikaa olla kahdestaan. 

 

Aada mietti pitkään, mitä vastaisi. Lopulta hän päätti olla rehellinen. ”Tapahtui jotain, mutta tuskin tapahtuu enää jatkossa”, hän näpytteli viestin eteenpäin.

Hän oli hämmästynyt ja toisaalta taas ei, kun pian saapuva viesti olikin aivan toisesta numerosta. ”Hei, onko kaikki hyvin? Oon pahoillani, menin liian pitkälle. -Ilari.”

Aadan piti lukea viesti pariin kertaan läpi ennen kuin ymmärsi sen. Vaikka viestin sisältö oli odotettu, hän ei voinut olla olematta hieman pahoillaan. Kaikesta huolimatta hän oli ainakin hetken aikaa toivonut, että Ilari olisi ihastunut häneen, niin monimutkaista kuin kaikki olikin. Mutta tietenkin poika oli tajunnut kaiken tapahtuneen olleen virhe, eipä se ihme ollut. Niin tökerösti Aada oli itse häntä kohtaan käyttäytynyt. 

 

”Mun tässä anteeksi pitäis pyytää, kun lähdin sillä tavalla. Se ei oo millään lailla sun vika, älä vain aattele niin”, hän tekstasi pojalle.

Viestin merkkiääni hälytti taas. ”Mitä, miksi? Tehän tunnuitte tulevan Ilarin kanssa niin hyvin toimeen :(.” Se oli Lotta.

”Onhan Ilari mukava, mutta en saa sitä toista millään mielestä”, Aada kirjoitti raskain sormin näytölleen ja painoi Lähetä-nappia.

Loppuillan hän vahtasi puhelintaan, odotti Lotan ja Ilarin vastauksia muttei saanut kumpaakaan. Lotta tiesi kai, kuinka arka aihe hänelle oli ja pysyi viisaasti hiljaa. Ilari puolestaan taisi viestistään huolimatta olla edelleen loukkaantunut, Aada lopulta myönsi apeasti itselleen.

Sitä hän ei huomannut, että puhelimen viimeksi käytetty numero ei kuulunut Lotalle. Ei todellakaan Lotalle.

Kuva täältä.

Osa 13

Hekuma, osa 11

Salla veti syvään henkeä. Hänet äkkiä vallannut tunne oli outo sekoitus järkytystä ja helpotusta, vähitellen haihtuvaa pelkoa ja ällistystä. Niin hirvittävä kuin tilanne olikin ollut, tunteiden alla piili myös hiljalleen kytevä riemu siitä, että hänen pelastajansa oli ollut juuri Matias, Matias eikä kukaan muu. 

 

Sen jälkeen kun poika riuhtaisi oven auki, kaikki kävi niin nopeasti, ettei Salla pysynyt kunnolla tapahtumien perässä. Jere oli ilmeisesti tajunnut tilanteen ensimmäisenä. Hän luikahti saman tien ulos ovesta, ryntäsi keittiön läpi ennen kuin ihmiset ehtivät paikalle ja poistui koko talosta saman tien kenenkään estämättä, kuten Salla myöhemmin sai kuulla.

Toisin kuin olisi voinut olettaa, Matias ei sännännyt pojan perään vaan syöksyi välittömästi Sallan luokse, otti kiinni hänen harteistaan ja varmisti, ettei häneen ollut sattunut. Vasta siinä vaiheessa poika kiinnitti huomiota hänen avonaisena retkottavaan paitaansa ja kääntyi hämillisenä poispäin, jotta Salla sai napitettua sen takaisin kiinni.

Muutkin juhlijat tajusivat pian, että keittiön suunnassa tapahtui jotain ja alkoivat kulkea siihen suuntaan. Äkillinen paniikki iski Sallaan: kaikista vähiten hän juuri nyt halusi, että koko bileporukka tulisi töllistelemään hänen valuneita silmämeikkejään ja juoponnappiin mennyttä paitaansa, ihmettelemään horjuvaa askelta.

Matias tuntui lukevan hänen ajatuksensa. Ennen kuin kukaan muu ehti paikalle, hän oli ottanut Sallan kainaloonsa ja kuljetti tätä jo kohti yläkertaa. ”Täällä ei enää ole mitään nähtävää”, poika ilmoitti tiukasti ja hätyytti heitä tuijottavat ihmiset omille teilleen. Salla ei huomannut Petraa heidän joukossaan.

Kaikeksi onneksi yläkerrasta löytyi tyhjä makuuhuone. Matias talutti Sallan varovaisesti kapean vuoteen luokse istumaan ja työnsi oven perässään kiinni. Vaaleanpunaisesta värimaailmasta ja hyllyille asetetuista prinsessalinnoista päätellen huone kuului pienelle tytölle. Oliko Sakella pikkusisko, Salla ihmetteli ja puisteli sitten päätään. Ei sillä ollut nyt merkitystä.

Salla istui hetken hiljaa, yritti pyyhkiä sormellaan silmien alle levinneitä ripsivärejä ja kasata ajatuksiaan. ”Miten ihmeessä sinä oot tässä?” hän sai lopulta muotoiltua.

Matias kohautti harteitaan. ”Sakkehan on mun vanha tuttu, pelattiin aikoinaan jalkapalloa samassa joukkueessa.”

Salla nyökkäsi. Kaikkihan Saken jotenkin tunsivat. Totta puhuen hän oli etukäteen aavistellutkin, että Matias saattaisi näyttäytyä juhlissa – se oli yksi suurimpia syitä siihen, että hän oli itsekin lähtenyt mukaan ja ainut syy siihen, että hän laittoi jalkaansa kymmenen sentin korkkarit, joilla ei ollut koskaan aikaisemmin astunut askeltakaan.

Salla ei kuitenkaan ollut nyt kiinnostunut poikienkaverisuhteesta. ”Mutta miten sinä huomasit sen...” Hänen ei tarvinut jatkaa lausettaan loppuun.

”Hyvä tuuri kai vain.”

Matias kertoi, että oli kulkenut keittiön liepeillä, kun Salla oli ensimmäisen kerran pyytänyt Jereä lopettamaan. ”Mä lähdin katsomaan, mut en nähnyt ketään. Olin just menossa pois ku kuulin ääntä sieltä varastosta.”

Maizenat eivät siis olleetkaan syöneet hänen huutoaan, Salla tajusi.

”Tota... Kiitos. Kiitoksia ihan oikeesti, ihan mielettömästi. En halua es aatella miten ois käynyt jos et ois tullu”, Salla sanoi pojalle heikolla äänellä ja ajatteli heti, miten olisi käynyt. Silmät tuntuivat taas kostuvan. Kuinka lähellä se oli ollut?

Matias katsoi häntä yllättävän hellästi, asettautui hieman lähemmäs ja silitti hänen selkäänsä.

”Mutta minä tulin”, poika sanoi yksinkertaisesti.

Salla sai kasvoilleen vaisun hymyn. ”Niin, sinä tulit.”

He olivat hetken hiljaa, mutta pian Matias liikahti rauhattomasti. ”Tuota noin, ootko aatellu... että poliisille?” hän sai sanottua.

Salla mietti pitkän tovin, mutta pudisti sitten päätään.

”En usko, että se enää mitään muuttais.”

Eihän se oikein ollut, että Jere pääsisi kaikesta kuin koira veräjästä, mutta Salla ei halunnut miettiä poikaa hetkeäkään kauemmin kuin oli pakko. Loppujen lopultahan mitään ei kuitenkaan ollut vielä tapahtunut, vaikka Sallalla olikin varsin vankka tuntemus siitä, että ellei Matias olisi sattunut väliin, hänelle olisi voinut käydä mitä vain.

Sitä paitsi Salla arveli, että vaikka tämä ilta tulisi tuskin aivan heti unohtumaan, hän ei ottaisi siitä itselleen liian suurta taakkaa kannettavakseen. Niin hän ainakin itselleen vakuutti.

”Ootko nyt aivan varma?” Matias vielä varmisti, ja Salla nyökkäsi.

”Hyvä sitten.”

Se siitä, Salla huokaisi. Kaikki oli hyvin, hän oli turvassa. Ja Matias oli vieressä.

Matias todella oli vieressä, hän tajusi kunnolla vasta nyt ja tunsi sydämensä pamppailevan aivan toisesta syystä kuin vielä hetki sitten.

Poikakin tuntui aistivan tunnelman muuttuneen. Hän veti hämillisenä kätensä pois tytön selältä ja siirtyi aavistuksen verran kauemmaksi. Salla nipsutteli hermostuneena metallisen rannekellonsa kiinnikettä. Klik, auki ja kiinni, kiinni ja auki.

Vaivaantuneen hiljaisuuden rikkoi lopulta Matias. ”Saitko sä mun numeroa?” hän kysyi juuri sen kysymyksen jota Salla oli pelännytkin.

Salla voisi päästä asiassa helpolla, sanoa, ettei ollut koskaan huomannutkaan mitään numeroa. Mutta ei. Laskuhumalaisen huurteensa läpi Salla tajusi, että juuri nyt kasvot, eleet, kaikki hänessä oli aivan liian paljasta, että hän olisi onnistunut huijaamaan poikaa.

”Sain”, hän myönsi lopulta lyhyesti ja tunsi kouraisun vatsassaan, kun huomasi Matiaksen kasvoille valahtavan pettymyksen, jota poika turhaan yritti peitellä.

”Etkä sitten ottanut yhteyttä.” Se ei ollut kysymys. Matiaksen asento oli muuttunut sulkeutuneemmaksi, poika oli laittanut kädet puuskaan ja nojautui nyt selvästi poispäin Sallasta.

Salla tunsi olonsa surkeaksi. Poika oli juuri tehnyt hänelle suuremman palveluksen kuin varmaan itse tajusikaan, ja kenen vuoksi? Tytön, joka ei voinut lähettää edes yhtä vaivaista viestiä.

Mutta sitten toisaalta. Entä se platinanvaalea keijukainen, joka oli katsonut Matiasta niin ilmiselvän ihastuneesti, ettei hän ollut voinut erehtyä mitenkään päin. Entä se?

”En yleensä tekstaile varatuille puolitutuille”, Salla vastasi ja säikähti oman äänensä kylmyyttä. Pitikö hänen sanoa se niin ikävästi?

Matias hätkähti. ”Varatuille? Mistä sä niin päättelet?”

Sallaa hävetti. Melkoinen stalkkaaja hänkin oli, mutta pakko tämä olisi nyt saada selvitettyä.

”Näin sut kaupungilla”, Salla selitti, mutta Matias ei vieläkään näyttänyt ymmärtävän. ”Ja sun tyttöystävän”, hän lisäsi. ”Vaalea, pieni, nätti, kalliit vaatteet, kuulostaa varmaan tutulta?”

Oli Sallan vuoro hölmistyä, kun poika alkoi yhtäkkiä nauraa hekottaa. ”Ai Siljan? Se nyt ei mikään tyttöystävä ole, ihan kaveri vain”, poika selitti, mutta Sallaa ei naurattanut.

”Älä viitsi. Näin kyllä, miten se katto sua.”

Matias vain virnisti. ”Ja mitä sitten? Sama se, mitä se musta ajattelee. Mulle se on ihan pelkkä kaveri, usko huvikses.”

Ja lopulta Salla uskoikin. Eihän Matias ollut häntä kädestä pitänyt, eikä hän ollut missään vaiheessa edes nähnyt pojan kasvoja. ”Hitto, oon minäki typerä”, hän myönsi ja tunsi punan polttelevan poskillaan.

”Oot kyllä”, Matias myönsi auliisti, mutta muisti kai sitten illan tapahtumat ja korjasi nopeasti sanojaan. ”Tai siis tässä asiassa. Ihan vain tässä.”

Salla nosti katseensa pojan pahoitteleviin silmiin ja hymyili ensimmäisen kerran. ”Aika monessa muussakin. Mutta ei mietitä sitä nyt.”

Matias nyökkäsi ja hymyili hänkin. ”Ei niin. On paljon parempaakin mietittävää.”

”Ai niinku mitä?” Salla ei voinut olla kysymyttä, mutta Matias vain katsoi häntä silmät tuikkien.

Vihreät, tänään ne tosiaan olivat vihreät.

Kuva täältä. 

Osa 12

Lumihuntu, osa 11

Ilari istui paikoillaan vielä kauan. Hän katseli poissaolevasti, kun liekit hiipuivat oransseiksi hiiliksi, kunnes nekin vähitellen sammuivat.

Ilma tuntui paenneen keuhkoista, outo puuduttava tyhjyys täytti koko kehon. Ilari yritti ymmärtää, mitä äsken oikein tapahtui, mutta ei voinut käsittää, ei voinut selittää sitä alkuunkaan. Hetken kaikki oli ollut niin täydellistä. Oli ollut vain hän ja Aada eikä mitään muuta, ja sitten kaikki oli mennyt väärin. Tai ei oikeastaan niinkään: kun Ilari mietti asiaa tarkemmin, hän tajusi, että jokin oli koko ajan ollutkin väärin, ja hän oli tiennyt sen.

Herranjestas, tyttöhän oli ollut itkun partaalla, ja mitä hän oli tehnyt? Ei suinkaan lohduttanut, ei koettanut tukea tai kuunnella vaan käynyt iholle, suudellut vain ja ajatellut tytön pehmeää vartaloa ja tulisia huulia. Oliko hän käyttänyt tytön hätää hyväkseen, Ilari kysyi itseltään ja värähti. Millaista tekopyhyyttä. Hän ei ollut tippaakaan Tuomasta parempi. Ei ihme, että Aada oli rynnistänyt sillä tavoin pois.

Sitä hän ei ymmärtänyt, miksi tyttö oli pyytänyt anteeksi. Hänenhän niin olisi kuulunut sanoa. Syytä olisi todellakin ollut.

Äkkiä Ilari muisti, että Lauri ja Lottakin varmaan haluaisivat saunomaan ja pakottautui vetämään vaatteensa kosteudesta nihkeälle iholle. Hän joutui sytyttämään saunanpesän uudestaan, lisäsi sinne vielä pari kalikkaa ja lähti lopulta tallustelemaan vastahakoisesti mökkiä kohti.

Lotta ja Lauri olivat selvästi jo odotelleet vuoroaan. ”Lopultakin”, Lauri äyskähti Ilarin astuessa sisään. Pariskunta poimi saman tien kamppeensa ja lähti saunaa kohti.

Ilari huokaisi. Ehkä Tuomaskin oli keksinyt hänelle jotain suuttumisen aihetta, se tästä vielä puuttuisi.

Tuomas makoili kuitenkin kaikessa rauhassa yläkerran sohvalla ja katseli teeveestä myöhäisillan smackdown-ottelua. Ilari asettui istumaan viereiselle tuolille ja oli potkaista lattialle jätetyn lasin.

”Hei jätkä, varo vähän! Siinä on kuule sellaiset juomat ettei ihan joka poika osaakaan tehdä. Haluatko maistaa?” Tuomas tarjosi epäilyttävästi kossukolan näköistä juomaansa. Äänestä kuuli, että hän itse oli tainnut maistella sitä jo enemmän kuin tarpeeksi.

Kun Ilari pudisti päätään, Tuomas tarttui lasiin ja kulautti sen kerralla tyhjäksi. Ilari kirosi mielessään. Niin paljon kuin hän ystävästään pitikin, humalassa tämä muuttui tavallistakin arvaamattomammaksi, eikä Ilari kaivannut iltaansa enää yhtään enempää draamaa.

”Missä Aada on?” hän ei voinut olla kysymättä.

Tuomas kohautti olkiaan. ”Se meni saunan jälkeen saman tien nukkumaan. Mieti miten tylsää, kello ei oo vielä yhtäkään. Mä yritin saada sitä kattoon elokuvaa, mutta se oli jotenki outo, ei es sanonu paljo mitään. Ihmeellinen muija”, Tuomas puisteli päätään. Ilari ei ehtinyt vastata, kun tämä jo jatkoi: ”Mutta tiiätkö Ilari. On se kyllä silti mahtava tyttö. Se Aada. Näitkö sen saunassa? Mitkä tis-”

”Joo”, Ilari keskeytti kärsimättömästi ennen kuin Tuomas ehti viedä humalaista lausettaan loppuun.

”Oon kuule oikeesti miettinyt, että meillä vois olla jotaki juttua. Siis ihan oikeesti. Ootko nähnyt miten se puhuu mulle, mitä luulet? Oisko mulla saumaa?” Tuomas kyseli ja Ilari sai tehdä töitä pitääkseen äänensä tasaisena ja ilmeensä viileänä.

”Jaa-a, sitä sun pitää varmaan kysyä siltä.”

Poskia kuumotti, kun Ilari mietti, kuinka oli vain hetki sitten pitänyt tyttöä sylissään, kuinka silittänyt tämän hiuksia ja suudellut tämän huulia. Siitä oli varmaan parempi olla kertomatta Tuomakselle.

Hänelläkin olisi nyt hyvä syy suuttua hänelle, Ilari tajusi apeana.

Showpaini ja Tuomaksen viinanhuuruiset kommentit, joista turhan moni liittyi erääseen vaaleatukkaiseen tyttöön, eivät sanottavammin piristäneet olotilaa juuri nyt, joten Ilarikin päätti pian lähteä nukkumaan.

Olisipa Aada jo unten mailla, hän toivoi. Nukkumatila oli sen verran pieni, että kaikki kolme patjaa olivat kiinni toisissaan, ja ajatus tytöstä kosketusetäisyydellä hermostutti Ilaria.

Tämä taisi kuitenkin olla huono päivä toivoa yhtään mitään. Tietysti Aada oli hereillä, Ilari huomasi sen heti huoneeseen astuessaan vaikka kuunvalossa kylpevä tyttö näyttikin pitävän silmiään kiinni. Hengenvedot olivat liian lyhyet, asento harkitun epämääräinen.

Jos tyttö halusi esittää nukkuvaa, olkoon sitten niin, Ilari kuitenkin päätti riisuessaan vaatteitaan ja kömpiessään hiljaa makuupussiinsa. Hän kääntyi poispäin tytöstä, sulki silmänsä ja oli kuin nukkuisi hänkin.

Niin uupuneeksi kuin Ilari itsensä tunsikin, uni ei ottanut tullakseen. Hän ei millään voinut olla kuulematta toiselta puoleltaan kantautuvaa hengitystä eikä ajattelematta tyttöä, jolle se kuului. Ahdistus tuntui kasautuvan rintaan, mutta hän ei uskaltanut avata suutaan. Ei tiennyt, mitä sieltä olisi tullut ulos. Hiljaisuus tuntui painostavalta, mutta hän ei tohtinut rikkoa sitä, ei edes makuupussin kahinalla. Ilari pakottautui makaamaan epämukavasti vasemmalla kyljellään ja yritti häätää haaleana vellovaa syyllisyydentuntoa pois päästään.

Lopulta uni vei viimein ajatukset pois tästä hetkestä, tarjosi hetkeksi takaoven pois todellisuudesta. Ilari nukkui rauhattomasti ja säpsähteli hereille parin tunnin välein.

Jossain vaiheessa yötä hän tajusi hämärästi, että Aada oli kierähtänyt puoliksi hänen patjalleen. Tyttö oli kiertänyt unissaan käsivarren hänen selälleen, ja kun Ilari varovaisesti kääntyi toiselle kyljelleen, hän näki, kuinka uni oli tasoittanut tämän kasvoilta huolen juonteet ja luonut niille suorastaan hämmentävän rauhallisen naamion. Kuunvalossa tyttö näytti yliluonnolliselta, jonkinlaiselta maalausten keijukaiselta tai jumalattarelta. Ilari katseli kasvoja pitkän tovin, painoi leuan muodon ja poskipäiden pyöreyden syvälle mieleensä.

Liikahtaa hän ei uskaltanut siinä pelossa, että tyttö siirtäisi kättään. Hän painoi silmänsä kiinni ja yritti kuvitella, että Aada oli kietonut sen hänen ympärilleen tarkoituksella.

Se oli kaunis ajatus, kaunis ja yhtä totuudenvastainen kuin tytön kasvoilla leijaileva seesteinen onnen verho. Ilari tiesi sen, mutta hetken aikaa hän halusi ajatella, että hän oli Aadan.

Että Aada oli hänen.

Osa 12

Kuvajainen

Järven tyyni peilipinta
heijasti kasvoni veteen
ja hetken luulin
että jokin niissä muuttui
että jokin minussa muuttui
mutta se olikin vain
tuulen henkäys laineilla
aaltojen rauhatonta keinuntaa

Enkä nähnyt enää itseäni
En taivasta takanani>

Hekuma, osa 10

He joivat lisää, kilauttivat lasia kesän kunniaksi ja päivittelivät bilepaikan prameutta. ”Itse en kyllä viitsis pitää tällaisessa paikassa yhtään minkäänlaisia juhlia”, Salla myönsi. Olohuoneen suunnasta kuului pahaenteinen räsähdys. Jotain särkyi, ei epäilystäkään.
Sen kunniaksi, Jere nosti lasiaan, ja taas he joivat. Lopulta Salla nousi seisaalteen hakeakseen välillä vettä ja yllättyi, kun jalat meinasivat pettää alta. Paikoillaan istuessa humalatilaa ei ollut huomannut niin helposti, mutta nyt Salla tajusi, että askel oli huomattavasti horjuvampi kuin vielä puoli tuntia sitten. 

Jere nousi yllättävän ketterästi pystyyn, tarttui Salla vyötäisiltä ja esti häntä kaatumasta. ”Kiitos”, Salla hymyili ja otti askeleen tiskiallasta kohti. Tai yritti ottaa, sillä poika ei päästänytkään irti. Salla hätkähti ja liikahti poispäin, mutta poika tarttui hänen käsivarteensa ja piti siitä lujasti kiinni.

Hänen kasvojaan katsoessaan Salla huomasi, että Jere oli paljon enemmän kännissä kuin hän oli tajunnutkaan. Pojan kasvoilla häilynyt valju ilme oli muuttunut jotenkin päättäväisemmäksi. ”Hei, älä mee vielä”, Jere kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa. Hengitys haisi viinalta. Sallaa puistatti, ja äkkiä hän huomasi, että keittiö oli tyhjentynyt, paikalla ei ollut ketään muita.
Jere tunki lähemmäs, työnsi Sallaa nurkkaa kohti ja painoi kulmikkaat kasvonsa lähemmäs häntä. Salla tunsi pulssinsa kiihtyvän. Mitä poika teki, mitä poika oikein yritti, lopeta, lopeta, hänen päässään kaikui kun poika painautui lähemmäs, hivutti sormia paidan alle, ylemmäs pitkin selkänikamia.

”Lopeta”, Salla parkaisi ja yritti riuhtaista itseään irti, mutta poika oli liian vahva. Hän vain virnisti humalaisella varmuudellaan ja tarrasi häneen entistä kovakouraisemmin.
”Ai haluat leikkiä vaikeaa, käy se mulle”, Jere sanoi ja iski silmää. Aivan äkkinäisellä liikkeellä hän vetaisi tytön mukanaan ruokavarastoon, jota Salla ei ollut aikaisemmin huomannutkaan.

Salla tunsi palan nousevan kurkkuunsa, kun Jere paukautti oven kiinni ja asettui sitä vasten estääkseen Sallaa avaamasta sitä.
”Lopeta!” hän huusi uudestaan, mutta ääni tukahtui muromyslien ja Maizena-pakettien muuriin. Kyyneleet nousivat silmiin, Salla tunsi vapisevansa. Alkoholi horjutti liikkeitä, eivätkä voimat riittäneet minkäänlaiseen vastarintaan, kun Jere alkoi avata hänen paitansa nappeja.
”Tykkäät tästä, minä kyllä tiedän mistä tytöt tykkää”, poika puhui aivan omissa maailmoissaan. Hän ei tuntunut edes huomaavan Sallan nyyhkytyksiä, painautui vain häntä vasten. Ovenraosta tunkeutuva valonsäie sai pojan silmät kiilumaan oudosti. Salla sulki silmänsä, yritti riuhtoa ja hakata mutta tunsi jälleen jalkojensa pettävän altaan.
Poika oli saanut nappirivin auki ja siirtynyt vyönsolkeen. Hän hivutti kättään rintaliivien soljelle, sujautti toisen farkkujenkauluksesta sisään ja –
”LOPETA!”

Sallan silmät sokaistuivat hetkeksi. Hän tunsi, miten poika lennähti äkkiä kauemmaksi ja tajusi, että ruokakomeron ovi oli vetäisty auki.
Kun näkökenttä jälleen selkeni, hän huomasi, että oviaukossa seisoi tummansiniseen teepaitaan pukeutunut vaaleahiuksinen poika, joka tuijotti häntä hätääntynyt katse silmissään. Ne olivat tällä kertaa vihreät.

Matias oli tullut bileisiin.

Kuva täältä. 

Osa 11

Lumihuntu, osa 10

Aada käänsi katseensa suoraan häneen. Siniharmaat silmät välkehtivät kosteina liekkien valossa. Itkikö tyttö? Ilari ei osannut sanoa. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan. Juuri äskenhän tämä oli vielä hihitellyt saunanlauteilla.

Aada ei vastannut mitään, tuijotti vain häntä niin vilpittömin, niin pohjattoman murheellisin silmin, että Ilari tunsi itsekin palan nousevan kurkkuunsa. Mitä oikein oli tekeillä? Oliko hän sanonut jotain pahasti, hän aprikoi, muttei keksinyt mitään.

Ilari ei voinut irroittautua katseesta, ei voinut eikä halunnut. ”Hei, onko kaikki hyvin?” hän kuiskasi uudestaan, mutta tyttö pudisti päätään liikauttamattakaan katsettaan. Oli kuin hän olisi yrittänyt kertoa sillä jotain. Ilmeessä oli tuskaa ja kaipausta, jotain kauheaa ja kaunista.
Märkä hiussuortuva valahti Aadan silmille, eikä Ilari voinut itselleen mitään vaan kumartui lähemmäs ja pyyhkäisi sen sormellaan tytön korvan taakse. Liike oli hidas. Hän tunsi viileän silkkisen ihon sormenpäidensä alla ja veti syvään henkeä.
Tyttö ei tuntunut pistävän pahakseen. Ilari oli erottavinaan pienen hymynhäivähdyksen, mutta saman tien se oli poissa. Hän tunsi ihokarvojensa nousevan pystyyn, vaikka huone oli melkein liiankin lämmin.

Aadan kasvot olivat nyt lähempänä kuin äsken. Ilari näki oman kuvajaisensa hänen silmistään ja ajatukset sumenivat. Tulen rätinä kuului vaimeasti kuin kuulosuojainten takaa, veri kohisi korvissa ja koko keho vavahteli pulssin tahdissa.

He kaksi istuivat tulen hämyisässä loimussa sekunteja, minuutteja, mitä lie – ajantaju katosi. Hiljaisuus kietoutui ympärille, sanat takertuivat kiinni kurkkuun. Niillä ei ollut merkitystä, ei juuri nyt.

Tytön katseessa oli vielä jotain muutakin, Ilari äkkiä huomasi ja tunsi sydämensä takovan vielä lujemmin. Aadan silmissä oli halua, paljasta ja puhdasta halua. Ilari ei ymmärtänyt, mistä se oli niihin ilmestynyt, mutta hän tiesi, mitä näki ja mitä tunsi.
Katse tuntui vetävän häntä puoleensa täysin vastustamattomasti. Tyttökin kumartui hitaasti eteenpäin ja pian heidän kasvonsa olivat niin lähellä toisiaan, että nenät koskettaisivat, jos kumpikaan liikkuisi vähääkään. He liikkuivat.

Kun Aada lopulta kietoi sormensa Ilarin niskaan ja taivutti päätään vielä kerran, kaikki tuntui oikealta, niin mielettömän oikealta että sattui.

Saunan pehmentämät huulet painautuvat toisiaan vasten. Ensimmäinen suudelma oli varovainen, tunnusteleva, viaton, mutta pian liikkeet vaihtuivat kiihkeämmiksi. Sormet takertuivat niskahiuksiin, huulet näykkivät halukkaina, vaativina. Hengitys kiihtyi. Jossain vaiheessa Ilari nosti tytön sylilleen. Kuuma ilma otti heidät syleilyynsä, ikkunat olivat höyrystyneet kosteudesta.

Katsettaan he eivät irroittaneet toisistaan, eivät hetkeksikään.

Ja aivan yhtäkkiä, juuri kun Ilari oli aikeissa irrottaa tytön vartaloa peittävän pyyhkeen, tämä säpsähti. Ilme muuttui pelokkaaksi, jotenkin säikyksi. Ilarin käsi pysähtyi kesken liikkeen, eikä hän ehtinyt ymmärtää, mitä tapahtui, ennen kuin Aada jo ponkaisi ylös hänen sylistään kietoen pyyhettä tiukemmin ympärilleen.

Nopealla liikkeellä tyttö harppasi huoneen toiseen päähän ja keräsi syliinsä farkkunsa, printtikuvioisen teepaitansa, mustat alushousunsa. Hän nappasi pöydältä vielä rannekellonsa ja deodoranttiputelinsa, ja samassa hän veti jo jalkaansa talvisaapikkaita ja riuhtaisi oven auki. Paita tipahti vaatepinon päältä. Aada kumartui noukkimaan sen, nousi uudelleen ylös ja vilkaisi Ilaria. Hetkeksi hän pysähtyi ja kuiskasi jotain.

Anteeksi, sanoiko se anteeksi?

Ovi kolahti ja tyttö oli poissa.

Kuva täältä.  

Osa 11