Lumihuntu, osa 2

 1. luku

Maaliskuu 2008

Lumihanki kimalteli kevätauringon kalpeiden säteiden valossa. Lämpötila keikkui nipin napin miinuksen puolella, ja talitintit lauloivat kilpaa titityytään. Talvi oli viimein väistymässä. Mökkireissusta tulisi mahtava, Aada hymyili itsekseen.

Oli oikeastaan sattumaa, että hän oli lähdössä viettämään hiihtolomaansa Taivalkoskelle. Lotta oli pyytänyt häntä mukaan vasta edellisenä iltana, sanonut tarvitsevansa naisseuraa. Tarkoituksena oli suunnata Lotan poikaystävän kaverin mökille.

”Ajattelin ensin, että kyllä minä Lauria ja sen porukkaa nyt sen verran kestän. Mutta sitten Mirva joutuikin perumaan, ja kolme päivää pelkkää äijämeininkiä on kyllä vähän liikaa mulle”, Lotta oli selittänyt, eikä Aada väittänyt vastaan.

Niinpä Aada seisoi lauantaiaamuna kerrostalonsa parkkipaikalla urheilukassin ja makuupussin kanssa ja odotti sinistä Volkswagenia. Sen olisi oikeastaan pitänyt tulla jo kymmenen minuuttia sitten, mutta ei hänellä kiire ollut. 

Aada kulutti aikaansa katselemalla ohikulkevia koirantaluttajia ja yöreissuiltaan palaavia, väsyneinä laahustavia opiskelijoita. Joku oli näköjään kadottanut kenkänsä illan melskeessä. Nuori mies hyppeli sukkasillaan parkkipaikan läpi kuin paraskin atleetti ja katosi nopeasti opiskelija-asuntonsa sisään.

Aada pohti, millainen muu seurue tulisi olemaan. Hän ei tuntenut entuudestaan kuin Lotan ja Laurin. Heidän lisäkseen mukaan tulisivat myös Tuomas ja Ilkka – oliko se nyt Ilkka? Molemmat olivat teekkareita, kuten Lauri. Mökki oli Tuomaksen vanhempien. Muuta hän ei oikeastaan pojista tiennyt.

Lopulta tuttu auto kaarsi pihalle. Lauri avasi jo valmiiksi täynnä olevan takakontin ja sulloi urheilukassin muiden sekaan. Makuupussi menisi sylissä. 

Aada avasi takaoven ja istui Lotan taakse.

”Terve!”

”Terve! Sori ku kesti, avaimet meinas unohtua matkasta”, Lotta selitti etupenkiltä. ”Ai niin, te ette varmaan oo vielä tavanneet. Tässä on Aada. Tuomas, Ilari”, hän osoitti keskellä ja vasemmalla istuvia poikia. 

Aada kätteli poikia makuupussinsa yli. Ilari, sehän se olikin.

Vieressä istuva Tuomas oli pitkä, hoikka tummahiuksinen poika. Suklaasilmä, pitkäripsi. Sellainen, josta tytöt eivät saaneet katsettaan irti edes unissaan. Ja kauhean kova puhumaan. Tuskin oli auto lähtenyt käyntiin, kun tämä jo kertoi edellisen viikon baariseikkailuistaan Aadalle kuin vanhallekin tutulle. 

”Aamulla kuulin, että olin laulanut karaokea. No, ei siinä mitään, on sitä ennenkin laulettu. Oispa se nyt vain ollut edes se Aikuinen nainen. Mutta minähän poika lauloin ”Varpunen jouluaamuna”. Mitä helvettiä, Varpunen jouluaamuna. Maaliskuussa. Karaoke-emäntä oli kuulemma kehunut herkäksi tulkinnaksi. Hävetti ihan hitosti”, tämä pyöritteli silmiään, eikä Aada voinut kuin nauraa. Hauska tyyppi, hän päätti.

Ilari oli hieman hiljaisempi. Ei mikään ujo: Tuomaksen rinnalla varmaan kuka tahansa vaikutti hiljaiselta. Vaaleat hiukset, siniharmaat silmät, tyylikkäät silmälasit – kaikin puolin tavallisen oloinen tapaus. Mukava, Aada päätteli automatkan edetessä. Fiksu ja mukava. 

”Hei, kiva kun pääsit mukaan näin lyhyellä varoitusajalla. Aadahan se oli?”, Ilari kysyi.

Hänen silmänsä hymyilivät Aadalle. Aada hymyili hänelle.

Ilari kurkotti Tuomaksen yli laittamaan Ultra Brata soittimeen, ja Aadan piti pidätellä itseään, ettei laulanut mukana. 

Kyllä vain. Reissusta tulisi mahtava.

Kuva täältä. 

Osa 3