Lumihuntu, osa 8

Keltaiseen pyyhkeeseen kietoutunut tyttö istui terassin hirsikaiteella, heilutteli paljaita varpaitaan heikossa tuulenvireessä ja katseli poissaolevasti pimeälle järvenselälle päin.

Kun Ilari rämäytti kosteudesta turvonneen ulko-oven vauhdilla auki, hän hätkähti.

"Taas sä säikäytit mut", Aada totesi syyttävästi vilkaisemattakaan taaksepäin.

Ilari ei vaivautunut pyytämään anteeksi. "Mistä sä tiesit, että se olin minä?"

"Kyllä sen kuulee. Tuomas tömistelee ihan kauheasti, se kävelee sellaisilla maailmanvalloittaja-askelilla. Tiiät varmaan", Aada sanoi ja käänsi vasta nyt kasvonsa Ilaria kohti. 

 

Ilari tiesi. Nyt kun hän tuli asiaa ajatelleeksi, hän joutui myöntämään, että Tuomaksen käynti oli kiivas ja kuuluva. Edes siinä suhteessa poika ei jättänyt läsnäoloaan arvailun varaan.

Ilari nappasi kuistilla viilentymässä olleen oluttölkin, sihautti sen auki ja käveli kaiteen vierelle. Hänkin tähyili järvelle päin, ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Iho höyrysi viileässä alkukevään ilmassa. Saunan jälkeinen raukeus alkoi valua jäseniin, pari pakkasastetta ei tuntunut missään.

"Lotta ja Lauri sitten vissin sai taas sovittua", Aada lausahti lopulta.

"Mm-m", Ilari myönsi. "Ne taitaa riidellä aika paljon."

"Tai mököttää ainakin. Sehän Lottaa varmaan eniten ärsyttääkin, kun Lauri ei koskaan ala huutaa ja tapella oikein kunnolla, vetäytyy vain jonnekin. Pitää sitten purkaa kiukkuaan kaikkiin muihin."

Ilari nyökkäsi. Sellaista se oli, he molemmat tiesivät. Lauri ja Lotta olivat seurustelleet viisitoistakesäisistä saakka, ja heidän riitelynsäkin oli enemmän vanhan pariskunnan jupinaa kuin dramaattista lautastenpaiskontaa. Jotenkin juttu tuntui silti toimivan. Ilari itse oli tutustunut Lauriin ja sitä kautta Lottaan vasta yliopistossa eikä oikein osannut edes kuvitella noita kahta erillään toisistaan. 

 

"Ne menee vielä joku päivä naimisiin", Ilari totesi, ja Aada hymähti.

"Niin, varmaankin."

Aada oli hetken aivan hiljaa ja huokaisi. "Joskus oon miettiny, miten mahtavaa se ois. Että ois oikeesti jo tässä vaiheessa sellainen ihminen, jonka kanssa tietää haluavansa olla aina."

Ilari nielaisi. Puhuiko tyttö todellakin nyt omasta elämästään? Mitä tuohon sanoisi, uskaltaisiko hän kysyä enempää?

Hän päätti uskaltaa. "Eikö sulla sitten oo?"

Aada katsoi häntä silmiin ja pudisti sitten päätään. Eleessä oli jotain valtavan surumielistä.

"Ei, ei mulla enää oo."

Aada oli juuri sanomassa jotain muutakin, kun Ilarin korvat tavoittivat sisältä kantautuvat askeleet. Ovi kolahti jälleen auki, ja Tuomas liittyi heidän seuraansa terassille. Aada jätti lauseensa kesken. 

 

"Huh, on tuolla kuuma. Mun oli pakko jo pestä, ei kestä enää", Tuomas sanoi ja nappasi tölkin hänkin. Poika höpötteli hetken niitä näitä, mietti loppuloman suunnitelmia ja kertoi isänsä harkitsevan uuden moottorikelkan ostoa.

”Jos se ei saa vanhaa heti myytyä, voidaan vaikka lähteä kelkkareissulle jonnekin. Mitäs sanot, Ilari? Napataan tästä vaikka vielä tämä tyttö matkaan”, Tuomas innostui, tarttui Aadaa kiinni olkapäistä ja oli tönäisevinään tämän alas kaiteelta.

Aada kirkaisi, mutta Tuomas piti hänestä kiinni, ei päästänyt putoamaan.

”Ja tuollaisen kanssa en kyllä lähde yhtään mihinkään”, Aada julisti, mutta hihitti päälle ja yritti heittää räystäältä nappaamansa jääpuikon pojan niskaan.

Tuomas väisti ketterästi, näytti tytölle kieltä ja sukelsi pukuhuoneeseen. Aada jäi katsomaan pojan perään hymy huulillaan.

Heitä katsellessaan Ilari rypisti tahtomattaan kulmiaan. Hiton ärsyttävää. Juuri tällaista se aina Tuomaksen kanssa oli. Juuri kun hän luuli saaneensa jonkinlaisen yhteyden johonkin tyttöön, Tuomas pelmahti paikalle ja vei saman tien kaiken huomion. Ilari olisi voinut olla yhtä hyvin ilmaa, niin kerrassaan mielenkiintoinen hän vaikutti ystävänsä rinnalla olevan. 

 

Pahinta oli, ettei Tuomas edes tehnyt sitä tahallaan. Hän osoitti sanansa Ilarille, heitti hänelle vitsiä ja osoitti monin pienin teoin, että huomioi ystävänsä. Ei, ei se todellakaan Tuomaksen vika ollut, jos muut eivät häntä huomanneet. Olisi vain ollut niin paljon helpompaa, jos olisi ollut joku muu, jota syyttää.

Iho ei enää höyrynnyt, lämpö ja kosteus olivat haihtuneet ajat sitten pois. Ilari tunsi käsivarsiensa ja niskansa nousevan kananlihalle ja huomasi Aadankin painautuvan kyyryyn. 

 

Ilari hipaisi tytön olkapäätä. ”Mennäänkö takaisin saunaan?”

Tyttö nyökkäsi vaiti ja nousi kaiteelta. Tuuli oli yltynyt ja kiepautteli puoliksi kuivuneita vaaleita suortuvia olkapäille, poskipäille, pitkin selkää.

Aada oli upea.

Ilari käveli tytön perässä saunaan. Ulko-ovi meni kiinni toisella yrittämällä. Vesihöyry oli jäätynyt eteishuoneen ikkunaruutuihin pieniksi kuurankukiksi, jotka kimaltelivat ovenraosta pilkistävässä valokeilassa. 

 

Ilari sulatti ohimennen yhden sormenpäällään ennen kuin seurasi Aadaa kuumankosteaan saunaan ja veti oven perässään kiinni. Sydän hakkasi lujaa, lujempaa.

Kuva täältä.

Osa 9

Hekuma, osa 7

Päiväkausien ajan Matiaksen sisällä läikähti joka kerta, kun puhelin piippasi, mutta aivan turhaan. Se oli vain Teemu, joka halusi lainata Tarantino-elokuvaboksin tai äiti, joka pyysi häntä katsomaan jumittunutta tulostinta illalla.

Perjantaina Silja kysyi häntä elokuviin, mihin Matias lopulta suostuikin: kun jätti satunnaiset merkitykselliset katseet huomiotta, tyttö oli tosiasiassa ihan hyvää seuraa. Varsinkin ihmissuhdeasioissa Silja oli suorastaan loistava keskustelukumppani. Hän ymmärsi tunnekiemuroita paljon paremmin kuin pojat ja osasi antaa hyviä vihjeitä tyttöjen kanssa selviytymiseen, ainakin jos sattui olemaan sillä tuulella.

Elokuvateatterin penkilläkään Matias ei kuitenkaan saanut mielestään erästä aivan toista vaaleaverikköä.

Miten turhauttavaa.

Kun Matias mietti asiaa järjellä, hän ei voinut ymmärtää, mikä Sallassa edes oli niin kauhean kiehtovaa. Tyttö oli nätti, muttei tyrmäävän kaunis, ei sellainen, joka kääntäisi kadulla katseita. Hän ei harrastanut mitään erityistä, ei ainakaan hänen tietääkseen, eikä hän ollut kertonut itsestään mitään mullistavaa tai järkyttävää. Sen perusteella, mitä Matias oli kuullut, Salla oli kiltti ja tunnollinen perhetyttö, jonka keskiarvo oli lähempänä kymppiä kuin ysi pilkku vitosta, joka asui ydinperheineen rauhallisella omakotitaloalueella ja kävi kesäisin vaeltamassa.
Vaeltamassa! Ei Matias liikkunut sellaisten tyttöjen seurassa.

Ja sitten taas toisaalta: mitä yhteistä hänellä oli niiden Pink Cat -pullo kädessään pyörivien, ripsivärit poskelle itkevien teinien kanssa, joiden parissa hän tavallisesti vietti viikonloppujaan? Silja oli poikkeus, useimmat hänen tapaamansa tytöt hihittelivät toistensa fritsuille ja vaihtoivat nopeasti aihetta, jos hän joskus erehtyi sanomaan jotain lukiokursseista tai omista reissusuunnitelmistaan.

Sallan kanssa keskustelu oli käynyt aivan huomaamatta, sanat olivat soljuneet ja aiheet vaihtuneet toisiin ilman väkinäisiä välikysymyksiä ja pari sekuntia liian pitkiä hiljaisuuksia. Tyttö oli saanut hänet nauramaan ja kertomaan omista haaveistaan ilman tavanomaista pelkoa siitä, että ne ohitetaan olankohautuksella. Jotain hänessä oli, jokin tytössä sai pohjimmiltaan ujon Matiaksen avautumaan kuorestaan.

Lopulta tällä kaikella ei kuitenkaan ollut mitään väliä. Tyttö ei ottanut yhteyttä, ja vaikka Matias tiesi, että olisi voinut tiedustella hänen numeroon Jannen kautta, hän ei jostain syystä saanut sitä aikaiseksi ennen kuin oli jo myöhäistä. Päivät ja viikot kuluivat, ja kun hän lopulta kysyi Jannelta asiasta, tämä ilmoitti tylysti, ettei halunnut olla Petran tai tämän kavereiden kanssa missään tekemisissä. Romanssi ei kai ollutkaan ottanut syttyäkseen.

Vähitellen Matias hyväksyi tilanteen. Hän ei enää hätkähtänyt puhelimen soidessa eikä miettinyt nukkumaan mennessään perhosen siipeen piirrettyä numeroa.

Tuli muuta mietittävää, paljon tärkeämpää mietittävää.

Eräänä tiistai-iltana isä koputti oveen. ”Matias, tulisitko käymään keittiössä? Meillä olisi vähän asiaa.”
Matias rypisti kulmiaan. Tuo äänensävy tarkoitti harvoin mitään hyvää. Mitä hän oli mennyt tekemään? Olivatko vanhemmat löytäneet hänen pullokätkönsä puuliiteristä? Toivottavasti eivät, varsinkaan isä ei katsoisi sitä hyvällä. Ensi viikonlopun piknik-suunnitelmille saisi heittää hyvästit saman tien.

Matias huokaisi, nousi sängyltään ja tallusteli vastahakoisesti keittiöön. Ilmassa tuoksui vielä maali. Keittiön seinät oli sudittu uusiksi kuukausi sitten sen jälkeen kun 8-vuotias Joona oli keksinyt tehdä tehosekoittimella mustikkapirtelöä mutta unohtanut laittaa kannen paikoilleen.

Äiti, Joona ja isä odottelivat jo häntä jälleen vitivalkeaksi muuttuneessa keittiössä.
”No niin”, isä aloitti ja rykäisi. Äiti vilkaisi häntä ja sitten poikia epävarman näköisenä.
”Tehän tiedätte, että minulle tarjottiin töissä viime viikolla ylennystä.”
Matias huoahti helpottuneena. Asia ei siis koskenutkaan häntä itseään. Isä toimi isossa kansainvälisessä yrityksessä, joka valmisti jonkinlaisia elektroniikkakomponentteja. Hän taisi olla firmassa aika isokin pamppu, mutta Matias ei ollut koskaan jaksanut perehtyä aiheeseen sen tarkemmin.
”En sanonut sitä teille vielä silloin, koska halusin miettiä asiaa aivan rauhassa, mutta olemme puhuneet asiasta äidin kanssa ja olen nyt päättänyt ottaa työn vastaan.” Isä tökkäsi silmälasejaan ylemmäs ja vilkaisi poikia odottavana, mutta Matias ja Joona eivät sanoneet mitään. Mikä tässä nyt oli niin ihmeellistä?

”Me joudutaan muuttamaan täältä pois.”
Matiaksen silmät rävähtivät auki.
”Muutetaan? Miks? Mihin? En minä voi lukiota jättää kesken”, hän parahti ensimmäisenä.
”Missä se työ on, jossain Etelä-Suomessa? En kyllä tasan lähde mihinkään Hel-”, hän jatkoi, mutta isä nosti kätensä ylös ja rypisti kulmiaan. Matias sulki suunsa.

”Ei me mihinkään Etelä-Suomeen lähdetä. Vaan Japaniin.”

Kuva täältä.  

Osa 8

Lumihuntu, osa 7

Kiuas sihahti terävästi, kun Ilari nakkasi sille kolme kauhallista vettä. Hän irvisti saman tien omille löylyilleen. Oli pakko pidätellä hetken aikaa henkeä ennen kuin uskalsi vetää varovaisesti kuumaa ilmaa keuhkoihin. Lämpötila hipoi seitsemääkymmentä astetta, ja kunnon kostea puusauna sai nopeasti hien ja höyryn pintaan.

Tuomas oli kyyristynyt melkein kaksinkerroin. ”Rajoita nyt vähän”, hän ähkäisi tuskaisena, kun Ilari nakkasi perään vielä yhden kauhallisen.
”Etkö sinä löylyä kestä?” Aada kiusoitteli iloisesti nurkasta. Sen perusteella mitä Ilari häntä silmäkulmastaan rohkeni vilkaista, tytöllä ei näyttänyt olevan mitään hätää. Aada ei ollut edes kumarassa vaan lekotteli lauteilla kaikessa rauhassa, jalat rennosti kaiteen päällä.
Ilari siirsi nopeasti katseensa kiuaskiviin. Hän ei halunnut, että tytölle tulisi sellainen olo, että häntä tuijotetaan, vaikkei Aada osoittanutkaan minkäänlaisia vaivaantuneisuuden merkkejä.

Ilari oli edelleen hieman yllättynyt tytön avoimuudesta. Eihän Aada mikään ujo ollut, mutta jollain tapaa varautunut hän monessa suhteessa oli. Tyttö piti joissain asioissa naurettavankin tiukasti kiinni yksityisyydestään, kuten Ilari oli saanut huomata, kun Tuomas oli aamupäivällä yrittänyt selvittää tämän ihmissuhdehistoriaa.

”No, kerro nyt vähän! Onko sulla joku mies kierroksessa? Tai kiikarissa?” poika oli yrittänyt sinnikkäästi tiedustella, mutta sai vastaukseksi vain epämääräistä kiertelyä. Se ei kyselyä hidastanut.
”Kuule Tuomas, se ei oikeestaan oo millään lailla sun asia”, tyttö oli lopulta näpäyttänyt yllättävän kylmästi ja onnistunut kerrankin hiljentämään pojan tyystin. Yleensä Aada lähti helposti mukaan Tuomaksen kiusoitteluun ja leikinlaskuun, pisti pikemminkin vain itse paremmaksi. Tämä aihe taisi olla tytölle herkkä, Ilari päätteli ja tahtoi tietysti itsekin selvittää, minkä vuoksi, muttei rohjennut kysyä.

Niin tai näin, miksikään yhteissaunojaksi Ilari ei Aadaa olisi uskonut. Hänen omat kokemuksensa yhteissaunasta rajoittuivat lähinnä teekkaritalon bileisiin, ja niiden perusteella ilman bikineitä halusivat saunoa yleensä vain ne tytöt, jotka eivät joko välittäneet ulkonäöstään eivätkä muiden mielipiteistä tai ne, jotka olivat molemmista hyvinkin tietoisia ja tuntuivat suorastaan tarkoituksella esittelevän itseään. Aada ei kuitenkaan vaikuttanut kuuluvan kumpaankaan ryhmään.

Ehkä oma vartalo vain oli hänelle ihan luonnollinen juttu, Ilari lopulta päätteli. Ei sen niin yllättävää olisi pitänyt olla, hän puisteli päätään ja tunsi itsensä lapselliseksi. Eiköhän tässä saunassa jokainen ollut nähnyt alastomia ihmisiä ennenkin. Yläasteen pukuhuonetirkistelyt olivat jo melko kaukaista menneisyyttä, hän muistutti itseään.

Silti Ilari ei voinut olla tuijottamatta tyttöä, kun tämä nousi lauteilta hakeakseen keltaisen pyyhkeensä ja lähteäkseen hetkeksi terassille vilvoittelemaan. Aada oli kaunis, Ilari huomasi ajattelevansa. Mitenkään laiha hän ei ollut, muttei myöskään erityisen pyöreä. Sopusuhtainen, juuri sopiva. Aavistuksen verran kumpuava vatsa, kaareutuva lantio, lihaksikkaat pohkeet. Kosteat hiukset valuivat pyöreille rinnoille, jotka eivät olleet suuret mutta eivät pienetkään. Käteensopivat, Ilari muotoili mielessään ja tunsi äkkiä jonkinlaista likaista syyllisyyttä, vaikka tyttö ei tuntunut edes huomanneen vartaloaan hiveleviä katseita.

Katseita, sillä ei toinenkaan poika sokea ollut.

Äkkiä Tuomas käänsi päätään, kohtasi Ilarin silmät ja tuntui hetken ajan lukevan suoraan hänen ajatuksiaan. Likainen, epämiellyttävä olo voimistui, ja oli kuin Ilari todella olisi jäänyt kiinni jostain luvattomasta. Hänen oli jälleen pakko kääntää silmänsä kohti kiuasta ikään kuin se olisi ollut kovinkin mielenkiintoinen. Turhautuneena hän heitti aivan liian kovat löylyt ja pärskähti.

Tuomas ei tietenkään ollut milläänsäkään. Saman tien kun Aada kolautti oven mennessään kiinni, hän vain virnisti ja kommentoi: ”Hyvät tissit.”
Ilaria ei hymyilyttänyt. Hän oli arvannut Tuomaksen sanovan juurikin niin, mutta ei se silti tehnyt siitä yhtään sen mukavampaa. ”Hyvät tissit” kuulosti hänen omissa korvissaan väärältä, aivan väärältä. Se oli kommentti, joka heitettiin satunnaisesta ohikulkijasta, puolitutusta, yhden illan panosta. Ei ainakaan siitä säteilevästä, seesteisestä olennosta, joka oli juuri kävellyt ovesta ulos. Olkoonkin, että hänellä todella oli hyvät tissit.

Ilari myönsi itselleen, että eniten häntä ärsytti Tuomaksen huoleton suhtautuminen tyttöön – ja se, ettei tyttö laittanut sitä ollenkaan pahakseen. Ilari tunsi ystävänsä niin hyvin, että tiesi tämän tavat: otetaan nätti, viaton tyttö, annetaan ihastua, vietetään pari yhteistä yötä ja laitetaan vaihtoon, kun kyllästyttää. Jätetään vastaamatta viesteihin, naureskellaan kavereille perässä ruikuttavista muijista.
Aada ei ansainnut sellaista, ei todellakaan, mutta miten sitä olisi voinut sanoa kummallekaan ääneen?

Ilari puri huulta, nakkasi kiulusta vielä viimeiset vedet ja lähti Aadan perään. 

Kuva täältä.  

Osa 8

Hekuma, osa 6

”Tuo tyttö tuijotti sua jotenki oudosti”, Silja sanoi ja nyökkäsi ovia kohti. Matias kääntyi katsomaan taakseen, mutta näki vain kirkkaanvihreää kangaskassia olallaan roikottavan rastatukkaisen pojan ja lastenkärryjä työntävän, jotenkin kiukkuisen näköisen naisen. Tiistai-iltapäivä ei ollut vilkkainta ostosaikaa. Ihmiset valuivat ympäriinsä hajanaisena, kiireettömänä virtana, aivan kuin vailla päämäärää. Ehkä he olivatkin.

”Ai kuka?”, Matias tähyili ympärilleen.

”Se näköjään kerkes just mennä.”

”Aha. No, tuskinpa minä sitä edes tunsin. Mitä sä olitkaan sanomassa?”, hän kysyi ja hörppäsi höyryävän kuumaa cappuccinoaan.

”Ihmettelin vain, että miten sinä nyt voit olla yhtäkkiä niin ihastunut johonki yläastelaistyttöön, jonka oot tavannu tasan kerran”, Silja sanoi terävästi.

”Sehän on menossa syksyllä lukioon”, Matias korjasi ja muisti vasta sitten lisätä: ”Enkä minä nyt mitään ihastunut oo. Sanoin vain, että sen kanssa oli kiva jutella. Että vois vaikka nähdä joskus uudestaankin. Sun jos jonku pitäis tietää, että voin kyllä pitää tyttöjä ihan vain kavereinakin.”

Siljan silmissä välähti, ja Matias tiesi kyllä, minkä vuoksi, mutta kieltäytyi antamasta asian häiritä itseään. Hän oli tehnyt kantansa selväksi jo kuukausia sitten, kai tyttö viimein oppisi elämään asian kanssa. Sitä odotellessa ei tehnyt yhtään pahaa muistuttaa tätä aina aika ajoin siitä, missä mentiin. Ja missä ei.

”Mitenkäs sitten ajattelit sen nähdä? Tiiätkö es sen sukunimeä?”, tyttö jatkoi, ja Matiaksen sisällä muljahti. Ei hän tiennyt, ei ollut ollenkaan muistanut kysyä koko asiaa.

”Annoin sille mun numeron”, Matias sanoi, mutta kuuli nyt itsekin epävarmuuden vivahduksen äänessään.

”Ja onko se soittanu sulle?”

”No ei kyllä, mutta...” Matias tunsi äänensä häipyvän. Mitä siihen voisi sanoa? Salla ei ollut lähettänyt hänelle viestiä, ei mitään. 

Oli ollut typerä ajatus kirjoittaa numero käsivarteen. Tyttö oli ihan hyvin saattanut mennä kotiin, pestä kädet ja jatkaa elämäänsä huomaamatta koko numeroa. Toista vaihtoehtoa Matias ei halunnut ajatella: että tämä oli nähnyt sen, muttei halunnut ottaa häneen yhteyttä, ei tuntenut tarvetta jutella hänen kanssaan edes tekstiviestin vertaa. 

Lauantaista oli jo kolme päivää.

Eihän se nyt mitenkään maailmaa mullistava ilta ollut. Rentoa puistohengailua kavereiden kanssa, mankkamusiikkia ja haaleaa kaljaa. Pari nättiä teinityttöä ja aamulla vaatteet täynnä ruohonkorsia. Sellaistahan se aina oli. 

Eikä kuitenkaan. Vaikka varsinkin Janne ja Teemu tapasivat houkutella seurueeseen aina naispuolisia tuttujaan, Matias viihtyi yleensä paremmin poikien kanssa. Jätkien kesken juttua riitti pitempään, heidän kanssaan oli paljon luontevampaa olla eikä kukaan yrittänyt esittää muuta kuin oli. 

Kyllähän tytötkin tulivat tuttavuutta hieromaan. Aina jossain vaiheessa iltaa joku naulitsi silmänsä häneen ja ryhtyi kyselemään hänen suhdetilanteestaan tai selostamaan ylpeänä edellisen viikonlopun kännitoilailuitaan. Matias tuntui vetävän puoleensa aivan tietynlaisia tyttöjä. Tarvitsi vain katsoa, kellä oli huolellisin meikki ja kireimmät merkkifarkut, ja varmaa oli, että jossain vaiheessa iltaa hän päätyisi hänen kylkeensä kiehnäämään, pyytelemään vielä yhtä kaljahuikkaa ja ihan suorasukaisesti vonkaamaan.

Heidän seurassaan Matias ei oikein tiennyt, miten olla. Useimmiten yhteistä jutunjuurta ei vain tuntunut löytyvän. Lupaavasti alkaneetkin keskustelut kääntyivät väärille raiteille viimeistään siinä vaiheessa, kun niihin eksyi mukaan paljasta flirttiä, ja Matias tunsi ainoastaan vaivaantuvansa.

Yleensä hän koetti olla ystävällinen, nyökkäillä ja hymähdellä oikeissa kohdissa, kun tytöt kertoivat, kuinka olivat saaneet vietyä kirkkaita isänsä viinakaapista tai onnistuneet välttämään alaikäisten piilopulloja metsästävät poliisit, mutta aina ei vain jaksanut. Jossain vaiheessa vastaukset muuttuivat epämääräisiksi murahduksiksi ja katse alkoi harhailla aivan muualla kuin keskustelukumppanissa päin. 

Toiset tulkitsivat merkit oikein, puhahtivat loukkaantuneena ja siirtyivät piirittämään seuraavaa poikaa. Toiset taas tuntuivat ottavan välinpitämättömyyden pikemminkin haasteena ja lisäsivät entisestään vettä myllyyn. Varsinkin loppuillasta Matias joutui toisinaan sysäämään varsin tylystikin kauemmas niitä tyttöjä, jotka eivät osanneet pitää näppejään kurissa eivätkä ymmärtäneet, ettei hän ollut heistä kiinnostunut, ei tyttökaverina eikä oikeastaan yhtään minkäänlaisena kaverina.

Numeroaan hän ei antanut koskaan. Ei ennen kuin nyt. 

Kuva täältä.  

Osa 7

Ennen iltaa

Jonain päivänä
maitopurkin teksti
muuttuu mitättömän pieneksi
Lääkärin numero
painuu mieleen
mutta puhelu menee pieleen
sormet eivät osu oikeaan

Aamukahvin pinnalle
nousee pieniä renkaita
Käsi tärisee ja
kahvi läikkyy
keltaiselle kaitaliinalle
sille kauneimmalle

Seuraavaa bussia on odoteltava
askel ei ehdi ensimmäiseen
Ja kuski huokaa
katsoo kärsimättömänä
kun viissenttiset kootaan yhteen
– Antaa olla
on jo kiire jatkaa

Ja kiire onkin
kaikella, kaikilla
Päivät liukuvat ohi
Muistot laimenevat
vaimenevat, pakenevat

Heinäsirkatkaan
eivät enää siritä 

Lumihuntu, osa 6

2. luku

Ilari kohensi takkatulta ja nakkasi liekkeihin tyhjän appelsiinimehupurkin. Foliosisus kipristeli hetken kuumuudessa, kutistui pieneksi mytyksi ja katosi pian hehkuvien hiilien sekaan. Ilari huomasi silmäkulmastaan Lotan rypistävän otsaansa, mutta ilmeisesti tämä ei tällä kertaa jaksanut avata suutaan muistuttaakseen häntä siitä, etteivät mehupurkit varsinaisesti kuuluneet takkaan.

Ilmassa oli outo pysähtyneisyyden tuntu. Iltapäivän metsäretken jälkeen aika oli tuntunut matelevan eteenpäin varsin laiskasti, eikä kukaan saanut oikein mitään aikaiseksi. Lauri ja Lotta olivat ilmeisesti kaikessa hiljaisuudessa riidelleet jostain, sillä Lauri oli viettänyt jo toista tuntia yläkerran sohvannurkassa vuoden 2003 Tekniikan Maailmoja selaillen ja Lotta pyöri levottomana alakerrassa, jynssäsi hellaa ja tiuski kaikille pikkuasioista. Sisällä oli kuulemma kävelty likaisilla kengillä, ja joku oli syönyt hänen ruokiaan. ”Enpä ois halunnutkaan tehdä illalla niitä suklaabanaaneja”, tyttö äyskähti terävästi suuntaamatta sanojaan erityisesti kellekään.

Aada oli käpertynyt punaiselle nojatuolille ja luki keskittyneesti paksua englanninkielistä pokkaria. Ilari tarkasteli tyttöä samalla kun viskasi tuleen vielä munakennon ja mummonmuusipaketin. Aadan luonnonvaaleat etuhiukset olivat valahtaneet tämän silmille ja huulet liikahtelivat välillä aavistuksen verran sanojen tahdissa. Tyttö oli nätti, jollain tavalla hyvin puoleensavetävä. Ei aivan perinteisellä tavalla kaunis, ei ainakaan sellainen tumma räpsyripsi, jollaisiin Ilari tavallisesti tykästyi, mutta silti katse tuntui etsiytyvän yhä uudelleen Aadan pehmeille kasvonpiirteille ja miltei vyörätölle saakka ulottuviin, laineille taipuneisiin hiussuortuviin. Ilari olisi voinut tuijottaa kirjaansa uppoutunutta tyttöä vaikka loppuillan ja katsella, kuinka hänen ilmeensä muuttui tapahtumien mukana tai kuinka sormet sipaisivat hajamielisesti kiiltäväksi hioutuneita käsinojia. Hän oli jo ensimmäisenä iltana myöntänyt sen itselleen: tyttö kiinnosti häntä petollisen paljon.

Äkkiä Aada vilkaisi häntä otsahiuksiensa alta, hymyili nopeasti niin että silmät menivät sirrilleen ja käänsi yhtä nopeasti katseensa takaisin sivuille. Aivan pieneksi hetkeksi Ilarin valtasi hassu halu kaapata Aada syliinsä, pyörittää tätä ympäriinsä ja nostaa käsivarsilleen.

Sitä hän ei tietenkään tehnyt, vaan tyytyi istahtamaan viereiselle nojatuolille ja vääntelemään metallista pulmapeliä, jossa kaksi kiemuraista metalliosaa piti saada irrotettua toisistaan. Kaksi minuuttia ja se oli siinä. Ilari huokaisi, katsoi jälleen kerran kelloaan ja ihmetteli, miten tällainen apatia oli yhtäkkiä vallannut koko joukon. Eilisiltaisesta riehakkuudesta ei näkynyt merkkiäkään, eikä kukaan vaikuttanut kovin innokkaalta edes juttelemaan. Ilarikin tarttui lopulta vanhaan erälehteen, mutta totesi pian, ettei sorsakannoista kiertova artikkeli kiinnostanut häntä millään tapaa.

Ahdistavan tekemättömyyden katkaisi lopulta omalta saunanlämmitysvuoroltaan sisälle rynnistävä Tuomas. 

 

”Mikä ihmeen hartaushetki täällä on meneillään? Nyt vähän elämää, tämä on viimeinen ilta täällä!” poika julisti ja pyöräytti saman tien poppivehkeet soimaan. Aada laski heti kirjansa alas, Laurikin tömisteli pian alakertaan ja Lotta jätti pöydänpyyhkimiset sikseen. Niin paljon kuin Tuomas joskus osasikin ärsyttää, tällaisissa tilanteissa hän oli juuri oikea ihminen, Ilari mietti ja katseli lämpimästi ystäväänsä, joka arpoi parhaillaan soittimestaan menevimpiä biisejä. 

 

Juomapelikin oli Tuomaksen idea, tietysti. Pelikortteja ei löytynyt huolellisesta etsinnästä huolimatta, mutta poika keksi pian, että elokuvahyllystä löytyi kattava valikoima James Bond -elokuvia. 

 

”No niin, huikkaa sitten vain aina kun ruudussa näkyy alaston nainen, jokin räjähtää, tilataan juoma ravistettuna, ei sekoitettuna, ollaan kasinolla, joku kuolee, mustekynästä tai jostain tuleekin yhtäkkiä tappava ase...”, Tuomas luetteli, ja muut nyökyttelivät. 

 

Neljänkymmenen viiden minuutin päästä katsomossa todettiin yhdessä tuumin, että peli sai riittää. Kukaan ei vielä ollut liian humalassa, mutta Ilarilla oli vahva veikkaus, että ainakin Laurin olisi parempi olla katsomatta elokuvaa loppuun asti.  

”Se sauna!” Aada parahti ja juoksi lisäämään puita unohtuneeseen kiukaaseen, mutta kaikeksi onneksi Tuomas oli laittanut pökköä pesään oikein olan takaa ja lämpötila keikkui taas pian reilussa kuudessakympissä.

Edellisenä iltana Aada ja Lotta olivat käyneet saunassa ensin, pojat sitten. Nyt vaikutti kuitenkin siltä, että Lauri ja Lotta olivat päässeet jossain vaiheessa elokuvaa sopuun ja tahtoivat käydä saunassa kahdestaan.

”Ootte muuten sitten ainakin viimeisiä, jäätte kuitenki kutemaan sinne”, Tuomas pyöräytti silmiään.

”Meetkö sinä Aada ensin, vai mennäänkö me?” Ilari tiedusteli. Tytön vastaus yllätti hänet.

”Eikö me nyt voida mennä samaan aikaan?” Aada ihmetteli ja katseli poikia kysyvästi. Nähdessään heidän hämmennyksensä hän punastui. ”Siis ei tietenkään jos ette taho, aattelin vain että eihän yhteissauna nyt mikään iso juttu oo ...”

”Tietenkin voidaan!” Tuomas kiirehti nopeasti sanomaan. Vähän liiankin nopeasti, Ilari mietti mielessään ja vilkaisi sivusilmällä poikaa. Hän muisti kyllä, kuinka Tuomas oli edellisenä iltana ollut Aadan kimpussa, koettanut jossain välissä melkein ottaa syliinkin. Aikoiko hän lisätä Aadan tyttölistansa jatkoksi, Ilari mietti ja tunsi äkkiä sisällään pienen mustasukkaisuuden pistoksen. Hän tukahdutti sen nopeasti. Ei se kuulunut nyt tähän.

”No niin minä aattelinki. Ettekö te muka oo teekkareita?” Aada ihmetteli ja nauroi. ”Tai no oikeestaan joo, ehkä just siks ...”

”Ai mitä just siks?” Tuomas kysyi kärkkäästi, mutta Aada oli jo hypellyt yläkertaan hakemaan pyyhettään.

Kuva täältä. 

Osa 7

Hekuma, osa 5

3. luku

Seuraavan päivän Salla pyöritteli levottomana puhelintaan. Hän oli tallentanut Matias S:n numeron heti yöllä kädestään kännykkäänsä, muttei saanut painettua vihreää luuria tai lähetettyä viestiä. Mitä hän olisi edes kirjoittanut? 

”Moikka! Mitenkäs meni loppuilta? :) -Salla.” Äh, tylsää.

”Hei, oli kiva ilta.” Ja mitä? ”Ehkäpä törmätään vielä! :) T. Salla.” Just joo. T. Salla, ihan niin kuin synttärikortissa. Ja ”törmätään vielä”, kuulostiko se liian innokkaalta? Salla pyyhki tekstin näytöltään.

”Löysin kädestäni numeron. Perhonen on vieläki ruma, mutta oli mukava tutustua :)” Hmm, se ei kuulostanut aivan niin pahalta. Mutta ei, ei ehkä kuitenkaan. Eihän Salla edes tiennyt, halusiko Matias olla yhteydessä, vaikka oli numeron kirjoittanutkin. Poika oli kuitenkin ottanut muutaman, ehkä se oli vain satunnainen päähänpisto eikä tämä viikon päästä edes muistaisi koko tyttöä.

Salla heitti tuskastuneena puhelimen sängylleen ja tarttui pöydällä lojuvaan kiiltäväkantiseen naistenlehteen. Ehkä hän miettisi asiaa uudestaan vielä myöhemmin. 

Hän selaili hajamielisesti sivuja, muttei voinut lakata ajattelemasta poikaa. Matias oli kaikesta päätellen ihan mahtava tyyppi, hauska ja fiksu ja mielenkiintoinen. Ja minkä näköinen! Pojan kasvot tuntuivat häämöttävän taustalla, mitä tahansa hän yrittikin ajatella. ”Et kuule uskokaan, kuinka moni mies sut varmasti ottais”, tämän sointuva ääni kaikui päässä toistona eilisestä. Kuinka ärsyttävää.

Salla yritti keskittyä lehteen ja joutui pian toteamaan, ettei se auttanut asiaa lainkaan. ”Kymmenen tehovinkkiä: näin saat miehen koukkuun!” kissan kokoisilla kirjaimilla otsikoitu juttu julisti.

”3. Älä ole liian helppo. Miehet kaipaavat suhteeseen jännitystä. He haluavat olla saalistajia, eivät saalistettavia! Vaikka mies olisi vienyt jalat altasi, älä paljasta innostustasi liian nopeasti. Liian tiivis yhteydenotto saa miehen vain tuntemaan olonsa nurkkaan ahdistetuksi ja karkottaa mukavimmankin kaksilahkeisen tiehensä. Treffien jälkeen on parempi pitää pari päivää väliä ennen kuin otat yhteyttä. Silloin mieskin on jo varmasti odottanut soittoa!”

Se sinetöi asian. Sinä iltana Salla ei lähettänyt viestiä, eikä lähettänyt seuraavanakaan. Omassa mielessään hän oli pian ehtinyt vakuuttaa itselleen, että oikeastaan Matias ei ollut tarkoittanut numeron jättämisellä yhtään mitään. Ehkä hän vain halusi testata, miten Salla reagoisi, kun hän toteaisi kylmästi, ettei edes muistanut tätä eikä näkisi mitään syytä tavata uudestaan. Jutulle voisi naureskella poikapiirissä, Matias olisi kuin ei olisikaan ja nappaisi täydellisen tyttöystävänsä kainaloonsa. Sillä pakkohan hänellä oli sellainen olla, jos poika vain suinkin tyttöjen perään oli. Salla ei ollut tullut kysyneeksi pojan ihmissuhdetilanteesta, mutta Kiian ja Karitankin katseet olivat illan aikana suuntautuneet Matiakseen päin sen verran monesti, että Salla ymmärsi, ettei pojan vetovoima ollut pelkästään hänen omaa keksintöään. Matias saisi varmasti juuri sen, kenet halusi.

Jokin pieni ääni hänen päässään muistutti, ettei poika ollut antanut hänelle mitään syytä epäillä häntä tunteilla leikkijäksi, tyttöjen pyörittelijäksi, mutta Salla jätti sen huomiotta. Kännykkä sai lojua kaikessa rauhassa kukkakuvioisen päiväpeiton päällä.

Tiistaina Petra halusi lähteä kaupungille. ”Pitää etsiä uudet bikinit nyt kesäksi”, tämä oli selittänyt, mutta Salla epäili vahvasti, että juttu liittyi jotenkin Janneen. 

Oikeassa hän olikin. ”Arvaa mitä?” Petra hihkui ensi töikseen, kun he tapasivat pysäkillä. ”Mulla on tänään treffit!”

”Ihan mahtavaa!” Salla hymyili ystävänsä puolesta. ”Tehän taisittekin lauantaina tulla aika hyvin toimeen.”

”No, joo. Musta vaan tuntuu, että käyttäydyin silloin jotenkin typerästi, en saanut edes sanottua oikein mitään. Luulin jo, että se oli sitten siinä, mutta eilen Janne lähettikin viestiä ja kysyi, että lähenkö kahville”, tyttö selitti innoissaan.

”Hei niin, miten sulla itellä meni? Tunnuit juttelevan koko illan sen hyvännäköisen jätkän kanssa. Et oo puhunu siitä mitään.”

Salla ei ollut kertonut Petralle käteensä ilmestyneestä numerosta. Ei siihen mitään kummempaa syytä ollut, mutta hän oli itse koko jutusta niin ymmällään, ettei halunnut ystävänsä hössötystä siihen päälle. Petra oli juuri sellaista tyyppiä, joka innostui aivan valtavasti jokaisesta pienimmästäkin suhdehuhusta ja saattoi möläytellä hyväntahtoisia, mutta auttamattoman noloja kommentteja missä seurassa hyvänsä.

”No, ootteko te Janin kans pannu?”, hän oli kerran kysäissyt aivan noin vain Sallan perheen luona syödessään. Ruokapöytään oli laskeutunut jäätävä hiljaisuus, kunnes isä oli äkkiä vetänyt kalakeittoa väärään kurkkuun ja yskinyt silmät punaisina. Äiti oli keskittynyt lukemaan maitopurkin tuoteselostetta, ja pari vuotta nuorempi pikkusisko oli lopulta yrittänyt kääntää keskustelun uuteen pippurimyllyyn. Salla olisi voinut vajota maan alle.

Ei, tässä vaiheessa ei ollut kovinkaan järkevää sanoa Matiaksesta yhtään mitään. Kaikki yksityiskohdat olisivat seuraavana päivänä kaksinkertaiseksi liioiteltuna Jannen ja pojan itsensäkin tiedossa.

”Niin joo, ihan kivahan se oli. Ei kai siinä mitään sen kummempaa. Hei, haluatko käydä kattomassa niitä bikineitä tuolta?”, Salla vastasi ja johdatteli ystäväänsä H&M:n alusvaateosaston suuntaan.

Tuntien shoppailukierroksen aikana Salla oli päättänyt paitsi tyytyä itse edelliskesäisiin bikineihin myös laittaa viimein illalla viestiä Matiakselle. Eihän se ottaisi, jos ei antaisikaan. Eikä hän luultavasti edes tulisi törmäämään koko poikaan enää uudestaan, jos kaikki ei menisikään putkeen, hän vakuutti itselleen.

Siinä hän oli väärässä.

Petran lähtiessä kohti treffipaikkakahvilaansa Salla päätti vielä käväistä Stockmannilla vilkaisemassa kangaskenkiä kesäksi.

Astuessaan ulko-ovista sisään hän huomasi heidät heti. Alakerran kahvilassa istui farkkuihin ja hyvännäköiseen ruutupaitaan pukeutunut Matias, joka pyöritteli rennon näköisesti lusikkaa kahvikupissaan ja selitti innoissaan jotain vastapäätä istuvalle tytölle. Täydelliselle tyttöystävälle, Salla päätteli välittömästi. Tämän Matiakseen luomasta katseesta ei käynyt erehtyminen.

Tyttö oli sievä kuin mikä, pieni ja hento muttei mikään tikku. Meikki oli hillitty, platinanvaaleat hiukset oli sidottu täydellisen muhkealle poninhännälle. Vaatteet olivat huolitellut, kalliin näköiset. Takissa ei varmasti ollut ainuttakaan ryppyä, Salla mietti ja katsahti omia, rispaantuneita farkunlahkeitaan.

Matias oli selin häneen eikä onneksi huomannut, kun Salla kääntyi kannoiltaan ja purjehti pois aulasta, johon oli juuri astunut sisään. Kesäkengät saisivat nyt odottaa. Salla viiletti kadulle niin nopeasti että törmäsi sisään astuvaan, lastenrattaita työntävään perheenäitiin. ”Katsoisit vähän eteesi”, tämä kivahti, mutta Salla oli jo kuulomatkan etäisyydellä.

Hän ei lähettänyt viestiä. Ei tänään, ei ollenkaan.

Kuva täältä. 

Osa 6

Lumihuntu, osa 5

Sisältä kantautuva meteli tavoitti Aadan ja Ilarin jo ennen kuin he ehtivät ulko-ovelle saakka.

”Sut Joutsenlaulu silloin sai itkemään, sut sai itkemään”, yläkerrasta kuuluva tenoriääni toivotti heidät tervetulleiksi, eikä Aada onnistunut pidättämään tirskahdusta. Ilarikin hymähti huvittuneena. 

Mitä ilmeisimmin viikon takainen karaokeilta ei ollut aiheuttanut Tuomakselle kovinkaan pahoja traumoja, sen verran kovaa ja korkealta hänestä lähti ääntä. Itse asiassa poika lauloi varsin hyvin, Aada joutui yllättyneenä myöntämään.

”Johan te tulitte! Me täällä lauletaan Singstaria”, yläkerran kaiteeseen nojaileva Lotta huusi ja venytti kaulaansa saunanlämmittäjät nähdäkseen.

 ”Aika vaikea olla huomaamatta!” Ilari totesi kuivasti, mutta hänen äänensä peittyi kappaleen hengästyttävän pitkän loppuvenytyksen alle. Lopulta Yö hiljeni.

”Wohou, voitto!” Tuomas hihkaisi Laurille. Aada ei ollut edes kuullut tämän ääntä Tuomaksen kaikkinielevän esityksen alta.

”No niin, nuoriparikin nyt laulamaan sieltä!” poika huikkasi. ”Mitä te oikein jäitte sinne saunalle kuppaamaan?”

”Olisit itsekin kupannut, jos oisit yrittänyt saada jäisiä puita tuleen”, Aada huomautti, jätti märän takkinsa roikkumaan naulakosta ja nakkasi lapaset lämpimän takan päälle. 

”Etkös sä ollut vanha partiolainen? Sunhan nyt pitäis saada tuleen vaikka jääpuikko”, Tuomas virnisti ja tökkäsi yläkertaan kömpinyttä tyttöä kylkeen. ”Eikö niin, Lauri?”

Lauri murahti vain jotain epäselvää ja sihautti kaljan auki.

”No niin, lumikuningatar, mitäs lauletaan?”

Ennen kuin Aada ehti saada sanaa suustaan, Tuomas oli jo tehnyt valinnan hänen puolestaan.

”Hard Rock Hallelujah, et voi olla tosissas”, Aada nauroi, mutta tietysti poika oli. Laulu meni lopulta aivan pelleilyksi, kun molemmat yrittivät saada itsestään toistaan möreämpiä ärjähdyksiä ja korkeampia kiljahduksia, mutta Aadakin joutui myöntämään, että homma oli oikeastaan aika hauskaa. Seuraavaksi lauloivat Lauri ja Lotta, sitten Lauri ja Ilari, sitten taas Aada ja Tuomas. Tällä kertaa kappale oli rauhallisempi, balladi suorastaan.

Laulun loppuvaiheessa Aada äkkiä huomasi Tuomaksen käden olkapäällään ja yllättyi. Kukaan muista ei kuitenkaan tuntunut kiinnittävän eleeseen mitään huomiota. Ehkä se vain oli pojan tapa, Aada päätteli ja antoi asian – ja käden – olla. Tuomas jos joku oli varmasti juuri niitä tyyppejä, jotka taputtelivat poikia selkään ja ottivat tyttöjä kainaloon ihan vain huvikseen, vailla sen kummempaa syytä kuin kaveruus.

Ilta kului leppoisasti. Kun kurkut alkoivat käheytyä, laji vaihdettiin lopulta Aliakseen. Tuomas lähti puhumaan puhelimeen, joten parit saatiin muodostettua: Lauri ja Lotta, Aada ja Ilari. Illan aikana nautittu punaviini ja poikien kittaamat kaljat tuntuivat hellittäneen kielenkantoja, ja Aada huomasi, että vaikka Ilari olikin vaikuttanut hieman hiljaiselta ja vaikka he eivät tunteneet toisiaan sen kummemmin, heidän yhteistyönsä sujui hämmentävän saumattomasti. 

”Ei tyttö vaan...”

”Poika!”

”Ei kuusi vaan...”

”Mänt–”

”Eiku se numero ja sitä edeltävä”

”Viisi?”

”Ja siitä eka tavu”

”Vii...”

”Yhistä ne! Ja sitten miehen nimi!”

”Poikavii... Kari? Poikaviikari!”

”JESS! Just niin!”

”AIKA!”

”Kakstoista”, Aada laski voitonriemuisena minuutin aikana selitettyjä sanoja, kun Lauri ja Lotta pudistelivat päätään. 

”Kyllä te nyt jotenkin huijasitte”, molemmat nyökkäilivät, kun Aada liikutti hänen ja Ilarin ylivoimaisessa johdossa olevan valkoisen pelinappulan maaliviivan yli. Aada näytti Lotalle kieltä, tämä näytti takaisin.

Lauri veti Lottaa kohti alakertaa, halusi kuulemma tehdä heille drinkit.

”Ollaan me vain aika hyviä!” Ilari hymyili ja nosti kätensä high fiveen, ja hänen ilmettään ja tuikkivia silmiä katsoessaan Aadan oli hymyiltävä itsekin. Hän nosti kätensä ja löi niin lujaa kuin pystyi. Ilari vain nauroi hänen punoittavalle kämmenelleen.

Poika oli ottanut silmälasinsa pois sisälle tultuaan. Näkö ei kuulemma ollut niin huono, ettei välillä pärjäisi ilmankin, ja muutos hänen ulkonäössään oli yllättävän suuri. 

Ei poika pahan näköinen ollut laseissaankaan, mutta vasta nyt Aada huomasi, että hän oli ehkä tehnyt hieman hätäisen arvion luokitellessaan pojan tavanomaisen näköiseksi. Eihän Ilari tietenkään mikään kiiltokuva-Tuomas ollut, mutta varsinkin hymyillessään hänessä oli aivan omanlaistaan karismaa. Poika näytti jotenkin vanhemmalta – ja hätkähtäen Aada tajusi, etteivät hänen silmänsä edes olleet harmaansiniset vaan vihreät.

Miten hän ei ollut sitä aikaisemmin huomannut? Aada ei saanut päähänsä ketään muuta, jolla olisi ollut noin häikäisevän vihreät silmät.

Ilari rypisti kulmiaan, ja Aada tajusi, että hänen tuijotuksensa oli varmasti häiritsevää. Hän käänsi äkkiä katseensa sivuun huomatakseen parahiksi, kuinka Tuomas asteli rappusia ylös epäilyttävän mairea hymy huulillaan. 

”Naisilleko sitä taas on soiteltu?” Ilari kysyi, ja tämä iski silmää. Aada ei voinut kuin hämmästellä, kuinka vaivattomasti ele pojalta kävi. Eihän kukaan iskenyt silmää vähän väliä, mutta Tuomakselta se luonnistui, ja hän onnistui vieläpä näyttämään sen tehdessään niin söpöltä, että kenen hyvänsä sydän olisi tehnyt muutaman ylimääräisen lyönnin ilmeen nähdessään.

Saunan, makkaranpaiston ja kliseisen jenkkiteinileffan jälkeen porukka oli viimein malttanut käydä nukkumaan. Lotta ja Lauri olivat varanneet alakerran makuuhuoneen, ja Aada, Ilari ja Tuomas yöpyivät yläkerran oleskeluhuoneen lattialle levitetyillä patjoilla. 

Aada ei saanut unta. Kuten hän oli aavistellutkin, talvimakuupussi oli uskomattoman hiostava. Tekokuitukangas kietoutui inhottavasti hikisten raajojen ympärille, ja lopulta hän avasi koko pussin ja levitti sen pelkäksi peitoksi. Hän työnsi jalkansa pois sen alta, kääntyi kyljelleen ja sitten vatsalleen ja mietti kulunutta päivää. Tuntui uskomattomalta, että takana oli vasta reissun ensimmäinen.

Ajatukset siirtyivät väkisinkin vieressä nukkuviin poikiin. 

Tuomas oli ottanut hänet kainaloonsa vielä uudestaankin heidän katsoessaan elokuvaa, eikä Aada oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Ei hän ollut tottunut tällaiseen läheisyyteen edes hyvien kaverien, saati sitten samana päivänä tavattujen tuttujen kesken. Olihan Tuomas mukava ja hauska, eikä ulkonäössä todellakaan ollut moittimista, mutta... Niin, mitä mutta? Aada tuli Tuomaksen kanssa loistavasti toimeen, hän saattoi piikitellä poikaa ja tämä häntä. Flirtiksikin sitä ehkä joku olisi sanonut. Jos poika tahtoi ottaa hänet kainaloonsa kaverina, mikäs siinä, ja jos siinä oli jotain muutakin, mitä sekään haittaisi? Aada oli vapaa menemään ja tekemään miten halusi.

Aada yritti ajatella, millaista olisi, jos Tuomas yhtäkkiä koettaisi suudella häntä, mutta ajatus tuntui karkaavan kauemmas, pakenevan kuin sormien välistä valuva hiekka, ja sen sijaan Aada näkikin äkkiä mielessään Ilarin. Tämän hiekanvaaleat hiukset ja hymykuopat, tämän vihreät silmät, joiden sävy hämmensi häntä edelleen. Ilari oli pidättäytyväisempi, hän oli hiljaisempi ja järkevämpi, mutta jollain oudolla tavalla hän oli samalla kummallisen kiehtova, vaikkei Aada aivan ymmärtänytkään, mistä se johtui. 

Tuomaksen kanssa jutellessa tuntui heti kuin olisi tuntenut hänet koko ikänsä. Ilari ei ollut yhtä selvä, hän ei ollut niin avoin ja aavistettava. Ilarin elämästä tai luonteesta oli vaikea sanoa mitään varmaa kertaheitolla. Mielen täytti vain halu opetella tuntemaan hänet. Tai jotenkin –

Itsepintainen, jatkuva ääni keskeytti Aadan ajatuksenjuoksun. Tuomas tuhisi unissaan raskaasti, hengenvedot olivat niin syviä ja pitkiä, että Aada joutui haukkomaan henkeään yritettyään huomaamattaan hengittää itsekin samaan tahtiin.

Aada kääntyi toiselle kyljelleen. Kuu langetti huoneeseen hämäriä valoviiruja, jotka raidoittivat lattian. Silmäkulmastaan hän näki liikettä: se oli silmänräpäys, toinenkin. 

Sinä yönä Aada ei ollut ainoa uneton.

Kuva täältä. 

Osa 6

Hekuma, osa 4

Muutaman omenasiiderin jälkeen olo alkoi olla ihmeellisen vapautunut. Päässä keikkui kevyesti, Sallasta tuntui kuin hän olisi leijunut voikukkia ja piharatamoita pursuavan nurmikon yläpuolella. Oli vaikeaa pysytellä paikoillaan. Salla kipristeli huomaamattaan varpaitaan, nyhti hajamielisesti pullon etikettiä ja hyräili parhaillaan kuuluvan biisin tahdissa, vaikkei ollut kuullutkaan sitä koskaan aikaisemmin. Oikeastaan olisi tehnyt mieli ottaa muutama laukka-askel, pyörähtää ympäri kengänkärjillä ja juosta kilpaa puiden takana välkkyvän joen rantaan, mutta hän malttoi mielensä ja tyytyi naputtelemaan kynsillään muovipullon kylkeä.

Salla kikatteli tanssiin uudelleen intoutuneen Henkan robottiliikkeille ja Jannen kainalossa istuvan Petran järkyttyneelle ilmeelle. Tyttö ei selvästi voinut uskoa tuuriaan, hän tuijotti vain jäykästi eteensä eikä saanut sanaa suustaan, kun Janne kyseli puolitosissaan, pitäisikö hänen pelätä mahdollista mustasukkaista poikakaveria.

Salla hihitti myös Matiakselle, ennen kaikkea Matiakselle. Poika piirsi parhaillaan hänen käsivarteensa jotakin mustalla kajalilla. Yritti ainakin. Kajalterän kosketus kutitti hirvittävästi, vaikka Salla kuinka yritti olla nauramatta.

”No niin, siinä se on!”, Matias totesi lopulta voitonriemuisena ja nosti Sallan käsivarren koko porukan ihailtavaksi. Salla vilkaisi kättään.

”Tuo on kyllä ehkä maailman rumin perhonen”, hän julisti kriittisen arvionsa nousuhumalan tuomalla itsevarmuudella.

”Ai ruma! Kuunnelkaa nyt, tämä tyttö haukkuu mun taideteosta rumaksi!”, Matias huudahti järkytystä teeskennellen. ”Ja minä kun sydänverelläni sen maalasin, viimeisillä voimillani väänsin. Just tuollaisia te naiset ootte, mikään ei kelpaa”, poika piteli teatraalisesti rintaansa ja sutaisi kuvioon vielä pari kiehkuraa lisää. Sallalta ei herunut anteeksipyyntöä, hän tyytyi vain kohottamaan toista kulmakarvaansa merkitsevästi.

Lopulta Matias antoi periksi. ”No okei, onhan se aika kauhee. Mutta on kuule ainakin persoonallinen, ei varmasti tuu samanlaista vastaan!” 

Sitä ei Sallakaan voinut kiistää.

Ilta oli osoittautunut yllättävänkin hauskaksi. Salla ei ollut aluksi odottanut siltä paljoakaan, koko päättäjäisjuhlinta oli ollut nimenomaan Petran ajatus.

Lämpötila pyöri kuitenkin edelleen lähellä kahtakymmentä astetta, porukka tuli toimeen mainiosti ja siideri sai ajatukset hyrräämään miellyttävillä taajuuksilla. 

Eikä seurassakaan ollut valittamista.

Kun Petra oli uppoutunut Janneensa, Eemeli ja Heini lähteneet kahdestaan kävelylle ja Karita ja Kiia keksineet Jamin kanssa yhteisiä tuttavia, Salla oli syventynyt keskustelemaan apollonkasvoisen Matiaksen kanssa. Juttu sujui hämmentävän vaivattomasti, keskustelua riitti muustakin kuin koulujen päättymisen ihanuudesta ja tulevista kesäsuunnitelmista.

Jostain kumman syystä Salla oli tullut jossain vaiheessa maininneeksi Janin, ja ennen kuin hän oli tajunnutkaan, hän oli kertonut Matiakselle kaiken kertomisen arvoisen heidän suhteestaan. Senkin, kuinka hän yön hämärinä tunteina luki Janin viestejä läpi, halusi vieläkin lähettää pojalle jotain mutta ei sitten kuitenkaan viitsinyt.

”Tämä tuntuu niin tyhmältä. Itehän minä sen jätin, ei meidän juttu oikeen mihinkään edennyt, mutta minä oon meistä varmaan nyt se, joka suree enemmän. Sovittiinhan me, että ollaan kavereita, mutta ei se oikein toimi. Ei me koskaan oltukaan pelkkiä kavereita”, Salla purki tuntojaan, ja Matias kuunteli tarkkaavaisesti, nyökkäili, kommentoi väliin juuri oikeissa kohdissa.

”Hei, kyllä se siitä. Eihän tuollainen koskaan helppoa oo, mutta elämä jatkuu. Sori, en osaa nyt neuvoa sen paremmin, mutta kyllä sä pääset tuosta yli. Onhan noita miehiä maailma pullollaan, se nyt ei vain ollut se oikea”, Matias oli lopulta lohduttanut ja taputtanut Sallaa varovaisesti olalle.

Ja äkkiä olo todella tuntui kevyemmältä. 

”Kiitos”, Salla hymyili pojalle. ”Eiköhän se tosiaan siitä. Mutta puhutaan välillä jostain muusta. Kerro jotain susta!”

”Ei kai mussa nyt mitään ihmeempää kerrottavaa oo.” 

Silti Salla sai pian selville, että 17-vuotias Matias Saraste asui Talvikankaan omakotitaloalueella vanhempiensa, pikkuveljensä ja kahden kissansa, Kasimirin ja Vallun, kanssa. Hän harrasti kalliokiipeilyä ja harmitteli edelleen sitä, että lupaavasti edennyt jalkapalloura oli katkennut edellisenä syksynä jatkuviin rasitusvammoihin. Matias halusi lääkäriksi, hän pärjäsi luonnontieteissä ja tahtoi lähteä jossain vaiheessa kiertämään Aasiaa.

”Länsimaissa ihmiset ei vieläkään tiedä juuri mitään Kamputseasta tai Indonesiasta. Ja kuka on oikeesti nähny, miten useimmat kiinalaiset elää? Yks tuttu oli käynyt Kiinan maaseudulla kiertämässä, ne kuvat oli aivan mielettömiä!”, poika innostui kertomaan silmät innosta hehkuen ja selitti reissuhaaveistaan niin vuolaasti, että Salla alkoi jo itsekin nähdä sielunsa silmin vihreille vuorenrinteille porrastetut riisipellot ja kesyttömät mangrovemetsät.

Äkkiä Petra seisoi edessä, tarttui Sallan käteen ja hoputti häntä nousemaan ylös.

”Hei kato kelloa, viimeinen bussi lähtee viiden minuutin päästä!”

Salla vilkaisi rannettaan ja tajusi hätkähtäen, että Petra oli oikeassa. 01.10, miten ilta oli saattanut kulua niin nopeasti?

Mutta nyt oli kiire, ei jäänyt aikaa ihmetellä. Tytöt huikkasivat hätäiset heipat vielä paikalla istuville pojille, Karitalle ja Kiialle ja säntäsivät juoksuun. Kaikeksi onneksi päättäjäispäivän bussijono oli tavallista pidempi, tytöt ehtivät linja-auton luokse juuri kun jonossa viimeisenä seissyt, epävarmasti huojuva täti-ihminen sai kaiveltua kukkarostaan riittävän paljon kymmensenttisiä kuskille.

Petra oli bussissa hiljaista tyttöä. Hänkään ei oikeastaan ollut olutihmisiä, muttei ollut kehdannut kertoa sitä Jannelle, ja Salla katsoi viisaammaksi olla häiritsemättä kalpeakasvoista, hikottelevaa ystäväänsä. Salla kaivoi laukustaan purkkapakettia, vilkaisi kättään ja jäi tuijottamaan sitä hämmästyneenä.

Perhonen ei edelleenkään ollut erityisen komea, mutta vasta nyt kun Salla katsoi sitä tarkemmin, hän huomasi, että sen alle oli raapustettu pienellä tihrulla jotain. Mitä siinä luki?

Ei, ei se ollutkaan tekstiä. Nolla neljä nolla, viisi kolme yksi, Salla tavasi harittavia merkkejä ja alkoi äkkiä hymyillä.

Matias oli jättänyt hänelle puhelinnumeronsa.

Kuva täältä. 

Osa 5

Hekuma, osa 3

2. luku

Kaikki oli alkanut varsin viattomasti. Salla ja Matias olivat tutustuneet toisiinsa jo vuosia sitten, niihin aikoihin kun leveät lahkeet olivat vasta vaihtumassa pillifarkkuihin ja kaksi ylimakeaa mansikkasiideriä saivat kikattelemaan koko illan ajan. Oli ollut kesäkuun alku, ysiluokka oli juuri saatu päätökseen ja kesä, elämä, aivan kaikki tuntui olevan vasta edessä.

Päättäjäispäivä oli lämmin. Salla oli kertonut vanhemmilleen menevänsä Petralle yöksi, ja tottahan se olikin. Sitä hän ei ollut tullut maininneeksi, että he aikoisivat sitä ennen suunnistaa keskustaan juhlimaan koulujen loppumista, kuten kuka tahansa muukin tavallinen kuusitoistakesäinen, mutta Salla tiesi, että vastaus olisi ollut kieltävä, vaikka kaveripiiri oli tuttu eikä tarkoituksena ollut löytyä aamulla poliisin huomasta tai sammua puolitutun kainaloon. Vanhemmat eivät vain aivan vielä ymmärtäneet, että kiltistä kympin tytöstä oli kasvamassa nuori nainen, joka osasi itsekin huolehtia itsestään.

”Janne kysyi, ollaanko mekin tulossa”, Petra paljasti innostuneena bussimatkalla kohti kaupunkia.

Tämä oli ollut ihastunut vuotta vanhempaan poikaan jo viime syksystä saakka, mutta vasta nyt alkoi näyttää siltä, ettei tunne välttämättä ollutkaan aivan yksipuolinen. Molemmat harrastivat sählyä, ja jokaisen kisareissun jälkeen Salla sai varautua kuulemaan täydellisen selonteon Jannen ja Petran bussissa käymistä keskusteluista ja siitä, kuinka poika oli lainannut juuri Petralta pari euroa karkkipussia varten tai huikannut tälle kannustushuutoja salin laidalta.

”No niin, se haluaa nähä sut”, Salla julisti ja tökkäsi ystäväänsä kylkeen. ”Kato nyt, mähän sanoin.”

Petra ei edes yrittänyt väittää vastaan, hymyili vain ja tuijotteli poissaolevasti ikkunan ohi vilistäviä puunrunkoja.

”Ketähän muita sinne on tulossa?”, Salla aprikoi ääneen. ”Heini ja Eemeli varmaan ainakin, Karita ei ollut vielä varma.”

”Janne sanoi, että se on liikkeellä kaveriensa kanssa, ehkä nähdään niitäkin. Etsitään sullekin mies! Joku komea sählynpelaaja!”, Petra innostui saman tien.

”Jätetään etsimättä, ei nyt ihan hirveesti huvita katella ketään uutta”, Salla totesi vaisusti, ja Petra tajusi vinkin.

”Ai niin joo, sori, mä unohdin.”

Salla oli eronnut edellisestä poikakaveristaan Janista vasta pari viikkoa sitten. Eihän se mikään elämää suurempi rakkaustarina ollut ollut, pari kuukautta käsi kädessä kävelyä ja pussailua koulun diskossa ja kirjaston takana, mutta ero painoi silti mieltä. Salla ei ollut vielä edes raaskinut poistaa pojan viestejä kännykästään. Hän ei olisi suin surminkaan myöntänyt sitä ystävälleen, mutta parina iltana hän oli edelleen lukenut viestejä läpi uudestaan ja muistellut pojan pörröistä tukkaa ja sitä, kuinka tämä oli silitellyt hänen omia kutrejaan. Sanonut niitä enkelinhiuksiksi.

”Hyi helvetti, älkää vain katsoko oikeelle!”, Petra rääkäisi, ja tietysti kaikkien katseet kääntyivät salamannopeasti siihen suuntaan. Pusikon vieressä vessahädän yllättämä teinityttö kiskoi hätääntyneenä housujaan ylös tajuttuaan joutuneensa huomion kohteeksi. Tyttö horjahti nolosti, yritti turhaan ottaa tukea oksista. Vieressä odottava vissypullo oli puolillaan kirkkaan limenvihreää nestettä.

Seurue jatkoi hihittäen matkaansa: Salla, Petra, toisiinsa liimautuneet Eemeli ja Heini, mukaan sittenkin lähtenyt Karita ja tämän luistelukaveri Kiia. He olivat aluksi istuneet hetken torinrannassa, syöneet kesäloman ensimmäiset tötteröjäätelöt punahehkuisessa auringonvalossa ja ottaneet toisistaan yhteiskuvia, joista parhaat päätyisivät seuraavana päivänä Galleriaan.

Nyt he olivat matkalla puistoon, jossa Janne oli ilmoittanut olevansa. ”Enhän mä näytä ihan kauheelta? Mun hiukset on varmasti ihan sekaisin!”, Petra hätäili ja Salla joutui vakuuttelemaan hyvän tovin, että tämä oli nätti kuin mikä. Tottahan se olikin: ruskeahiuksinen, urheilullinen Petra oli sievä tyttö, jolla oli merensiniset, ei tavallisen harmaansiniset silmät ja muotoja oikeissa paikoissa. Petra valitti säännöllisesti jenkkakahvojaan ja leveitä harteitaan; Sallalla kävi häntä aina hieman kateeksi omaa kaikin puolin tasapaksua varttaan miettiessään. Olihan hän hoikka, mutta lantio oli kapea ja rinnat pienet. Tiimalasista hänen vartalonsa ei ollut tainnut koskaan kuullakaan.

Puheenaihe vaihtui nopeasti, kun Petra bongasi poikaporukan ympäröimän Jannen sillan viereiseltä nurmikentältä. Pojilla näytti olevan meno päällä. Maassa lojuvat reput pullistelivat oluttölkkejä, ja Boten Anna pauhasi matkaradiosta. Yksi pojista oli jo intoutunut tanssimaankin, muut istuivat maassa jutellen ja naureskellen. 

Janne huomasi melkein yhtä nopeasti Petran kuin tämä hänet ja nousi nopeasti ylös halatakseen tyttöä. Hänelläkin oli oluttölkki kädessään, mutta posket eivät punoittaneet, askel näytti varmalta. 

”Terve, hei kiva kun pääsitte!”, hän totesi koko porukalle vaikka katsoi vain Petraa. ”Oisko pieni esittelykierros paikallaan?”

”Mut te varmaan tunnettekin, oon siis Janne. Nämä tässä on Teemu, Henkka, Matias ja Jami”, poika osoitti kavereitaan, jotka nyökkäsivät paikoiltaan. Se tanssiva oli Henkka. ”Me ollaan kaikki samasta lukiosta, paitsi Jami, joka on teidän ikäinen.”

Petra esitteli oman seurueensa. Pojat tekivät piiristään tilaa, ja hekin istuivat maahan ja liittyivät mukaan keskusteluun. Henkkakin oli malttanut asettua alas, kun radiokappale oli vaihtunut rauhallisempaan. 

Aurinko häikäisi silmiä. Salla varjosti niitä kädellään ja toivoi, että olisi ottanut aurinkolasit matkaan. Janokin oli.

”Otatko olutta?”, oikealla puolella istuva poika kysyi Sallalta kuin lukien tämän ajatukset. Pojalla oli vaaleat hiukset ja silmät, joiden sävyistä oli vaikea olla varma. Vaaleanruskeat, kai. Poika hymyili hänelle tölkkiään tarjotessaan, katse oli ystävällinen. Hyvännäköinen, aivan mielettömän hyvännäköinen tyyppi, Salla ei voinut olla panematta merkille.

Hän tuli samassa oudon tietoiseksi omasta itsestään. Salla oli nauranut Petran ulkonäköhuolille, mutta mietti nyt, että olisi sittenkin pitänyt laittaa hiukset kiinni. Nyt ne valuivat sekaisin selässä, takkuisina varmasti. Meikkiäkin oli tullut sipaistua vain kevyesti, sitä tuskin huomasi. Hän ei ollut edes lakannut kynsiään.

Salla pudisti päätään. ”Kiitti mutta en, en oo oikein oppinut vielä juomaan sitä.” Mikä pojan nimi olikaan? Heidät oli esitelty niin nopeasti, ettei hän muistanut. Teemu?

Poika nauroi. ”No ei tyttöjen tarvikaan osata. Mulla on pari siideriäkin, kelpaako se?”,hän kysyi ja nakkasi vastausta odottamatta auki repsottavasta repustaan vihreän tölkin.

Salla sai kopin. ”Oho, kiitos”, hän hymyili ja suhautti juoman auki. Omenasiideri oli vielä raikasta, hän totesi hyväksyvästi.

”Hei kuule, nyt mun on pakko myöntää, etten muista sun nimeä. Se tuli jotenkin niin äkkiä”, Salla jatkoi hörppäyksen jälkeen ja kohotti kysyvästi kulmiaan.

”Mäpä muistan sun”, poika vastasi vinosti hymyillen ja antoi tahallaan hänen odottaa hetken.

”Mä oon Matias. Hauska tutustua. Salla”, hän lisäsi.

Salla kohtasi Matiaksen kiusoittelevan katseen ja veti syvään henkeä. Ilmassa tuoksuivat tuomenkukat ja tuore ruoho. Kesäloma oli todella alkanut.

Kuva täältä.

Osa 4

Lumihuntu, osa 4

Aada huitaisi nopealla liikkeellä käden olkapäältään ja yritti sännätä juoksuun, mutta kompastui saman tien omiin jalkoihinsa ja kaatui naamalleen puolimetriseen lumihankeen. Pakko nousta, pakko paeta, hänen päässään kaikui ja sydän pamppaili, hän huohotti ja korvissa kohisi.

Aada riuhtaisi itsensä ylös ja oli juuri ottamassa uuden harppauksen poispäin, kun käsi tarttui tiukasti häneen omaan käsivarteensa. Hän yritti pyristellä irti otteesta, mutta tällä kertaa se piti.

"Rauhoitu! Hei oikeesti rauhoitu, mikä sulla on?"

Aada veti syvään henkeä, pyyhki toisella kädellään märkää lunta silmiltään ja yritti vielä viimeisen kerran – turhaan – riuhtaista itseään irti. Sydän pamppaili edelleen, mutta vähitellen vaistot alkoivat tehdä tilaa aisteille ja ajatuksille, ja typertyneenä hän tajusi, että ääni oli tuttu.

Edessä seisova hämärä hahmo ei ollut kukaan muu kuin Ilari, ihan vain Ilari, joka oli pukeutunut Osuuspankin tupsupipoon ja typerännäköiseen neonviolettiin toppatakkiin. Takin olkapäätä koristivat räikeän kirkkaanvihreät raidat.

"Miks sulla on nuo päällä?" oli ensimmäinen mitä Aada sai suustaan ulos. Ilari katsoi häntä hetken hämmentyneenä, vilkaisi sitten omaa asustustaan ja alkoi yllättäen nauraa.

"Mehän kastuttiin päivällä ihan litimäräksi, mun oma takki on saunalla kuivumassa. Nämä on jotain Tuomaksen isän vanhoja", hän sai lopulta sanottua. "Mutta mitä ihmettä tuo äskeinen oli?"

Aadakin alkoi vähitellen tajuta tilanteen absurdiuden. Kiihtymyksestä hehkuvat posket lehahtivat, jos mahdollista, vieläkin punaisemmiksi, kun hän muisti, miten oli kiljunut ja rynnistellyt ympäriinsä kuin vauhko eläin. Ja kompastunut, kaatunut mahalleen. Hän yritti huomaamattomasti noukkia kauluksesta sisään pujahtaneita lumikokkareita. Nolotti. Onneksi oli niin pimeää, ettei poika varmaankaan nähnyt hänen kuumottavia kasvojaan kunnolla.

Ilari ei kuitenkaan ollut milläänsäkään, nauroi vain ja pyyhkäisi lunta hänen harteiltaan ja takinselkämyksestä.
"Taisin vähän säikäyttää. Sori."

"No eihän se sun vika oo. En tiedä, mikä muhun meni. Tuntuu ihan tyhmältä nyt."

Ja tuntuikin. Eihän Aada edes ollut niitä ihmisiä, jotka pelkäävät pimeää tai metsää. Hän oli yöpynyt jos jonkinlaisessa korvessa ja ryteikössä kymmeniä kertoja, vaellellut itsekseen hakkuuaukioilla ja suonreunoilla hiljaisuudesta ja yksinäisyyden tunteesta nauttien. Sitä varten hän oli nytkin ulkona liikkeellä: selvittelemässä ajatuksiaan, kahlaamassa lumen läpi aivan omaksi ilokseen.

"Mitä sä täällä teet?" Aada huomasi äkkiä kysyä.

"Tulin lämmittämään saunaa", Ilari vastasi, ja totta tosiaan, vajaan kymmenen metrin päässä häämöttivät rakennuksen tummat ääriviivat. Aada ei ollut edes huomannut koko saunaa, vaikka muisti kyllä nähneensä sen aikaisemmin päivällä.

 "Tuutko mukaan?"

Aada totesi tyytyväisenä, että sauna oli vanha kunnon puulämmitteinen mökkisauna. Päärakennuksen kylpyhuoneen ja poreammeen nähtyään hän oli puolittain odottanut sähköistä vuolukivikiuasta ja koristeellisia laattaseiniä, mutta seinät olivat korutonta vaaleaa puupaneelia ja kiuas perinteistä irtokivimallia. Kuuma vesikin tuli padasta, ei hanasta.

Hän huomasi seinustalla sanomalehtiä pursuilevan paperipussin ja muisti vasta nyt, että sytykkeeksihän Tuomas niitä oli tuonutkin. 

Sanomalehdistä huolimatta tulen saaminen saunanpesään ja muuripataan osoittautui yllättävän haastavaksi tehtäväksi. Edellinen käyttäjä ei ollut muistanut kantaa sisälle uusia puita, ja Aada ja Ilari joutuivat hakemaan seinänvierustalta jäisiä, pyöreitä mäntyhalkoja. Aada jäi raapimaan tulitikkuja ja asettelemaan märiksi sulavia puita paremmin, kun Ilari kävi täyttämässa vesiämpäreitä mökin hanasta. Ilarin palatessa viimeisen kerran tuli rätisi vasta padassa, ja Ilari istui viereen peseytymispenkille ja alkoi vuolla kiehisiä sisältä mukanaan tuomalla puukolla.

"Miten sä näät mitään?" Aada nauroi pojan silmälaseille, jotka olivat huurustuneet tämän astuessa sisään. Ilarikin nauroi, mutta ei vaivautunut edes pyyhkimään lasejaan.

"Tällaisiksi ne menee kuitenkin."

Molemmat istuivat hetken hiljaa, ainoat äänet lähtivät puunsyihin kaivautuvasta puukosta ja padassa loimuavasta tulesta. Hiljaisuus ei ollut raskasta, se ei ollut painostavaa tai kiusallista sillä tavoin kuin se uusien tuttujen kesken usein saattoi olla. Ei vain tullut mieleen mitään sanottavaa, eikä tehnyt mieli vääntää juttua väkisin.

Aada mietti edelleen typerää säikkymistään, mutta enää häntä ei nolottanut. Ilari oli suhtautunut koko juttuun niin mutkattomasti, ei katsellut häntä kuin säikkyä teinityttöä eikä kiusoitellut asiasta.

Onneksi saunanlämmittäjä ei ollut ollut Tuomas, Aada ajatteli samassa. Huomauttelusta ei olisi tullut loppua, poika olisi varmasti vaaninut häntä koko mökkireissun ajan ja yrittänyt säikäyttää uudestaankin. Vaikka Aada ei ollut tuntenut poikaa vielä vuorokauttakaan, hän pystyi kuvittelemaan tarkalleen tämän äänensävyn ja ilmeen: "Aada taitaa olla vähän tuollaista herkkää sorttia", tämä julistaisi niin isoon ääneen, että kaikki varmasti kuulisivat ja iskisi mukamas huomaamattomasti silmää.

Aada istui paikoillaan ja tarkkaili, kun Ilari veisti vielä yhden lastun, asetteli kiehiset kiukaanpesän pohjalle, laittoi päälle sanomalehtiin käärittyjä pieniä puita ja sytytti paperin hitaasti. Pojan kasvot hehkuivat tulen loisteessa, silmälaseista heijastui kaksi pientä nuotiota. Hämärässä valaistuksessa koko näky oli jotenkin oudon lumoava: pojan rauhalliset eleet ja ketterästi kieppuvat liekit.

Kun tuli alkoi nuolla isompiakin puita, Ilari löi lopulta luukun kiinni ja nousi kyykystä jaloilleen.

"Mennäänkö?" tämä kysyi ja tarjosi kättään auttaakseen Aadan ylös. Aada tarttui siihen ja muisti, kuinka oli tunti sitten pyrkinyt räpistelemään kaikin voimin irti pojan otteesta.

Mitään sanomatta he kävelivät hitaasti takaisin mökille. Kulkureitti oli kapea, Aada yritti sovittaa askeleensa edellä kulkevan Ilarin jalanjälkiin. Hän oli viimein muistanut laittaa otsalamppunsa päälle. Valokeila osoitti kammottavan violetin toppatakin selkämykseen. "Kuljetus Ryhälä. Hoitaa homman kotiin", mauttomalla autonrengaslogolla varustettu teksti mainosti.

Takana huhuili pöllö ja Aada kääntyi katsomaan, mutta näki vain mustia puita ja saunamökin. Sen ikkunoista loisti himmeän punahehkuinen, lepattava valo. Piipusta nouseva savu nousi hädin tuskin erottuvana väreilynä taivaalle ja katosi tähtien sekaan. 

Kuva täältä. 

Osa 5