Asunto oli ahdas ja vanhanaikainen: pienen keittokomeron oranssinkeltaiset kaapit toivat väistämättä mieleen mummolan, ja kulunut muovimatto oli kaikesta päätellen nähnyt parhaat päivänsä ennen kuin Salla oli syntynytkään. Tavaraa oli kaikkialla. Kattiloita, paistinlastoja, lehtipinoja ja lainakirjoja lojui ikkunalaudalla, keittiötasoilla, minne tahansa Salla silmänsä käänsikään. Jääkaapin ovi oli peitetty värikkäillä postikorteilla. Pippuripurkit ja posliininen koriste-eläinkokoelma viihtyivät maustehyllyllä sulassa sovussa keskenään.
”Oota, mä siirrän näitä vähän”, hän ilmoitti leppoisasti raivatessaan keittiön tuolit tyhjiksi ja viittoi Sallaa istumaan. ”Haluatko jotain syötävää?” hän kysäisi samalla kun täytti teepannun vedellä ja laittoi sen hellalle lämpenemään.
”Ei kiitos, olin just äsken piknikillä”, Salla vastasi.
”Hyvä, eipä täällä kauheasti ois mitään ollutkaan”, Samu nauroi. ”Mä elän nykyään lähinnä nuudelilla ja mikropuurolla.”
”Aitoa opiskelijaelämää.”
”Niin kai sitten. Lukiolaisena ei tuet pahemmin juokse.”
”Eikö sun vanhemmat sitten avusta sua?” Salla ihmetteli.
Samu pudisti päätään. ”Äiti laittaa lapsilisät tilille. Ei sen kummempaa. Ei sitä kiinnosta”, hän ilmoitti omituisen huolettomasti. Salla yritti tavoittaa pojan katsetta, mutta Samu kurkotteli teekuppeja yläkaapista, hääräsi hellan ääressä. Teki mieli kysyä lisää, mutta poika ei vaikuttanut halukkaalta puhumaan asiasta. Eipä se kai ihme ollutkaan: eiväthän he oikeastaan edes tunteneet toisiaan, Salla muistutti itseään.
VIIIHHH. Salla hätkähti korkeaa, kimeää ääntä, ja kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, että se tuli teepannusta. Aika sympaattista. Hän ei ollut nähnyt viheltävää teepannua kuin englantilaisissa tv-sarjoissa ja taisi tulla sanoneeksi sen ääneen.
”Mä oon vähän tällainen vanhan koulukunnan edustaja”, Samu selitti kaataessaan savuteetä haudutuspussiin. ”Ei kai vedenkeitin paljoa maksais, mutta tuleeko siitä muka samanlaista fiilistä? Ei todellakaan”, hän vastasi Sallan puolesta. ”Siinä on. Varo, se on kuumaa”, poika totesi ojentaessaan höyryävän kupin hänelle.
”Etkö kysy, otanko maitoa tai sokeria?” Salla tiedusteli.
”En. No, oisitko muka ottanut?” Samu kysyi ja kohotti kulmiaan epäileväisesti.
”No... En oikeastaan”, Salla myönsi.
”Sitä minäkin. Musta on turhaa kysellä tuollaista vain kohteliaisuuden vuoksi, jos tietää jo vastauksen”, Samu ilmoitti.
”Ja miten muka tiesit sen jo etukäteen?”
”Sen vain tietää. Ei se ole sen kummempaa. Oon aina välillä tehnyt hommia yhdessä kahvilassa ja siellä on ihan kätevää, kun osaa arvata, kuka ottaa maitoa ja kuka ei”, Samu väitti ja sai Salla pyöräyttämään silmiään mielessään. Melkoinen ajatustenlukija, tosiaan.
Samukin istui pöydän ääreen ja hörppäsi juomaansa. Kuumasta teestä nouseva höyry sai hänen silmälasinsa sumentumaan, eikä Salla voinut olla hymyilemättä näylle.
”No, mitä virnuilet?” Samu kysyi saman tien.
”Arvaa”, Salla ei voinut estää hihitystä. Poika puisteli päätään ja otti lasit hetkeksi pois. ”Ei tämä nyt niin hauskaa ole”, hän huokaisi mutta hymyili itsekin ujoa, vinoa virnettään.
”No, mitäs tykkäät?” Samu jatkoi ja kohotti kysyvän katseensa häneen.
”Tykkään?” Salla ihmetteli, mutta tajusi sitten. ”Niin joo, teestä! Kai tämä ihan hyvää on. Erilaista.”
Savutee oli todella nimensä veroista: makua ei tarvinnut arvailla, ja kevyt nuotiontuoksu täytti pian koko keittiön. Salla tunsi olonsa oudon raukeaksi. Kaoottinen kämppä tuntui oikeastaan aika kodikkaalta: kaikella oli oma paikkansa, vaikkei se välttämättä ollutkaan aivan se sama, jota Salla itse olisi ensimmäiseksi veikannut. Toisaalta mikäpä hän oli sanomaan, ettei liekehtivänpunaista ruukkuorkideaa ollut tapana säilyttää ruoanlaittotasolla tai että keittiönpöytä oli oikeastaan tarkoitettu astioille, ei lautapelipinolle. Talo elää tavallaan, ja miten se nyt menikään.
Hyvin pian Salla huomasi viihtyvänsä Samun seurassa. Erikoisesti leikattuun vihreään neulepaitaan ja vähän liian lyhyisiin samettihousuihin pukeutuneessa pojassa oli jotain, mihin hän ei ollut aikaisemmin törmännyt. Omalaatuinen, sitä tämä ainakin oli. Ennen kuin Salla huomasikaan, keskustelu karkasi aivan omille teilleen: se pistäytyi fantasiakirjoissa, kulki Kiinan Mao Tsetungin kautta väkivaltakoneistoon ja siitä ihmismieleen, itsekkyyteen ja lopulta parisuhteisiin, joista kummallakaan ei tosin ollut sanottavammin omakohtaista kokemusta.
”Uskotko rakkauteen?” oli kysymys, jota Salla ei aivan ensimmäisenä olisi osannut pöllölasiselta pojalta odottaa, mutta tämä kysyi sen yhtä kaikki.
”Vaikea sanoa, kun ei ole koskaan edes ollut rakastunut”, hän totesi, mutta Samu ei päästänyt häntä niin helpolla, vaan jatkoi keskustelua, kysyi unelmakumppanista ja siitä, antavatko elokuvat hänen mielestään oikeaa kuvaa romantiikasta.
Salla ymmärsi pian, että kun unohti tavanomaiset keskustelukaavat, Samun kanssa saattoi puhua lähes mistä tahansa, ja useammin kuin kerran poika sai hänet täysin hiljaiseksi omilla mietteillään. Aika kului hengästyttävän nopeasti: pieni Ikean seinäkello nakutteli hiljaa tunnin ja toisenkin, kunnes Salla lopulta tajusi vilkaista viisareiden asentoa tarkemmin.
”Voi ei, miten se on noin paljon!” hän hätkähti ja veti kännykän taskustaan. Kolme vastaamatonta puhelua, hän oli taas unohtanut sen äänettömälle. Petra taisi olla jo kärsimätön. Juuri samaan aikaan Samun oma puhelin alkoi piippailla Vivaldin tahtiin. Poika vilkaisi näyttöä ja sitten Sallaa. Kasvoilla oli yhtäkkiä huolestunut ilme.
”Oota ihan vähän, tuun kohta takas”, poika sanoi ja painui sen enempiä selittelemättä omaan huoneeseensa vastaamaan puheluun.
Salla odotteli pöydän ääressä viisi minuuttia, kymmenen, kunnes Samu lopulta harppoi takaisin keittiöön ja paiskasi huoneensa oven kuuluvasti kiinni takanaan.
”No?” Salla kysyi, mutta poika pudisti päätään, vältteli hänen katsettaan.
”Se oli mun sisko. Kuule, sun ois varmaan nyt parempi lähteä”, Samu ilmoitti vieläkin synkeänä seiniä tuijotellen ja käveli kohti eteistä niin rivakasti, ettei vihje jäänyt epäselväksi. Hämmentyneenä Salla seurasi poikaa, joka oli jo ottanut naulakosta hänen takkinsa ja tarjosi sitä hänen harteilleen.
”Mutta miksi –” Salla aloitti, mutta Samu pudisti uudestaan päätään ja antoi viimein Sallan kohdata hänen katseensa. Linssit eivät onnistuneet huijaamaan: silmät punoittivat, siitä Salla oli aivan varma. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa kysymyksille, sillä Salla huomasi jo olevansa puoliksi rappukäytävässä. Samu painoi ovea kiinni, mutta juuri ennen sen sulkeutumista hän hymyili vielä Sallalle sen raosta vaisusti.
”Nähdään taas, kultakutri” hän kuiskasi, ja seuraavassa hetkessä Salla tajusi seisovansa yksin tyhjässä, hiljaisessa porraskäytävässä.
Bussipysäkille kulkiessaan hän ei voinut kuin hämmästellä äkillistä käännettä. Mitä oikein oli tapahtunut?
Niin, ja mikä ihmeen kultakutri?
Kaikesta hämmennyksestä huolimatta sana sai hänet hymyilemään itsekseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti