sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Hekuma, osa 20


 
Monta hetkeä myöhemmin Salla kulki bussipysäkkiä kohti kevein askelin. Vaikka lämpöasteet olivat kierähtäneet miinuksen puolelle ja viima käynyt entistä hyytävämmäksi, häneen se ei enää yltänyt.   Pelkkä ajatus Samun kujeilevista silmistä lämmitti ajatukset ja sai posket punertumaan. Käsiä  peittivät jälleen pojan vihreät lapaset. Oikean peukalon kohdalla oli pieni reikä, Salla havainnoi hajamielisesti.

Salla ja Samu. Samu ja Salla. Salla toisteli sanoja mielessään ja hymyili itsekseen. Jopa heidän nimensä sopivat hyvin yhteen.
                     
Katsellessaan ohi vilistäviä maisemia hän loi jo mielessään haavekuvia siitä, kuinka kaikki etenisi. Kun lumi laskeutuisi maahan, he kävelisivät käsi kädessä puistojen läpi. Samu haluaisi kuunnella talven hiljaisuutta. Hän osoittelisi oksien lomassa paikoillaan värjötteleviä lintuja, kertoisi varmaan, kuinka inuiitit selvisivät loputtoman talven keskellä tai pohtisi taivaalta satavien hiutaleiden täydellisyyttä. Ajan kuluessa he kävisivät juomassa teetä kaikissa keskustan kahviloissa, katsoisivat sunnuntaiaamuisin mustavalkoisia elokuvia Samun hailakalla samettisohvalla ja kadottaisivat  kaksistaan ajantajun.

Niin Salla mielessään maalaili, vaikka ymmärsi, että vielä oli aikaista suunnitella mitään. Eiväthän he olleet vielä päättäneet mitään, eivät luvanneet eivätkä sopineet. Ja silti: Samun katseesta ei ollut voinut erehtyä. Tämä ei jäisi tähän iltaan, siitä Salla oli varma.

Ohimennen ajatuksissa vilahti toinenkin tuntemus. Oli kuin hän olisi unohtanut jotain, joka melkein palasi mieleen mutta ei kuitenkaan. Salla tarkisti laukkunsa: kännykkä, avaimet, lompakko, kaikki mukana kuten pitikin. Pitikö hänen olla tänään menossa johonkin? Äikänkurssin teatterivierailu olisi vasta huomenna, kurssimoniste vahvisti. Petralle hän oli eilen unohtanut soittaa vaikka oli luvannut, mutta ei tämä sitäkään ollut.

Kun Salla lopulta muisti, mikä mieltä painoi, hän olisi halunnut unohtaa koko asian uudestaan.
Onko sulla joku?”
”Ei, ei ketään.”

Tottahan se olikin. Matias ei ollut pitänyt häneen lähtönsä jälkeen mitään yhteyttä: ei viestiä, ei Galleria-kommenttia, ei mitään. Ja miksipä toisaalta olisikaan, Salla kysyi itseltään. Eihän heidän välillään ollut lopulta tapahtunut oikeastaan mitään. He olivat tavanneet kaksi kertaa, kaksi. Jutelleet, tanssineet humalassa kaikkien muiden ihmisten joukossa. Ei siinä ollut mitään sellaista, että asiaa olisi kannattanut muistella tai murehtia jälkeenpäin. Matias oli poissa ja olisi vielä pitkään, eikä heillä ollut mitään syytä nähdä toisiaan sen jälkeenkään.

Astuessaan eteiseen Salla oli saanut järjestettyä ajatuksensa jälleen kasaan. Samu oli todella suudellut häntä. Muuta ei tarvinnut nyt miettiä.

Salla potkaisi talvisaapikkaat jalastaan, nakkasi laukun huoneeseensa ja totesi keittiöön astellessaan, että iltapalaksi syötäisiin mansikkakeittoa. Äiti hämmenteli kattilaa lieden äärellä ja kurkisteli samalla olohuoneen puolella pyörivää uutislähetystä.
”Sinuakin välillä näkee”, äiti hymyili ja pyyhkäisi hajamielisesti tyttärensä hiuksia. Tänään oli näköjään hyvä päivä. ”Olitko taas sen Anniinan kanssa?”
”Annikan”, Salla korjasi eikä vaivautunut kertomaan, että ei oikeastaan. Äiti ei oikein tahtonut pysyä kärryillä hänen menemisistään, mutta siihen hän oli tottunut jo kauan sitten. Ihan turha antaa sen suurempaa selontekoa, kaikki unohtuisi kuitenkin seuraavaan iltaan mennessä.
 
”Sepä kiva, että oot saanut siellä lukiossa uusia kavereita. Viime vuonna olit niin yks-”
”Joo joo.” Äiti ei näköjään vieläkään ollut ymmärtänyt, ettei tämä ollut hänelle mikään mieluisin puheenaihe. ”Huikkaa sitten kun keitto on valmista”, Salla pyysi kääntyessään kohti omaa huonettaan.
”Hei muuten, odotas vähän!” äiti muisti ja kääntyi niin äkisti, että oli tönäistä koko kattilan liedeltä. ”Sulle tuli postia.”
”Tiedän, kirjat on taas myöhässä, maksan kyllä...”

Äiti kaiveli jo pöydän nurkassa keikkuvaa lehtipinoa ja löysi etsimänsä. ”Ei tämä ole kirjastosta. Vaan... Japanista”, äiti rypisti kulmiaan. ”Niin tässä lukee. Japanista.”

 Kuva täältä.

***

Mielessäni myllää tällä hetkellä paljon kirjoitusideoita, uutta jatkonovelliakin olen aloitellut. Jossain vaiheessa lisäilen varmaankin tännekin vähän tuoreempaa tekstinalkua, mutta edellisetkin jatkokertomukset aion vakaasti saattaa loppuun. Onkohan kolme yhtäaikaista jatkotarinaa vähän liikaa? Ehkä kannattaisi ensin kirjoittaa Hekuma ja Lumihuntu valmiiksi ja laittaa niiden rinnalle lyhyempiä one shot -novelleja. Katsotaan.

5 kommenttia:

  1. Mua ei lukijana ainakaan haittaisi lukea kolmeakin jatkonovellia yhtä aikaa. :)

    - Suvi

    VastaaPoista
  2. Milloinkohan aijot jatkaa tuota lumihuntu tarinaa vai oletko jo lopettanut tämän blogin pitämisen oisi kiva saada jatkoa.. :)

    VastaaPoista
  3. Millon sä jatkat? :( Käyn joka ikinen ilta katsomassa ootko kirjoittanu muttei oo pitkään aikaa tullu.
    Eikä mua haittais yhtään jos lisäät tänne uusia novelleja! Kunhan muistat jatkaa muitakin :)

    VastaaPoista
  4. Jatkuuko ikinä enää? :( PS.uus lukia

    VastaaPoista
  5. Hei! Pahoittelut hiljaisuudesta - kirjoittelut ovat jääneet pitkäksi, pitkäksi aikaa vähemmälle, eikä jatkoa ole syntynyt. Nyt olen kuitenkin taas hiljalleen palailemassa kirjoittamisen pariin, ja jatkoa on vielä varmasti luvassa ainakin Lumihunnulle. Hekuman kanssa olen tällä hetkellä hieman ristiriitaisissa fiiliksissä, mutta ehkä jokin päivä innostun vielä jatkamaan sitäkin. Näiden lisäksi työn alla on fantasiatarina Vetten valtiatar, ja sitäkin tulen luultavasti täällä julkaisemaan. :)

    Kiitos kärsivällisyydestä - olen oikeastaan yllättynyt siitä, että näinkin moni on vielä jaksanut tarinoiden perään kysellä, vaikka itse en ole ilmoittanut itsestäni mitään.

    VastaaPoista


traffic counter