Ensimmäisten lukioviikkojen jännitys vaihtui pian tasaisen tavalliseksi arjeksi. Uusi opiskelurytmi kävi tutuksi, samoin Antin ahdas kimppakämppä, jossa Sallan vähitellen vakiintuva kaveriporukka vietti viikonloppuiltojaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Koeviikko tuli ja meni, lehdet kellastuivat puissa, aamulla oli laitettava hansikkaat käsiin ja vaihdettava kesätakki paksumpaan. Petran kanssa Salla päätti aloittaa yhteisen lenkkeilyharrastuksen, mutta kun kävelyretket tuntuivat suuntautuvan useimmiten S-Marketin karkkihyllylle, he päättivät palata vanhoihin kaavoihin ja viettivät öiksi venyviä iltoja toistensa huoneissa jutellen, itkien, nauraen.
Astuessaan aamuisin keltaiseen kivitaloon Salla tunsi sisällään outoa läikehdintää, jolla ei ollut mitään tekemistä opiskeluinnon kanssa, niin paljon kuin hän lukiostaan pitikin. Ei, läikehdinnän syy oli pyöreälasinen poika, jonka luokse Salla huomasi hakeutuvansa yhä useammin aina silloin kun Annika, Antti ja muu vakioporukka oli jossain muualla.
Oli hän Samuakin koettanut houkutella mukaan joukkoon, mutta poika vaikutti viihtyvän paremmin itsekseen ikkunasyvennyksiin painautuneena kuin suuren ihmisjoukon keskellä.
Eikä sillä, eivät muutkaan aina tuntuneet Samua oikein ymmärtävän. Salla ei voinut olla huomaamatta, millaisia katseita pojan omintakeinen pukeutumistyyli ja pöllölasit saivat osakseen.
”Mistä ihmeestä te sen Samun kanssa oikein juttelette?” Annika tiedusteli useammin kuin kerran. ”Puhuuko se koskaan muusta ku niistä kirjoistaan ja filosofiasta ja sellaisesta? Multa sen jutut menee aina ihan ohi”, tyttö jatkoi eikä selvästikään voinut käsittää, mitä Salla Samussa oikein näki.
Ei Salla sitä oikein itsekään osannut selittää, mutta jokin pojan pohdiskelevassa olemuksessa ja omalaatuisessa vaatemaussa vetosi häneen. Oli virkistävää törmätä ihmiseen, joka ei tuntunut välittävän lainkaan siitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Vaikka Samu ei koskaan kuuluisi koulun suosituimpien piiriin, häneen eleissään ja olemuksessaan oli jonkinlaista itsetietoista varmuutta, joka erotti hänet muista yksinäisistä lukutoukista. Kun uudet opiskelijat vähitellen löysivät omat paikkansa, Salla pani merkille, että yllättävän moni nyökkäsi ohimennen ikkunalaudalla istuksivalle poikalle, vaikkei tämä usein edes huomannut sitä, käänsi vain sivua eteenpäin.
Teeillan hämmentävän päätöksen jälkeen Sallasta tuntui aluksi vaikealta lähestyä poikaa paremmin, mutta kun hän lopulta sai kerättyä rohkeutensa ja istuttua pojan viereen valkealle ikkunalaudalle, paluuta ei ollut. Salla sai tyytyväisenä huomata, että hänet nähdessään poika laski kirjansa alas yhä useammin, ja yhteinen keskustelunsäie löytyi kerta toisensa jälkeen helpommin, vaikka Samu saattoi yhä yllättää hänet tokaisemalla aivan noin vain jotain satavuotisesta sodasta tai keskiaikaisesta kaupunkiarkkitehtuurista. Vähintään yhtä yllättynyt Salla oli siitä huomiosta, että saattoi toisinaan itsekin uppoutua keskusteluun antiikin orjamarkkinoista tai uskontojen merkityksestä ihmiskunnalle.
Eivät heidän keskustelunsa tietenkään aina niin raskaita olleet. Sitä mukaa kun he tutustuivat toisiinsa paremmin, Samu alkoi puhua myös omasta elämästään, arjesta, viikonloppusuunnitelmistaan. Oikeastaan järjestys meni ihan väärinpäin, Salla tuli kerran miettineeksi. He olivat aloittaneet aiheista, joista vuosikausiakin toisensa tunteneet ihmiset eivät välttämättä puhuneet, ja vaati kuukausia, etten kuin heidän juttelunsa edes hetkittäin muistutti ventovieraiden small talk -avauksia.
Koulun ulkopuolella Salla ei Samua nähnyt, joten oli melkoinen yllätys, kun poika eräällä hyppytunnilla marraskuun alussa ehdotti, että hän tulisi taas joku päivä käymään kylässä.
”Onko sulla taas jotain uutta teetä?” Salla veikkasi, mutta poika vain hymyili.
”Eipä mitään erityistä.”
Tietysti Salla suostui. Jo samana iltana he kulkivat Merikosken siltoja pitkin Toivoniemeen. Loppukesän aurinko oli enää muisto vain. Vaikka lämpötila ei aivan mennyt pakkasen puolelle, sumuinen sade ja navakka merituuli porautuivat vaatteiden läpi suoraan iholle. Salla nosti villakangastakin kauluksen pystyyn ja työnsi paljaat kätensä syvälle taskuihin, mutta ei se mitään auttanut.
”Tarvitko näitä?” Samu ojensi hänelle vihreitä, pörröisiksi kuluneita villalapasiaan.
”Etkö ite?”
Poika pudisteli päätään ja Salla sujautti lapaset kiitollisena käsiinsä.
Kämppä oli yhtä iloisen kaoottinen kuin ennenkin, ja heti eteisessä Salla oli kompastua lattialla avonaisena lojuvaan lentolaukkuun.
”Lasse kävi syyslomalla Saksassa”, Samu kohautti olkiaan ja tökkäsi laukun jalallaan seinän viereen.
”Sun kämppis?” Salla varmisti.
”Kämppis ja bestis, vois kai sanoa. Me ollaan tunnettu pikkupojista asti. Kumpikin yhtä ahkeria siivoamaan, niinku näät.”
Salla naurahti ja punastui. Samu oli tainnut huomata, kuinka arvioivasti hän kaikkialle ulottuvaa tavararöykkiötä silmäili.
Tällä kertaa Samu ei edes tarjonnut teetä vaan johdatti hänet suoraan huoneeseensa, joka oli Sallan suureksi hämmästykseksi huomattavasti avarampi kuin muu asunto.
”Helpompi opiskella kun pöydälle mahtuu kirjojakin”, Samu selitti ennen kuin Salla ehti edes avata suutaan. Pieni kangassohvakin näytti kohtalaisen tyhjältä, joten Salla uskalsi istahtaa sille ilman suurempia raivausoperaatioita.
Samu jäi seisomaan vähän kauemmas, ja lopulta Salla nosti kysyvänä katseensa. Siniset silmät tuijottivat takaisin lasien takaa.
”Mitäs nyt?”
”Hss. Pysy nyt siinä paikoillas”, Samu määräsi lopettamatta tuijotustaan. Salla tunsi punan kohoavan poskilleen. Hän ei onnistunut pitämään suutaan kiinni erityisen kauan.
”Miks?”
”Mä katon sua”, Samu ilmoitti aivan kuin se olisi ollut maailman ilmiselvin asia. Ehkä olikin.
Poika käänteli tutkivasti päätään tavalla, joka toi väistämättä mieleen pöllön. Lopulta hän harppasi Sallan luo ja istahti tämän viereen sohvalle.
”No mitä näkyi?”
”Kuule Salla, saanko kysyä sulta jotain suoraan?”
”Miks sä vastaat kysymykseen kysymyksellä?”
”Saanko?”
”No saat kai”, Salla lopulta myöntyi.
”Onko sulla joku? Siis joku poika?” Samu hämmästyttävän viattomalla äänellä. Salla rypisti kulmiaan.
”En minä seurustele, ollaanhan me tästä puhuttu.”
Samu pudisti päätään kärsimättömästi. ”En minä sitä kysynyt vaan ihan vain sitä, että onko sulla joku. Ihan noin niinku... yleensä”, poika haki sanoja.
Aivan hetkeksi Sallan mieleen välähti käteen piirretty perhonen ja toiset, tummemmat silmät.
Joiden omistaja oli tuhansien kilometrien päässä.
”Ei, ei ketään erityistä”, Salla pudisti päätään.
”Hyvä”, Samu sanoi.
Sitten hän suuteli häntä.
aaa, tää on ihana tarina!:) noi kuvat noitten tekstien alussa on hienoja, ja sä osaat kirjottaa ihan hirveen hyvin, ihan ku jotain kirjaa lukis:)
VastaaPoistajään lukemaan:)
Voi kiitos, valtavan kiva kuulla! :) Vaikka onhan tässä tekstissä edelleen hiomista, mutta kirjoittamaan oppii parhaiten kirjoittamalla. Tervetuloa seuraamaan!
VastaaPoistaTörmäsin tähän vasta eilen ja ihastuin heti! :) Teksti ja etenkin dialogit on tosi sujuvia sekä tunteikkaita. Ennen kuin huomasinkaan olin lukenut kaikki osat tästä tarinasta.
VastaaPoistaKysymys kuuluukin: jatkuuhan tämä?
tsemppiä kirjoittamiseen!
Sanna, paljon kiitoksia - vaikka näinkin pitkän ajan päästä. Kirjoittaminen on jäänyt pitkäksi aikaa vähähän jäihin, mutta nyt tarkoituksena olisi viritellä harrastusta uudelleen käyntiin. Ainakin Lumihuntuun osaan luvata jatkoa, lisäksi alan todennäköisesti julkaista täällä kolmatta, hieman erityylistä tarinaa. Hekuma on itselleni kysymysmerkki, sillä vaikka tarina on edennyt jo varsin pitkästi, en ole hahmoihin ja juonenkulkuun kaikilta osin tyytyväinen. Hekumasta näkee ehkä parhaiten sen, etten ole kirjoittanut fiktiota käytännössä juuri ollenkaan aikaisemmin, ja tietyt alkutarinan käänteet tuntuvat itsestäni nyt hieman kliseisiltä ja ennalta-arvattavilta. Katsotaan kuitenkin, josko vielä Hekumastakin innostuisin - vaikka sitten vähän muunneltuna versiona, jos ei muuten.
VastaaPoista