Entten tentten, osa 1

Entten tentten
Osa 1

Veera kiihdyttää askeliaan. Nahkanilkkurit yrittävät turhaan väistellä asfaltilla kiemurtelevia vesipuroja, kosteat sukat liimautuvat jo kengänpohjiin. Ilmassa haisee märkä sora ja keräämättömät koiranjätökset. Talitintti laulaa niin kuin kaupunkien talitintit laulavat, ti-tyy, ti-tyy. Vielä näidenkin vuosien jälkeen se kuulostaa Veeran korvissa vajaalta, jotenkin surulliselta. Että linnutkin jättävät lauseensa kesken.

Jos Veera ajattelisi asiaa, hän huomaisi, että aurinko lämmittää jo kasvoja, sulattaa pälvipaikkoja puiden juurille ja mäenrinteisiin. Sellaista hän ei kuitenkaan nyt mieti. Kiiruhtaa vain eteenpäin, ottaa pari juoksuaskelta ehtiäkseen oikeaan bussiin. Upottaa kenkänsä kuralätäkköön, kuinkas muutenkaan.

Kyyneleet tulevat vasta kun kotiovi loksahtaa kiinni. Ensimmäinen nyyhkäys kun Veera laittaa kengät saunanlauteille kuivumaan, toinen kun hän purkaa kauppakassistaan kevytjogurtit ja hunajamarinoidut kanat jääkaapin hyllylle. Kun hän napsauttaa vedenkeittimen päälle, itkusta ei meinaa enää tulla loppua ollenkaan.

Veera laittaa Keisarin morsianta hautumaan ja syö kaksi eineslihapullaa suoraan paketista. Kylmät valmispullat inhottavat. Hän ottaa vielä kolmannen.

Yksin. Veera on taas yksin.

"Meidän täytyy puhua", Veera siteeraa. Even kulmat kohoavat. "Niin se mulle lähetti, että täytyy puhua."

"Ja sitten...?"

"Menin käymään. Ei siinä paljon puhuttavaa ollut", Veera toteaa ja hörppää reilusti minttuteetä, hätkähtää kun kuuma juoma polttaa kielen.

"Istuttiin siinä keittiössä, Lauri vain totesi että ei ole enää kiinnostunut mistään. Tai siis minusta. Mistään  minun kanssani."

Eve kallistaa päätään, näyttää pahoittelevalta.

"Voi ei, tosi kurjaa kuulla. Mitä sä siihen?"

"Mitäs mä. Sanoin että ei se mitään ja rupesin itkemään." Veera kohauttaa olkapäitään ja katselee kahvilan ikkunan läpi näkemättä oikeastaan sen toiselle puolen.

"Nolottaa. Ei tällaisen jutun jälkeen ole mitään oikeutta nostaa sen suurempaa numeroa. Eihän me edes seurusteltu eikä mitään", Veera lisää.

Niin Laurikin oli muistuttanut. Heittänyt kai kevennyksenä, että ethän sä nyt sentään vielä mitään häitä ollut suunnitellut. Eihän Veera. Mitä nyt miettinyt, että Westerlund olisi ollut hemmetin hyvä sukunimi. Veera Westerlund, se olisi rimmannut.

Ei häitä, ei westerlundeja. Peltomaana hän on ja pysyy.

Eve tarjoaa servettiään ja Veera pyyhkäisee silmiään. Mustat rajaukset tarttuvat paperinkulmaan.

"Kiitos."

 Eve hymyilee, mutta ei osaa sanoa sen enempää, ei lohduttaa muuten kuin vakuuttamalla, että vielä niitä miehiä tulee vastaan, ehkä juuri silloin kun vähiten odotat, saatpa nähdä. Veera hymyilee vaisusti ja nyökkää.

Eihän tämä mikään maailmanloppu ole. Jos Veera on aivan rehellinen itselleen, hän tietää ihan hyvin, ettei jutusta olisi koskaan tullut mikään vakavampaa. Ei Lauri puhunut tunteistaan, saanut sydäntä läpättämään yhdellä katseella, ottanut yhteyttä muulloin kuin baari-iltojen jälkeen. Silti sekin oli parempi kuin ei mitään: että oli yksi ihminen joka halusi yöksi juuri hänet, että oli joku jonka vierestä herätä ja jolle laittaa aamulla juustosämpylöitä ja appelsiinimehua. Yksinään Veera ei koskaan edes syönyt aamiaista.

"Okei, se minusta. Kuinka sulla itsellä menee?"

Sitä samaa kuin ennenkin. Työtä ja opiskelua, jumppatunteja ja personal trainer -koulutusta. Evellä on nytkin treenikassi viereisellä tuolilla, bodybalance alkaa puolen tunnin päästä. Mitä se nyt onkaan, jotain joogaa?

"Yhdistelmä joogaa, tai chitä ja pilatesta", Eve korjaa, ja Veera nyökkää ikään kuin olisi juuri muistanut, että niinhän se olikin.

Kahdesta ystävästä Eve on aina ollut se liikunnallisempi. Yleisurheilua ja hiihtoa ala-asteella, tanssia yläasteella, lukiossa cheerleadingin SM-edustusjoukkueessa. Sittemmin ryhmäliikuntatuntien ohjausta ja kuntosalia, aina protskupatukat ja joogamatot mukana. Miesten katseet seuraavat ystävän treenattua olemusta missä Veera ja Eve ikinä liikkuvatkin, nytkin, tavallisessa kahvilassa. Veera vilkaisee Even pientä juustokakkupalasta ja sitten omaa suklaaleivostaan, tuntee pienen syyllisen kirpaisun muttei malta jättää syömättäkään. Hän pistää sacheria suuhun koko haarukallisen ja vetää murusia henkeen, saa yskäkohtauksen ja kääntää viereisten pöytien katseet itseensä.

Eve jatkaa juttuaan kuin ei mitään, hän on tottunut tähän. Veera ei osaa syödä siististi, ei vain osaa. Aina on muruset rinnuksilla, hilloa paidanhelmassa, kastiketta suupielessä.

"Se on hupaisaa", Eve nauraa niin että ruskeat silmät menevät sirrilleen.

"Se on nöyryyttävää. Aikuinen nainen eikä vieläkään ole oppinut syömään", Veera mutisee ja etsii puhtaita servettejä.

"Mitä teet perjantaina?" Eve jatkaa. "Tulisitko meille? Karo on poissa, sillä on jotkut treffit. Otettaisiin vähän skumppaa ja jotain, mennään vaikka baariin jos jaksetaan. Lauantaiaamu vapaata."

"Treffit? Karolla? Kenen kanssa?" Veera hämmästyy. Even sisko tunnetaan koiraharrastuksestaan, siisteydestään, poliittisesta ehdottomuudestaan. Ei miesonnestaan, ei missään tapauksessa deittailustaan.

"Jostain nettideittipalstalta se oli kai jonkun löytänyt. Harrastaa metsästystä, kasvattaa kuulemma lintukoiria tai jotain. No, tuutko?

"Tuun tuun, tietty. Nettideittailu, eikö se tunnu jotenkin... keski-ikäiseltä?"

"Ehkä niin", Eve sanoo. Ei ole tarvinnut ottaa selvää." Hänellä miehiä on aina riittänyt, nimi vain on välillä vaihtunut. Jani on pysynyt kuvioissa nyt puolitoista vuotta ja Eve on viime aikoina alkanut vihjailla yhteenmuutosta. Silmäillyt vuokrakämppiä ja selannut sisustuslehtiä, eikö Töölö olisi aika ihana?

Ystävä vilkaisee kelloaan ja treenikassiaan siihen malliin, että Veerakin tajuaa hörpätä viimeiset teet ja alkaa pukea takkia päälleen.

"Perjantaihin siis. Mä voin tuoda skumpat", Veera lupaa vielä.

Kotona Veera harppaa Hesari-pinon yli, nakkaa ensimmäisenä eteen osuvat paidat pyykkikoriin ja istuu koneelle. Facebookissa yksi uusi kaveripyyntö, toimiston uusi viestintäharjoittelija. Veera hyväksyy pyynnön, vilkaisee Feissarimokat ja Kuvatonin uudet kuvat, katsoo Master Chefin uusimman jakson.

Ajatus palaa mieleen yllättäen.

Veera tuijottaa Googlen tyhjää hakupalkkia hetken aikaa. Sitten hän kirjoittaa: nettideittisivusto ilmainen.

Creative Commons -kuva täältä. 

Uusi alku

Heipähei, näin hurjan pitkän tauon jälkeen!

Heti aluksi on tunnustettava, että viimeisen vuoden tai parinkin aikana kirjoittaminen on jäänyt harmittavan unohduksiin. Olen kyllä naputellut työtekstejä, kirjoittanut esseitä politiikan filosofiasta ja diskurssianalyysistä, saanut aikaiseksi kandidaatintutkielmankin vuosi sitten. Kaikki fiktiivinen on kuitenkin jäänyt, aikoja sitten aloittamani jatkotarinat ovat aivan yhtä kesken kuin kaksi vuotta sitten. 

Entiseen on vaikea palata. En löydä vanhoista teksteistä enää itseäni aivan täysin, en pysty samaistumaan hahmoihin siten kuin silloin joskus. Monet juoniratkaisut tuntuvat yksioikoisilta ja lapsellisiltakin; teiniromantiikan sijasta minua kiinnostaa nyt enemmän nuorten aikuisten elämä. Ikävä kyllä joudunkin heti alussa tunnustamaan, että todennäköistä on, että Lumihunnulle ja Hekumalle ei tässä blogissa saada päätöstä, ellei jonkinlaista ihmettä sitten satu tapahtumaan. 

Lohdutukseksi voin kuitenkin kertoa, että pitkästä aikaa myös uudenlaista tarinaa on viritteillä. Seuraavassa postauksessa aion aloittaa pitkän jatkotarinani, joka kertoo nuorten aikuisten elämästä, nettideittailusta ja vaikeudesta löytää se oikea. Ei ehkä aivan chick-litiä, mutta kuitenkin jotain sinnepäin. Pöytälaatikossa on olemassa myös alkukyhäelmä fantasiatarinalle, johon siihenkin saatan palata vielä joskus. Katsotaan, kuinka käy. 

Aiemmasta poiketen tarkoituksenani ei kuitenkaan ole ensisijaisesti julkaista koko tarinaani täällä netissä. Joko pelko tai kunnianhimo on kasvanut siinä määrin, etten ole valmis antamaan aivan koko tekstiä noin vain kaikkien luettavaksi, vaikka pienempiä näytteitä ehdottomasti haluankin jakaa. Ensisijaisesti tarkoituksena on kuitenkin keskustella kirjoittamisesta, lukuprosessista, ehkä myös lukemistani kirjoista. 

Syvällä sisimmässäni elättelen tietysti samaa, ehkä vähän hölmöäkin haavetta kuin niin kovin moni muukin kirjoittamisesta innostunut: olisi kiva julkaista joskus jotain. Sattuneesta syystä se ei kuitenkaan onnistu, ellen ylipäätään kirjoita mitään. 

Fiktiivisten tekstien rakentamisessa minulla on vielä valtavan paljon opittavaa, mutta kuten sanottua, kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Jo se, että vanhat tekstit näyttävät nyt omaan silmääni kuluneilta, on lopulta ihan positiivista: jotain on sentään opittu. 

Tämän blogin myötä haluan löytää uudelleen innostukseni kirjoittamiseen ja rutiinini tekstin tuottamiseen. Kaikenlaiset kommentit ja keskustelunavaukset otan suurella ilolla vastaan.

Tervetuloa takaisin seuraamaan kirjoitusblogiani! :)

Lumihuntu, osa 21

”Ei mietitä sitä nyt”, Aada sanoi ja yritti painautua lähemmäksi häntä, mutta Ilari kavahti taaksepäin.

”Ei mietitä? Miten sä voi sanoa noin?” hän puuskahti. ”Se nyt kuitenki sattuu olemaan mun paras kaveri ja sun poikakaveri. Jos muistat. Ei helvetti.” Totuus hiipi taas Ilarin tajuntaan, ja hetken jännitys oli tipotiessään. Mitä hän oikein oli ajatellut?

”Ei oikeastaan.”

”Mitä ei oikeastaan?”

”Ei me varsinaisesti seurustella. Ei me ikinä niin olla sovittu”, Aada totesi ja kallisti päätään.

”Aha. No, Tuomaksella kyllä taitaa olla asiasta vähän eri näkemys”, Ilari sanoi. Aada huokaisi. 

”Niinpä kai.”

Ilari tuijotti tyttöä hetken hämmentyneenä. Nuttura oli nyt puoliksi auki, ripsiväriä oli varissut poskille ja kasvoilla oli ilme, josta hän ei ottanut selvää. Kuten ei näköjään tytöstä muutenkaan.

”Voi Aada sun kanssas”, Ilari hymähti eikä oikein osannut päättää, ollako vihainen, surullinen, pettynyt vai jotain muuta. ”Mitä ihmeen peliä sä oikein pelaat?” Hän tajusi nyt, ettei ollut saanut illan aikana juuri mitään vastauksia, ei todella. 

”Mikä tämä sun ja Tuomaksen juttu nyt oikein on? Ja mitä sä oikein musta haluat?”

Jahas. Näköjään hän päätti sittenkin olla vihainen.

Aada väänteli avuttomana käsiään. ”En mä tiedä”, hän lopulta myönsi.

”Et tiedä?”

”Ilari, kuuntele, siinä on niin paljon kaikkea, se on niin monimutkaista –”

”Ai monimutkaista? Se on ihan yksinkertaista: kumman sä haluat, Tuomaksen vai mut?”

”Mä en oo vielä valmis seurustelemaan yhtään kenenkään kanssa.”

”Ja annat sitten kuitenkin Tuomaksen luulla niin. Ootko sä kuullu, miten se puhuu susta?” Ilari kysyi ja tunsi tuohtumusta nyt ystävänsäkin puolesta. ”Onko sekin sulle vain joku tällainen... en tiedä, ei oikeastaan yhtään mikään? Niinku minä”, hän lisäsi ja tuli ajatelleeksi, että kuulosti oikeastaan aika säälittävältä. 

Aada pudisti päätään, muttei tuntunut löytävän oikeaa vastausta. 

”Kyllä minä Tuomaksesta välitän. Ja sinusta. Kyllähän sinä sen tiedät”, tyttö sanoi hiljaa ja loi häneen katseen, joka herätti Ilarissa valtavan halun suudella tyttöä sillä sekunnilla, ottaa tämä syleilyynsä ja unohtaa kaikki muu. Kaikki muut.

Ilari hillitsi kuitenkin itsensä.

”Ai tiedän? Mistä mun pitäis se päätellä? Siitä miten väistelet mun katsetta käytävillä ja pussailet Tuomasta baareissa?”

Aadan vastaus yllätti.

”Vaikka tästä”, hän sanoi ja ennen kuin Ilari ehti sanoa sanaakaan, Aada kietoi sormensa Ilarin niskaan ja suuteli häntä niin kuin kukaan ei koskaan ollut suudellut.

Kesti kauan ennen kuin Ilari sai jälleen hengityksensä tasaantumaan. Hän sulki silmänsä ja odotti hetken ennen kuin uskalsi avata suunsa. Suudelma kihelmöi vielä huulilla, korvanlehdet ja niska tunsivat sormien sipaisut.

”Sä et tiedä miten paljon minä vihaan sanoa näin, mutta ei. Tämä ei toimi näin”, Ilari pakotti itsensä puhumaan. ”Mä haluan sut, ihan kokonaan sut. En mitään yhden illan juttua, en jotain hetkiä jotka Tuomakselta jää yli. Ja se ei selvästi onnistu”, Ilari sanoi surullisena ja kohotti katseensa tyttöön. Kaiken järjen vastaisestikin hän toivoi, että Aada väittäisi vastaan, sanoisi hänen olevan väärässä.

Ei hän sanonut. Nyökkäsi vain lopulta ymmärtämisen merkiksi. 

Ilari epäröi hetken, mutta nousi sitten sohvalta ja asteli eteiseen. Tuntui, että kaikki tarvittava oli jo sanottu. Aada seurasi hitaasti perässä.

”Voidaanko me jatkaa kavereina?” Se oli aito kysymys, ei ehdotus.

Ilari kohautti harteitaan. ”En tiedä. Ehkä olis parempi, ettei me nähdä kovin paljon. Sulla on Tuomas”, hän muistutti vetäessään takkiaan ylle.

”On ja on.”

”Yrittäisit oikeasti päättää, mitä haluat. Ja ketä. Mä en nyt jaksa tätä”, Ilari ilmoitti ja tajusi tarkoittavansa sanojaan. Ota tai jätä, niin yksinkertaista se lopulta oli.

”Ehkä joskus asiat on vielä toisin, mutta nyt mun on parempi mennä”, hän sanoi hiljaa ja painoi kevyen suukon tytön poskelle.

”Ehkä joskus”, Aada nyökkäsi silmät kimaltaen ja sipaisi viimeisen kerran hänen niskaansa. 

”Nähdään, Ilari.”

”Hei hei, Aada.”

Kuva täältä.

Paluu kirjoittamisen maailmaan

Heipähei, pitkästä aikaa!
 

Ensinnäkin: suuret pahoittelut hiljaisuudesta - kirjoittelut ovat jääneet pitkäksi, pitkäksi aikaa vähemmälle, eikä jatkoa ole syntynyt. Aika on vain vierähtänyt muuhun, kirjoitukseni ovat jääneet pitkälle paussille ja blogikin on lähes unohtunut.

 

Nyt olen kuitenkin hiljalleen taas innostunut kirjoittamisesta, ja aikomuksena on jatkaa ainakin osaa keskeneräisistä tarinoista eteenpäin. Lumihunnun tahtoisin ehdottomasti saattaa loppuun, ja jatkoa aion taas julkaista, kunhan sitä syntyy. Hekuman suhteen ajatukseni ovat hieman ristiriitaisemmat - tuntuu, että olen joutunut tarinan kanssa jonkinlaiseen umpikujaan, eivätkä hahmot ole riittävän moniulotteiset ja syvät. Katsotaan kuitenkin, josko siitäkin vielä innostuisin.

 

Näiden lisäksi olen aloittanut kolmannen pitemmän tarinan, joka on tyyliltään hieman erilainen. Vetten valtiatar -nimellä kulkeva teksti on tyyliltään pikemminkin fantasiaa kuin teiniromantiikkaa, ja ainakin tällä hetkellä olen itse kovasti innostunut kyseisestä tekstistä. Tarkoituksena olisikin julkaista myös tätä tekstiä blogissani.

 

Palaan asiaan piakkoin, mutta tässä vaiheessa halusin vain tulla ilmoittelemaan, että minä ja tarinani olemme yhä hengissä, ja tarkoituksena olisi hiljalleen elvyttää myös tätä blogia. Kiitos kärsivällisyydestä - olen totta puhuen varsin yllättynyt siitä, että näinkin pitkän hiljaisuuden jälkeen moni on kysellyt jatkoa ja pysynyt lukijana. Kiitos siitä! :)

Hekuma, osa 20

 

Monta hetkeä myöhemmin Salla kulki bussipysäkkiä kohti kevein askelin. Vaikka lämpöasteet olivat kierähtäneet miinuksen puolelle ja viima käynyt entistä hyytävämmäksi, häneen se ei enää yltänyt.   Pelkkä ajatus Samun kujeilevista silmistä lämmitti ajatukset ja sai posket punertumaan. Käsiä  peittivät jälleen pojan vihreät lapaset. Oikean peukalon kohdalla oli pieni reikä, Salla havainnoi hajamielisesti.

Salla ja Samu. Samu ja Salla. Salla toisteli sanoja mielessään ja hymyili itsekseen. Jopa heidän nimensä sopivat hyvin yhteen.

                     

Katsellessaan ohi vilistäviä maisemia hän loi jo mielessään haavekuvia siitä, kuinka kaikki etenisi. Kun lumi laskeutuisi maahan, he kävelisivät käsi kädessä puistojen läpi. Samu haluaisi kuunnella talven hiljaisuutta. Hän osoittelisi oksien lomassa paikoillaan värjötteleviä lintuja, kertoisi varmaan, kuinka inuiitit selvisivät loputtoman talven keskellä tai pohtisi taivaalta satavien hiutaleiden täydellisyyttä. Ajan kuluessa he kävisivät juomassa teetä kaikissa keskustan kahviloissa, katsoisivat sunnuntaiaamuisin mustavalkoisia elokuvia Samun hailakalla samettisohvalla ja kadottaisivat  kaksistaan ajantajun.

Niin Salla mielessään maalaili, vaikka ymmärsi, että vielä oli aikaista suunnitella mitään. Eiväthän he olleet vielä päättäneet mitään, eivät luvanneet eivätkä sopineet. Ja silti: Samun katseesta ei ollut voinut erehtyä. Tämä ei jäisi tähän iltaan, siitä Salla oli varma.

Ohimennen ajatuksissa vilahti toinenkin tuntemus. Oli kuin hän olisi unohtanut jotain, joka melkein palasi mieleen mutta ei kuitenkaan. Salla tarkisti laukkunsa: kännykkä, avaimet, lompakko, kaikki mukana kuten pitikin. Pitikö hänen olla tänään menossa johonkin? Äikänkurssin teatterivierailu olisi vasta huomenna, kurssimoniste vahvisti. Petralle hän oli eilen unohtanut soittaa vaikka oli luvannut, mutta ei tämä sitäkään ollut.

Kun Salla lopulta muisti, mikä mieltä painoi, hän olisi halunnut unohtaa koko asian uudestaan.

”Onko sulla joku?”

”Ei, ei ketään.”

Tottahan se olikin. Matias ei ollut pitänyt häneen lähtönsä jälkeen mitään yhteyttä: ei viestiä, ei Galleria-kommenttia, ei mitään. Ja miksipä toisaalta olisikaan, Salla kysyi itseltään. Eihän heidän välillään ollut lopulta tapahtunut oikeastaan mitään. He olivat tavanneet kaksi kertaa, kaksi. Jutelleet, tanssineet humalassa kaikkien muiden ihmisten joukossa. Ei siinä ollut mitään sellaista, että asiaa olisi kannattanut muistella tai murehtia jälkeenpäin. Matias oli poissa ja olisi vielä pitkään, eikä heillä ollut mitään syytä nähdä toisiaan sen jälkeenkään.

Astuessaan eteiseen Salla oli saanut järjestettyä ajatuksensa jälleen kasaan. Samu oli todella suudellut häntä. Muuta ei tarvinnut nyt miettiä.

Salla potkaisi talvisaapikkaat jalastaan, nakkasi laukun huoneeseensa ja totesi keittiöön astellessaan, että iltapalaksi syötäisiin mansikkakeittoa. Äiti hämmenteli kattilaa lieden äärellä ja kurkisteli samalla olohuoneen puolella pyörivää uutislähetystä.

”Sinuakin välillä näkee”, äiti hymyili ja pyyhkäisi hajamielisesti tyttärensä hiuksia. Tänään oli näköjään hyvä päivä. ”Olitko taas sen Anniinan kanssa?”

”Annikan”, Salla korjasi eikä vaivautunut kertomaan, että ei oikeastaan. Äiti ei oikein tahtonut pysyä kärryillä hänen menemisistään, mutta siihen hän oli tottunut jo kauan sitten. Ihan turha antaa sen suurempaa selontekoa, kaikki unohtuisi kuitenkin seuraavaan iltaan mennessä.
 

”Sepä kiva, että oot saanut siellä lukiossa uusia kavereita. Viime vuonna olit niin yks-”

”Joo joo.” Äiti ei näköjään vieläkään ollut ymmärtänyt, ettei tämä ollut hänelle mikään mieluisin puheenaihe. ”Huikkaa sitten kun keitto on valmista”, Salla pyysi kääntyessään kohti omaa huonettaan.

”Hei muuten, odotas vähän!” äiti muisti ja kääntyi niin äkisti, että oli tönäistä koko kattilan liedeltä. ”Sulle tuli postia.”

”Tiedän, kirjat on taas myöhässä, maksan kyllä...”

Äiti kaiveli jo pöydän nurkassa keikkuvaa lehtipinoa ja löysi etsimänsä. ”Ei tämä ole kirjastosta. Vaan... Japanista”, äiti rypisti kulmiaan. ”Niin tässä lukee. Japanista.”

 Kuva täältä.

***

Mielessäni myllää tällä hetkellä paljon kirjoitusideoita, uutta jatkonovelliakin olen aloitellut. Jossain vaiheessa lisäilen varmaankin tännekin vähän tuoreempaa tekstinalkua, mutta edellisetkin jatkokertomukset aion vakaasti saattaa loppuun. Onkohan kolme yhtäaikaista jatkotarinaa vähän liikaa? Ehkä kannattaisi ensin kirjoittaa Hekuma ja Lumihuntu valmiiksi ja laittaa niiden rinnalle lyhyempiä one shot -novelleja. Katsotaan.

Kirjoittamisesta ja sen vaikeudesta

Vaikka blogi on ollut olemassa jo hyvän tovin ja vaikka merkintöjäkin on kertynyt jonkin verran, en ole kirjoittanut vielä oikeastaan mitään itse kirjoittamisesta. Tähän mennessä olen lähinnä julkaissut enemmän tai vähemmän valmiita proosa- ja runopätkiä, mutta alun perin blogin tarkoituksena oli toimia myös paikkana pohtia itse kirjoittamista. Pohditaanpa siis.

Kirjoitusaktiivisuuteni taso vaihtelee suuresti, mikä on varmasti näkynyt tälläkin puolella. Viime kesänä minulla oli enemmän aikaa kuin tekemistä – juuri se oli syy sille, että ylipäätään keksin, että tahdon kirjoittaa enemmän ja muutakin kuin yhden runon kerran vuodessa. Sittemmin arki on taas palannut kuvioihin ja tyhjiä, tekemistä vailla olevia iltoja on ollut vähemmän kuin ennen. Niinhän siinä sitten kummasti käy, että kun vähän aikaa pitää kirjoitustaukoa, uuden tekstin aloittaminen on huomattavasti vaikeampaa. Siitä osittainen radiohiljaisuus. Jatkonovellini ovat saaneet vuoden ensimmäiset jatko-osansa vasta tällä viikolla, vaikka se ei blogin puolella suoraan näykään, sillä olen lisännyt tänne vielä hiljattain viime vuoden aikana syntyneitä pätkiä. Tekstiä on yhä valmiina enemmän kuin olen blogiin ehtinyt laittaa, mutta kaikki ajallaan, kai.

Nyt kirjoitusintoa tuntuisi ainakin hetkellisesti jälleen riittävän, mutta seuraava kysymys kuuluu: mitä kirjoittaa? Lumihuntu ja Hekuma ovat jo sen verran pitkäaikaisia projekteja, että niiden parissa aion jatkaa yhä edelleen, mutta välillä tekisi mieli tehdä muutakin. Erityisesti Hekuman suhteen olen muuttanut mieltäni moneen kertaan, ja jos nyt aloittaisin saman tekstin alusta uudelleen, muuttaisin ja leikkaisin ensimmäisiä lukuja hyvinkin paljon. Tietyllä tapaa tuntuu, että yhä edelleen vasta alustan varsinaista tarinaa – alustus vain on venähtänyt hieman pidemmäksi kuin suunnittelin.

Olisi kuitenkin virkistävää kirjoittaa välissä jotain aivan muuta. Toistaiseksi haluan edelleen pysytellä nuorten aikuisten maailmassa ja ihmissuhdekoukeroissa, mutta kaipaan jotain uutta: uutta ympäristöä, uutta juonta, uusia hahmoja. Pieni ajatus muhii jo mielessä. Sen verran voin spoilata, että tahdon ja aion aloittaa Lapin erämaisemiin sijoittuvan tarinan, mutta tarkempi suunnitelma on vielä hakusessa. Kokemus on osoittanut sen verran, että vaikka tapani kirjoittaa on hyvinkin spontaani, jonkinlainen juonikehys olisi hyvä olla olemassa. Tähänastiset jatkotarinanihan ovat syntyneet suurempia suunnittelematta: olen kirjoittanut tarinaa osa kerrallaan, laittanut uusimmat pätkät esille lähes heti niiden valmistuttua ja pohtinyt tulevia käänteitä huomattavan vähän. Se kostautuu tietynlaisena juonettomuutena, yksikerroksisuutena: lomittaisten, toisiinsa sekoittuvien tarinanlankojen kutominen on vaikeaa.

Olen hyväksynyt sen; tiedän, että minulla on tarinanrakentamisen kanssa vielä paljon opittavaa. En vain tiedä, mikä olisi paras keino kehittää kirjoitustyyliä monipuolisemmaksi. Pitäisikö kirjoittaa lyhytnovelleja mitä kummallisimmista aiheista, asettua keski-ikäisen uramiehen tai vaikkapa uutta nuoruuttaan elävän eläkeläisrouvan näkökulmaan? Kirjoittaa psykedeelistä ajatusvirtaa, synkkiä kertomuksia elämän aallonpohjista, kokeellisia postmoderneja runoja? Ehkä. Toistaiseksi olen silti pysynyt varsin tutuilla raiteilla: ihmisissä ja ympäristöissä, jotka ammentavat ainakin jollain lailla omasta kokemusmaailmastani.

Toisaalta ajattelen sen niinkin, että ennen kuin voi kirjoittaa vieraasta, pitää ensin opetella kirjoittamaan tutusta. Ennen kuin aloittaa uutta, olisi ihan hyvä saada jotain vanhaa valmiiksi. Siinäkin on vielä tekemistä, jatkotarinani kun eivät vielä osoita merkkiäkään päättymisestä.

Niin tai näin, kaikenlaiset tuoreet ideat tai ajatukset ovat tällä hetkellä hyvin tervetulleita! Olisi mukava kuulla, millainen teksti kiehtoo ja kiinnostaa eniten noin lukijan näkökulmasta. Blogin rakenne ei ole kiveen kirjoitettu: tarkoituksena ei ole ainoastaan jämähtää pariin samantyyliseen tarinaan vaan tuottaa monipuolista, mielekästä tekstiä.

Lumihuntu, osa 20

Seuraavana iltana Ilari käveli Aadan kämppää kohti hermostunein askelin. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä tyttö tarkalleen ottaen tahtoi puhua ja miksi juuri nyt. Eiväthän he olleet vaihtaneet sanaakaan miltei kahteen kuukauteen. 

Toisaalta hän tunsi ahdistusta siitä, mitä tuleman piti; toisaalta iloa siitä, että Aada oli ylipäätään ottanut yhteyttä. Ehkä hän ei sittenkään ollut tytölle niin samantekevä kuin tämä oli antanut ymmärtää.

Samassa Ilari tunsi pistoksen sisällään. Mitä Tuomas tästä ajattelisi? Hän ei ollut sanonut ystävälleen tapaamisesta. Tuskinpa oli Aadakaan.

Ilari näppäili puhelimeensa tallentamansa ovikoodin ja kipusi kolmanteen kerrokseen. Aada avasi oven melkein heti. Ilari ei voinut olla panematta merkille, että tytön tavallisesti valtoimenaan liehuvat hiukset oli kiinnitetty siistille nutturalle ja ilma tuoksui heikosti parfyymilta. Oliko Aada laittautunut häntä varten, Ilari mietti ja tunsi hassua mielihyvää. Hän piti kuitenkin ajatuksensa ominaan.

”Moikka”, tyttö hymyili pienesti. ”Tuu vaan sisään”, hän viittoi Ilaria peremmälle ja osoitti naulakon suuntaan.

Ilari astui pieneen, siistiin eteiseen ja katseli ympärilleen. ”Mukava kämppä”, hän totesi ja tarkoitti sanojaan. Suuri se ei ollut: eteisestä näki suoraan neliömäiseen tupakeittiöön, ja kulmauksen takana häämötti pieni makuualkovi. Eteiskäytävä oli niin kapea, että Ilari kolautti polvensa seinäpeilin eteen asetettuun pikkupöytään ja joutui puremaan kieltään, ettei kiroilisi ääneen.

Koostaan huolimatta asunto oli varsin viihtyisä. Sisustus oli jollain tapaa juuri sellainen kuin Ilari oli kuvitellutkin: mustaa ja valkoista, tummaa puuta ja siellä täällä aavistus turkoosia. Kalusteet olivat yksinkertaisen tyylikkäät, ja valkoisia seiniä elävöittivät kauniit valokuvajulisteet 1900-luvun alun Lontoosta ja Pariisista. Kirjahylly oli täynnä mielenkiintoisen näköisiä teoksia, joiden takakansia Ilari jossain toisessa tilanteessa olisi voinut jäädä katsomaan tarkemminkin. Ei kuitenkaan nyt.

”Joo, kyllä minä täällä ihan hyvin oon viihtynyt. Kävi tuuri, että sain yksiön niin nopeasti”, Aada sanoi ja asteli keittiönurkkaan. ”Otatko kahvia?”

”Vois kai tuota kupillisen. Ihan mustana”, Ilari lisäsi automaattisesti ja hämmästyi, kun Aada nyökkäsi: ”Tiedän.” 

Ilari kulki tytön kulki perässä pienen keittiönpöydän ääreen. Hän veti alleen toisen kahdesta tuolista ja odotti, kun Aada kaatoi heille kupilliset kuumaa juomaa ja istui lopulta vastapäätä.

Vähän aikaa molemmat sekoittelivat vaiti kahvejaan. Hiljaisuus oli painavaa ja täynnä latausta, jota kumpikaan ei tuntunut osaavan purkaa. Smalltalk ei tuntunut sopivalta. Ilari tiesi, ettei Aada ollut pyytänyt häntä ihan muuten vain kahviseurakseen.

Viimein tyttö rykäisi. ”Tuota niin, mietit varmaan, että minkä takia minä halusin nähdä”, hän aloitti, ja Ilari nyökkäsi. Totta tosiaan hän oli miettinyt.

Aada nosti katseensa häneen. ”Mun on vähän vaikea selittää sitä, koska oikeastaan en ole itekään ihan varma.” 

Ilari hörppäsi kahviaan ja tunsi liian kuuman juoman polttelevan kieltään. Hän laski kuppinsa alas. 

”Jotenkin ajattelin kai, että parempi vain olla... Tiedätkö, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut”, Aada jatkoi kysyvästi, ja Ilari nyökkäsi, vaikkei ollutkaan ihan varma.

”Mutta mekin ollaan kuitenkin nyt törmätty ja musta vain tuntuu niin typerältä olla niinku ei tunnettaiskaan”, tyttö sanoi ja kuulosti surulliselta. Tällä kertaa Ilari nyökkäsi painokkaammin. Hän tiesi, mitä tämä tarkoitti.

”Ja se baari-iltakin... En tiedä, jotenkin tämä kaikki on vähän jäänyt vaivaamaan. Nyt vain rupes tuntumaan, että pakko saada puhuttua asiat läpi.”

”Vähän samanlaiset fiilikset ollu itelläkin”, Ilari myönsi. ”Ja siis, mitä tässä nyt on oikein tapahtunut? Musta tuntuu, etten oo yhtään perillä yhtään mistään”, hän sai sanottua.

”Mistä mistään?”

”No... susta”, Ilari tarkensi. Aada vain katsoi häntä harmailla silmillään ja pakotti hänet jatkamaan. ”Siis tämä koko kuvio. Että ensin, no, tapahtuu mitä tapahtuu, ja sitten sä vaan ryntäät pois ja seuraavassa hetkessä pyörit Tuomaksen kanssa ja oot niinku et tuntiskaan”, Ilari selitti hitaasti ja yritti asetella omia ajatuksiaan. Jokainen sana tuntui painavalta, ja yhtäkkiä hänestä tuntui, että hän oli sanonut turhan paljon, paljastanut jo nytkin liikaa niistä tunteista, jotka oli päättänyt pitää visusti sisällään.

Aada riiputti päätään. ”Mä oon pahoillani. Tiedän, että oon ollut aika sekava ja hankala. Tässä on ollut vähän kaikenlaista.”

”Kaikenlaista?” Ilari kysyi ja huomasi äkkiä oman äänensä kohoavan. ”Sellaista kaikenlaista, että oot koko ajan halunnut Tuomaksen, mutta minä vain satuin tielle väärällä hetkellä. Korjasit sitten virheen ja otit sen. Sellaistako kaikenlaista?” hän kysyi eikä enää voinut piilottaa loukkaantumistaan, mustasukkaisuuttaan, sitä tahatonta katkeruutta, jota oli sisällään joutunut hautomaan. 

”Kyllä minä ymmärrän, että en oo sulle mitään sen kummempaa, en minä sillä, mutta olis ollut ihan reilua sanoa se edes suoraan eikä millään vahingossa lähetetyllä tekstarilla”, hän sanoi kylmemmällä äänellä kuin oli ehkä tarkoittanutkaan.

                     

Aada tuntui hätkähtävän hänen sanojaan. ”Eikä, sä et nyt ymmärrä.”

”Mitä minä en tässä ymmärrä? En minä osaa sun ajatuksia lukea. Just siltä tämä kaikki ainakin näyttää”, Ilari totesi ja tunsi, kuinka ristiriitaiset tunteet kamppailivat keskenään hänen päänsä sisällä. ”Mä en jaksa tuollaista leikkimistä. Sano suoraan, miten asiat on.”

Äkkiä Aada näytti painuvan kumaraan, ja järkytyksekseen Ilari huomasi, että tytön silmät kimaltelivat kyynelistä.

”Hei Aada, sori, en minä pahalla”, hän pehmensi äkkiä ääntään ja kumartui lähemmäs tyttöä. ”Anteeksi, minä vain  – ” Aada asetti sormensa hänen huulilleen, ja Ilari sulki suunsa.

”Se tekstari lähti ihan oikeasti vahingossa. Enkä puhunut siinä Tuomaksesta, jos niin luulet.”

Ilari tunsi itsensä vain entistä hämmentyneeksi. ”Vaan  – ”

”Vaan Eemilistä. Mun entisestä poikaystävästä, joka kuoli viime vuoden helmikuussa.”

Se veti Ilari sanattomaksi. ”Mä oon pahoillani  – ” hän lopulta aloitti, mutta Aada vaiensi hänet uudestaan.

”En oo puhunut siitä monille. Tuomas ei tiedä siitä mitään, ja hyvä niin.”

He istuivat keittiönpöydän ääressä pitkään. Ilari kuunteli, kun Aada kertoi, mitä vuosi sitten oli tapahtunut, miten hän oli vaipunut painajaisten ja pilleripurkkien maailmaan ja seilannut tummilla vesillä ennen kuin oli saanut itsensä jälleen jaloilleen. Jossain vaiheessa puoliksi juodut kahvit kylmenivät kuppeihinsa ja he siirtyivät istumaan sohvalle. Aada kaivoi esille valokuvia, näytti läppärinsä näytöltä Ilarille otoksia, joita ei omien sanojensa mukaan ollut pystynyt katsomaan pitkään, pitkään aikaan. 

Ilarilla itselläänkin nousi pala kurkkuun, kun hän tarkasteli kuvia nauravaisesta, tummatukkaisesta pojasta ja hänen reppuselässään ratsastavasta Aadasta, jonka kasvoilla oli ilme, jota hän ei itse ollut niillä koskaan ennen nähnyt: se oli sulaa onnea. Kuvissa he kävelivät paljasjaloin merenrannalla, kirjoittivat nimensä hiekkaan ja istuivat vierekkäin rantakivikolla auringonlaskua katsellen. Aada ei pystynyt estämään kyyneliä, mutta halusi silti katsoa kuvat läpi, ja Ilari kietoi kätensä hänen ympärilleen, koetti lohduttaa, vaikka tiesi, että mikään lohdutus ei tähän suruun auttaisi.

Lopulta Aada sulki tietokoneensa ja asetti sen varovaisesti lattialle. Aada painautui takaisin Ilarin kainaloon, eikä hän siirtynyt kauemmas. Kaikessa hiljaisuudessa hämärä oli laskeutunut huoneeseen, ja tuntui jotenkin sopivalta istua siinä, olla vain ja antaa ajatusten kulkea.

Ilari käänsi katseensa Aadaan ja huomasi, että tyttökin tuijotti häntä. Aivan tahtomattaan kylmät väreet kulkivat jälleen Ilarin läpi. Tyttö oli niin lähellä, että hän pystyi nyt haistamaan aivan selvästi tämän hajuveden hennon tuoksun, ja kaikista illan tapahtumista huolimatta tuttu tunne hulmahti jälleen hänen rintaansa.

Ilari liikautti kättään. 

Vähän ajan päästä Aada siirsi omaansa aivan aavistuksen verran lähemmäksi. Ilari suoristi sormiaan hieman ja tunsi tytön kädestä hehkuvan lämmön. Aada liikautti sormiaan ja sipaisi niillä kevyesti Ilarin kämmentä. Se ei ollut mikään vahinko, Ilari näki sen tytön silmistä yhtä lailla kuin tämä näki saman hänen omistaan. 

Ilari sipaisi tytön rannetta ja tunsi siinä sykkivän pulssin. Hänen omansakin oli kiihtynyt. Aada veti sormeaan pitkin hänen paljasta käsivarttaan, kuljetti kättään kohti olkapäätä. Ilari hipaisi kevyesti tytön solisluita ja kaulan kuoppaa ja tunsi, kuinka tämä hengähti ääneti. Tyttö pyyhkäisi hänen poskeaan ja Ilari tunsi, kuinka ilma hänen ympärillään kävi raskaaksi tukahdetusta tunteesta, joka heijastui häntä rävähtämättä tuijottavista harmaista silmistä. Hitaasti hän nosti kätensä ja pyyhkäisi tytön silmille karanneen kiehkuran tämän korvan taakse. Aivan kuin sinä toisena iltana, hänen mieleensä äkkiä välähti. 

Kun Aadan sormet hakeutuivat hänen huulilleen, Ilari antoi silmiensä painautua kiinni ja nojautui lähemmas tyttöä. Heidän kätensä vaeltelivat toistensa kasvoilla, niskassa, käsivarsilla ja selässä tavalla, joka sai sydämen takomaan ja halun kihelmöimään kaikkialla kehossa. Kumpikaan ei kuitenkaan suudellut toistaan: se kuului tämän leikin sääntöihin.

Sääntöjä oli kuitenkin yhä vaikeampi noudattaa, kun toisen ihmisen iho ja läheisyys täyttivät kaikki aistit ja ajatukset. Lopulta Aada kumarsi päätään lähelle, lähemmäs.

Oli Ilarin vuoro painaa sormet tämän huulille.

”Entä Tuomas?” hän kuiskasi karheasti. 

Kuva täältä. 

Osa 21