sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Hekuma, osa 20


 
Monta hetkeä myöhemmin Salla kulki bussipysäkkiä kohti kevein askelin. Vaikka lämpöasteet olivat kierähtäneet miinuksen puolelle ja viima käynyt entistä hyytävämmäksi, häneen se ei enää yltänyt.   Pelkkä ajatus Samun kujeilevista silmistä lämmitti ajatukset ja sai posket punertumaan. Käsiä  peittivät jälleen pojan vihreät lapaset. Oikean peukalon kohdalla oli pieni reikä, Salla havainnoi hajamielisesti.

Salla ja Samu. Samu ja Salla. Salla toisteli sanoja mielessään ja hymyili itsekseen. Jopa heidän nimensä sopivat hyvin yhteen.
                     
Katsellessaan ohi vilistäviä maisemia hän loi jo mielessään haavekuvia siitä, kuinka kaikki etenisi. Kun lumi laskeutuisi maahan, he kävelisivät käsi kädessä puistojen läpi. Samu haluaisi kuunnella talven hiljaisuutta. Hän osoittelisi oksien lomassa paikoillaan värjötteleviä lintuja, kertoisi varmaan, kuinka inuiitit selvisivät loputtoman talven keskellä tai pohtisi taivaalta satavien hiutaleiden täydellisyyttä. Ajan kuluessa he kävisivät juomassa teetä kaikissa keskustan kahviloissa, katsoisivat sunnuntaiaamuisin mustavalkoisia elokuvia Samun hailakalla samettisohvalla ja kadottaisivat  kaksistaan ajantajun.

Niin Salla mielessään maalaili, vaikka ymmärsi, että vielä oli aikaista suunnitella mitään. Eiväthän he olleet vielä päättäneet mitään, eivät luvanneet eivätkä sopineet. Ja silti: Samun katseesta ei ollut voinut erehtyä. Tämä ei jäisi tähän iltaan, siitä Salla oli varma.

Ohimennen ajatuksissa vilahti toinenkin tuntemus. Oli kuin hän olisi unohtanut jotain, joka melkein palasi mieleen mutta ei kuitenkaan. Salla tarkisti laukkunsa: kännykkä, avaimet, lompakko, kaikki mukana kuten pitikin. Pitikö hänen olla tänään menossa johonkin? Äikänkurssin teatterivierailu olisi vasta huomenna, kurssimoniste vahvisti. Petralle hän oli eilen unohtanut soittaa vaikka oli luvannut, mutta ei tämä sitäkään ollut.

Kun Salla lopulta muisti, mikä mieltä painoi, hän olisi halunnut unohtaa koko asian uudestaan.
Onko sulla joku?”
”Ei, ei ketään.”

Tottahan se olikin. Matias ei ollut pitänyt häneen lähtönsä jälkeen mitään yhteyttä: ei viestiä, ei Galleria-kommenttia, ei mitään. Ja miksipä toisaalta olisikaan, Salla kysyi itseltään. Eihän heidän välillään ollut lopulta tapahtunut oikeastaan mitään. He olivat tavanneet kaksi kertaa, kaksi. Jutelleet, tanssineet humalassa kaikkien muiden ihmisten joukossa. Ei siinä ollut mitään sellaista, että asiaa olisi kannattanut muistella tai murehtia jälkeenpäin. Matias oli poissa ja olisi vielä pitkään, eikä heillä ollut mitään syytä nähdä toisiaan sen jälkeenkään.

Astuessaan eteiseen Salla oli saanut järjestettyä ajatuksensa jälleen kasaan. Samu oli todella suudellut häntä. Muuta ei tarvinnut nyt miettiä.

Salla potkaisi talvisaapikkaat jalastaan, nakkasi laukun huoneeseensa ja totesi keittiöön astellessaan, että iltapalaksi syötäisiin mansikkakeittoa. Äiti hämmenteli kattilaa lieden äärellä ja kurkisteli samalla olohuoneen puolella pyörivää uutislähetystä.
”Sinuakin välillä näkee”, äiti hymyili ja pyyhkäisi hajamielisesti tyttärensä hiuksia. Tänään oli näköjään hyvä päivä. ”Olitko taas sen Anniinan kanssa?”
”Annikan”, Salla korjasi eikä vaivautunut kertomaan, että ei oikeastaan. Äiti ei oikein tahtonut pysyä kärryillä hänen menemisistään, mutta siihen hän oli tottunut jo kauan sitten. Ihan turha antaa sen suurempaa selontekoa, kaikki unohtuisi kuitenkin seuraavaan iltaan mennessä.
 
”Sepä kiva, että oot saanut siellä lukiossa uusia kavereita. Viime vuonna olit niin yks-”
”Joo joo.” Äiti ei näköjään vieläkään ollut ymmärtänyt, ettei tämä ollut hänelle mikään mieluisin puheenaihe. ”Huikkaa sitten kun keitto on valmista”, Salla pyysi kääntyessään kohti omaa huonettaan.
”Hei muuten, odotas vähän!” äiti muisti ja kääntyi niin äkisti, että oli tönäistä koko kattilan liedeltä. ”Sulle tuli postia.”
”Tiedän, kirjat on taas myöhässä, maksan kyllä...”

Äiti kaiveli jo pöydän nurkassa keikkuvaa lehtipinoa ja löysi etsimänsä. ”Ei tämä ole kirjastosta. Vaan... Japanista”, äiti rypisti kulmiaan. ”Niin tässä lukee. Japanista.”

 Kuva täältä.

***

Mielessäni myllää tällä hetkellä paljon kirjoitusideoita, uutta jatkonovelliakin olen aloitellut. Jossain vaiheessa lisäilen varmaankin tännekin vähän tuoreempaa tekstinalkua, mutta edellisetkin jatkokertomukset aion vakaasti saattaa loppuun. Onkohan kolme yhtäaikaista jatkotarinaa vähän liikaa? Ehkä kannattaisi ensin kirjoittaa Hekuma ja Lumihuntu valmiiksi ja laittaa niiden rinnalle lyhyempiä one shot -novelleja. Katsotaan.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Kirjoittamisesta ja sen vaikeudesta

Vaikka blogi on ollut olemassa jo hyvän tovin ja vaikka merkintöjäkin on kertynyt jonkin verran, en ole kirjoittanut vielä oikeastaan mitään itse kirjoittamisesta. Tähän mennessä olen lähinnä julkaissut enemmän tai vähemmän valmiita proosa- ja runopätkiä, mutta alun perin blogin tarkoituksena oli toimia myös paikkana pohtia itse kirjoittamista. Pohditaanpa siis.

Kirjoitusaktiivisuuteni taso vaihtelee suuresti, mikä on varmasti näkynyt tälläkin puolella. Viime kesänä minulla oli enemmän aikaa kuin tekemistä juuri se oli syy sille, että ylipäätään keksin, että tahdon kirjoittaa enemmän ja muutakin kuin yhden runon kerran vuodessa. Sittemmin arki on taas palannut kuvioihin ja tyhjiä, tekemistä vailla olevia iltoja on ollut vähemmän kuin ennen. Niinhän siinä sitten kummasti käy, että kun vähän aikaa pitää kirjoitustaukoa, uuden tekstin aloittaminen on huomattavasti vaikeampaa. Siitä osittainen radiohiljaisuus. Jatkonovellini ovat saaneet vuoden ensimmäiset jatko-osansa vasta tällä viikolla, vaikka se ei blogin puolella suoraan näykään, sillä olen lisännyt tänne vielä hiljattain viime vuoden aikana syntyneitä pätkiä. Tekstiä on yhä valmiina enemmän kuin olen blogiin ehtinyt laittaa, mutta kaikki ajallaan, kai.

Nyt kirjoitusintoa tuntuisi ainakin hetkellisesti jälleen riittävän, mutta seuraava kysymys kuuluu: mitä kirjoittaa? Lumihuntu ja Hekuma ovat jo sen verran pitkäaikaisia projekteja, että niiden parissa aion jatkaa yhä edelleen, mutta välillä tekisi mieli tehdä muutakin. Erityisesti Hekuman suhteen olen muuttanut mieltäni moneen kertaan, ja jos nyt aloittaisin saman tekstin alusta uudelleen, muuttaisin ja leikkaisin ensimmäisiä lukuja hyvinkin paljon. Tietyllä tapaa tuntuu, että yhä edelleen vasta alustan varsinaista tarinaa alustus vain on venähtänyt hieman pidemmäksi kuin suunnittelin.

Olisi kuitenkin virkistävää kirjoittaa välissä jotain aivan muuta. Toistaiseksi haluan edelleen pysytellä nuorten aikuisten maailmassa ja ihmissuhdekoukeroissa, mutta kaipaan jotain uutta: uutta ympäristöä, uutta juonta, uusia hahmoja. Pieni ajatus muhii jo mielessä. Sen verran voin spoilata, että tahdon ja aion aloittaa Lapin erämaisemiin sijoittuvan tarinan, mutta tarkempi suunnitelma on vielä hakusessa. Kokemus on osoittanut sen verran, että vaikka tapani kirjoittaa on hyvinkin spontaani, jonkinlainen juonikehys olisi hyvä olla olemassa. Tähänastiset jatkotarinanihan ovat syntyneet suurempia suunnittelematta: olen kirjoittanut tarinaa osa kerrallaan, laittanut uusimmat pätkät esille lähes heti niiden valmistuttua ja pohtinyt tulevia käänteitä huomattavan vähän. Se kostautuu tietynlaisena juonettomuutena, yksikerroksisuutena: lomittaisten, toisiinsa sekoittuvien tarinanlankojen kutominen on vaikeaa.

Olen hyväksynyt sen; tiedän, että minulla on tarinanrakentamisen kanssa vielä paljon opittavaa. En vain tiedä, mikä olisi paras keino kehittää kirjoitustyyliä monipuolisemmaksi. Pitäisikö kirjoittaa lyhytnovelleja mitä kummallisimmista aiheista, asettua keski-ikäisen uramiehen tai vaikkapa uutta nuoruuttaan elävän eläkeläisrouvan näkökulmaan? Kirjoittaa psykedeelistä ajatusvirtaa, synkkiä kertomuksia elämän aallonpohjista, kokeellisia postmoderneja runoja? Ehkä. Toistaiseksi olen silti pysynyt varsin tutuilla raiteilla: ihmisissä ja ympäristöissä, jotka ammentavat ainakin jollain lailla omasta kokemusmaailmastani.

Toisaalta ajattelen sen niinkin, että ennen kuin voi kirjoittaa vieraasta, pitää ensin opetella kirjoittamaan tutusta. Ennen kuin aloittaa uutta, olisi ihan hyvä saada jotain vanhaa valmiiksi. Siinäkin on vielä tekemistä, jatkotarinani kun eivät vielä osoita merkkiäkään päättymisestä.

Niin tai näin, kaikenlaiset tuoreet ideat tai ajatukset ovat tällä hetkellä hyvin tervetulleita! Olisi mukava kuulla, millainen teksti kiehtoo ja kiinnostaa eniten noin lukijan näkökulmasta. Blogin rakenne ei ole kiveen kirjoitettu: tarkoituksena ei ole ainoastaan jämähtää pariin samantyyliseen tarinaan vaan tuottaa monipuolista, mielekästä tekstiä.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Lumihuntu, osa 20



Seuraavana iltana Ilari käveli Aadan kämppää kohti hermostunein askelin. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä tyttö tarkalleen ottaen tahtoi puhua ja miksi juuri nyt. Eiväthän he olleet vaihtaneet sanaakaan miltei kahteen kuukauteen. 

Toisaalta hän tunsi ahdistusta siitä, mitä tuleman piti; toisaalta iloa siitä, että Aada oli ylipäätään ottanut yhteyttä. Ehkä hän ei sittenkään ollut tytölle niin samantekevä kuin tämä oli antanut ymmärtää.
Samassa Ilari tunsi pistoksen sisällään. Mitä Tuomas tästä ajattelisi? Hän ei ollut sanonut ystävälleen tapaamisesta. Tuskinpa oli Aadakaan.

Ilari näppäili puhelimeensa tallentamansa ovikoodin ja kipusi kolmanteen kerrokseen. Aada avasi oven melkein heti. Ilari ei voinut olla panematta merkille, että tytön tavallisesti valtoimenaan liehuvat hiukset oli kiinnitetty siistille nutturalle ja ilma tuoksui heikosti parfyymilta. Oliko Aada laittautunut häntä varten, Ilari mietti ja tunsi hassua mielihyvää. Hän piti kuitenkin ajatuksensa ominaan.
”Moikka”, tyttö hymyili pienesti. ”Tuu vaan sisään”, hän viittoi Ilaria peremmälle ja osoitti naulakon suuntaan.
Ilari astui pieneen, siistiin eteiseen ja katseli ympärilleen. ”Mukava kämppä”, hän totesi ja tarkoitti sanojaan. Suuri se ei ollut: eteisestä näki suoraan neliömäiseen tupakeittiöön, ja kulmauksen takana häämötti pieni makuualkovi. Eteiskäytävä oli niin kapea, että Ilari kolautti polvensa seinäpeilin eteen asetettuun pikkupöytään ja joutui puremaan kieltään, ettei kiroilisi ääneen.

Koostaan huolimatta asunto oli varsin viihtyisä. Sisustus oli jollain tapaa juuri sellainen kuin Ilari oli kuvitellutkin: mustaa ja valkoista, tummaa puuta ja siellä täällä aavistus turkoosia. Kalusteet olivat yksinkertaisen tyylikkäät, ja valkoisia seiniä elävöittivät kauniit valokuvajulisteet 1900-luvun alun Lontoosta ja Pariisista. Kirjahylly oli täynnä mielenkiintoisen näköisiä teoksia, joiden takakansia Ilari jossain toisessa tilanteessa olisi voinut jäädä katsomaan tarkemminkin. Ei kuitenkaan nyt.

”Joo, kyllä minä täällä ihan hyvin oon viihtynyt. Kävi tuuri, että sain yksiön niin nopeasti”, Aada sanoi ja asteli keittiönurkkaan. ”Otatko kahvia?”
”Vois kai tuota kupillisen. Ihan mustana”, Ilari lisäsi automaattisesti ja hämmästyi, kun Aada nyökkäsi: ”Tiedän.” 

Ilari kulki tytön kulki perässä pienen keittiönpöydän ääreen. Hän veti alleen toisen kahdesta tuolista ja odotti, kun Aada kaatoi heille kupilliset kuumaa juomaa ja istui lopulta vastapäätä.
Vähän aikaa molemmat sekoittelivat vaiti kahvejaan. Hiljaisuus oli painavaa ja täynnä latausta, jota kumpikaan ei tuntunut osaavan purkaa. Smalltalk ei tuntunut sopivalta. Ilari tiesi, ettei Aada ollut pyytänyt häntä ihan muuten vain kahviseurakseen.

Viimein tyttö rykäisi. ”Tuota niin, mietit varmaan, että minkä takia minä halusin nähdä”, hän aloitti, ja Ilari nyökkäsi. Totta tosiaan hän oli miettinyt.
Aada nosti katseensa häneen. ”Mun on vähän vaikea selittää sitä, koska oikeastaan en ole itekään ihan varma.” 
Ilari hörppäsi kahviaan ja tunsi liian kuuman juoman polttelevan kieltään. Hän laski kuppinsa alas. 

”Jotenkin ajattelin kai, että parempi vain olla... Tiedätkö, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut”, Aada jatkoi kysyvästi, ja Ilari nyökkäsi, vaikkei ollutkaan ihan varma.
”Mutta mekin ollaan kuitenkin nyt törmätty ja musta vain tuntuu niin typerältä olla niinku ei tunnettaiskaan”, tyttö sanoi ja kuulosti surulliselta. Tällä kertaa Ilari nyökkäsi painokkaammin. Hän tiesi, mitä tämä tarkoitti.
”Ja se baari-iltakin... En tiedä, jotenkin tämä kaikki on vähän jäänyt vaivaamaan. Nyt vain rupes tuntumaan, että pakko saada puhuttua asiat läpi.”

”Vähän samanlaiset fiilikset ollu itelläkin”, Ilari myönsi. ”Ja siis, mitä tässä nyt on oikein tapahtunut? Musta tuntuu, etten oo yhtään perillä yhtään mistään”, hän sai sanottua.
”Mistä mistään?”
”No... susta”, Ilari tarkensi. Aada vain katsoi häntä harmailla silmillään ja pakotti hänet jatkamaan. ”Siis tämä koko kuvio. Että ensin, no, tapahtuu mitä tapahtuu, ja sitten sä vaan ryntäät pois ja seuraavassa hetkessä pyörit Tuomaksen kanssa ja oot niinku et tuntiskaan”, Ilari selitti hitaasti ja yritti asetella omia ajatuksiaan. Jokainen sana tuntui painavalta, ja yhtäkkiä hänestä tuntui, että hän oli sanonut turhan paljon, paljastanut jo nytkin liikaa niistä tunteista, jotka oli päättänyt pitää visusti sisällään.

Aada riiputti päätään. ”Mä oon pahoillani. Tiedän, että oon ollut aika sekava ja hankala. Tässä on ollut vähän kaikenlaista.”
”Kaikenlaista?” Ilari kysyi ja huomasi äkkiä oman äänensä kohoavan. ”Sellaista kaikenlaista, että oot koko ajan halunnut Tuomaksen, mutta minä vain satuin tielle väärällä hetkellä. Korjasit sitten virheen ja otit sen. Sellaistako kaikenlaista?” hän kysyi eikä enää voinut piilottaa loukkaantumistaan, mustasukkaisuuttaan, sitä tahatonta katkeruutta, jota oli sisällään joutunut hautomaan. 
”Kyllä minä ymmärrän, että en oo sulle mitään sen kummempaa, en minä sillä, mutta olis ollut ihan reilua sanoa se edes suoraan eikä millään vahingossa lähetetyllä tekstarilla”, hän sanoi kylmemmällä äänellä kuin oli ehkä tarkoittanutkaan.
                     
Aada tuntui hätkähtävän hänen sanojaan. ”Eikä, sä et nyt ymmärrä.”
”Mitä minä en tässä ymmärrä? En minä osaa sun ajatuksia lukea. Just siltä tämä kaikki ainakin näyttää”, Ilari totesi ja tunsi, kuinka ristiriitaiset tunteet kamppailivat keskenään hänen päänsä sisällä. ”Mä en jaksa tuollaista leikkimistä. Sano suoraan, miten asiat on.”
Äkkiä Aada näytti painuvan kumaraan, ja järkytyksekseen Ilari huomasi, että tytön silmät kimaltelivat kyynelistä.
”Hei Aada, sori, en minä pahalla”, hän pehmensi äkkiä ääntään ja kumartui lähemmäs tyttöä. ”Anteeksi, minä vain  – ” Aada asetti sormensa hänen huulilleen, ja Ilari sulki suunsa.

”Se tekstari lähti ihan oikeasti vahingossa. Enkä puhunut siinä Tuomaksesta, jos niin luulet.”
Ilari tunsi itsensä vain entistä hämmentyneeksi. ”Vaan  – ”
”Vaan Eemilistä. Mun entisestä poikaystävästä, joka kuoli viime vuoden helmikuussa.”
Se veti Ilari sanattomaksi. ”Mä oon pahoillani  – ” hän lopulta aloitti, mutta Aada vaiensi hänet uudestaan.
”En oo puhunut siitä monille. Tuomas ei tiedä siitä mitään, ja hyvä niin.”

He istuivat keittiönpöydän ääressä pitkään. Ilari kuunteli, kun Aada kertoi, mitä vuosi sitten oli tapahtunut, miten hän oli vaipunut painajaisten ja pilleripurkkien maailmaan ja seilannut tummilla vesillä ennen kuin oli saanut itsensä jälleen jaloilleen. Jossain vaiheessa puoliksi juodut kahvit kylmenivät kuppeihinsa ja he siirtyivät istumaan sohvalle. Aada kaivoi esille valokuvia, näytti läppärinsä näytöltä Ilarille otoksia, joita ei omien sanojensa mukaan ollut pystynyt katsomaan pitkään, pitkään aikaan. 

Ilarilla itselläänkin nousi pala kurkkuun, kun hän tarkasteli kuvia nauravaisesta, tummatukkaisesta pojasta ja hänen reppuselässään ratsastavasta Aadasta, jonka kasvoilla oli ilme, jota hän ei itse ollut niillä koskaan ennen nähnyt: se oli sulaa onnea. Kuvissa he kävelivät paljasjaloin merenrannalla, kirjoittivat nimensä hiekkaan ja istuivat vierekkäin rantakivikolla auringonlaskua katsellen. Aada ei pystynyt estämään kyyneliä, mutta halusi silti katsoa kuvat läpi, ja Ilari kietoi kätensä hänen ympärilleen, koetti lohduttaa, vaikka tiesi, että mikään lohdutus ei tähän suruun auttaisi.

Lopulta Aada sulki tietokoneensa ja asetti sen varovaisesti lattialle. Aada painautui takaisin Ilarin kainaloon, eikä hän siirtynyt kauemmas. Kaikessa hiljaisuudessa hämärä oli laskeutunut huoneeseen, ja tuntui jotenkin sopivalta istua siinä, olla vain ja antaa ajatusten kulkea.

Ilari käänsi katseensa Aadaan ja huomasi, että tyttökin tuijotti häntä. Aivan tahtomattaan kylmät väreet kulkivat jälleen Ilarin läpi. Tyttö oli niin lähellä, että hän pystyi nyt haistamaan aivan selvästi tämän hajuveden hennon tuoksun, ja kaikista illan tapahtumista huolimatta tuttu tunne hulmahti jälleen hänen rintaansa.

Ilari liikautti kättään. 

Vähän ajan päästä Aada siirsi omaansa aivan aavistuksen verran lähemmäksi. Ilari suoristi sormiaan hieman ja tunsi tytön kädestä hehkuvan lämmön. Aada liikautti sormiaan ja sipaisi niillä kevyesti Ilarin kämmentä. Se ei ollut mikään vahinko, Ilari näki sen tytön silmistä yhtä lailla kuin tämä näki saman hänen omistaan. 

Ilari sipaisi tytön rannetta ja tunsi siinä sykkivän pulssin. Hänen omansakin oli kiihtynyt. Aada veti sormeaan pitkin hänen paljasta käsivarttaan, kuljetti kättään kohti olkapäätä. Ilari hipaisi kevyesti tytön solisluita ja kaulan kuoppaa ja tunsi, kuinka tämä hengähti ääneti. Tyttö pyyhkäisi hänen poskeaan ja Ilari tunsi, kuinka ilma hänen ympärillään kävi raskaaksi tukahdetusta tunteesta, joka heijastui häntä rävähtämättä tuijottavista harmaista silmistä. Hitaasti hän nosti kätensä ja pyyhkäisi tytön silmille karanneen kiehkuran tämän korvan taakse. Aivan kuin sinä toisena iltana, hänen mieleensä äkkiä välähti. 

Kun Aadan sormet hakeutuivat hänen huulilleen, Ilari antoi silmiensä painautua kiinni ja nojautui lähemmas tyttöä. Heidän kätensä vaeltelivat toistensa kasvoilla, niskassa, käsivarsilla ja selässä tavalla, joka sai sydämen takomaan ja halun kihelmöimään kaikkialla kehossa. Kumpikaan ei kuitenkaan suudellut toistaan: se kuului tämän leikin sääntöihin.

Sääntöjä oli kuitenkin yhä vaikeampi noudattaa, kun toisen ihmisen iho ja läheisyys täyttivät kaikki aistit ja ajatukset. Lopulta Aada kumarsi päätään lähelle, lähemmäs.

Oli Ilarin vuoro painaa sormet tämän huulille.

”Entä Tuomas?” hän kuiskasi karheasti. 

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Hekuma, osa 19



Ensimmäisten lukioviikkojen jännitys vaihtui pian tasaisen tavalliseksi arjeksi. Uusi opiskelurytmi kävi tutuksi, samoin Antin ahdas kimppakämppä, jossa Sallan vähitellen vakiintuva kaveriporukka vietti viikonloppuiltojaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Koeviikko tuli ja meni, lehdet kellastuivat puissa, aamulla oli laitettava hansikkaat käsiin ja vaihdettava kesätakki paksumpaan. Petran kanssa Salla päätti aloittaa yhteisen lenkkeilyharrastuksen, mutta kun kävelyretket tuntuivat suuntautuvan useimmiten S-Marketin karkkihyllylle, he päättivät palata vanhoihin kaavoihin ja viettivät öiksi venyviä iltoja toistensa huoneissa jutellen, itkien, nauraen.

Astuessaan aamuisin keltaiseen kivitaloon Salla tunsi sisällään outoa läikehdintää, jolla ei ollut mitään tekemistä opiskeluinnon kanssa, niin paljon kuin hän lukiostaan pitikin. Ei, läikehdinnän syy oli pyöreälasinen poika, jonka luokse Salla huomasi hakeutuvansa yhä useammin aina silloin kun Annika, Antti ja muu vakioporukka oli jossain muualla.

Oli hän Samuakin koettanut houkutella mukaan joukkoon, mutta poika vaikutti viihtyvän paremmin itsekseen ikkunasyvennyksiin painautuneena kuin suuren ihmisjoukon keskellä.

Eikä sillä, eivät muutkaan aina tuntuneet Samua oikein ymmärtävän. Salla ei voinut olla huomaamatta, millaisia katseita pojan omintakeinen pukeutumistyyli ja pöllölasit saivat osakseen.
”Mistä ihmeestä te sen Samun kanssa oikein juttelette?” Annika tiedusteli useammin kuin kerran. ”Puhuuko se koskaan muusta ku niistä kirjoistaan ja filosofiasta ja sellaisesta? Multa sen jutut menee aina ihan ohi”, tyttö jatkoi eikä selvästikään voinut käsittää, mitä Salla Samussa oikein näki.

Ei Salla sitä oikein itsekään osannut selittää, mutta jokin pojan pohdiskelevassa olemuksessa ja omalaatuisessa vaatemaussa vetosi häneen. Oli virkistävää törmätä ihmiseen, joka ei tuntunut välittävän lainkaan siitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Vaikka Samu ei koskaan kuuluisi koulun suosituimpien piiriin, häneen eleissään ja olemuksessaan oli jonkinlaista itsetietoista varmuutta, joka erotti hänet muista yksinäisistä lukutoukista. Kun uudet opiskelijat vähitellen löysivät omat paikkansa, Salla pani merkille, että yllättävän moni nyökkäsi ohimennen ikkunalaudalla istuksivalle poikalle, vaikkei tämä usein edes huomannut sitä, käänsi vain sivua eteenpäin.

Teeillan hämmentävän päätöksen jälkeen Sallasta tuntui aluksi vaikealta lähestyä poikaa paremmin, mutta kun hän lopulta sai kerättyä rohkeutensa ja istuttua pojan viereen valkealle ikkunalaudalle, paluuta ei ollut. Salla sai tyytyväisenä huomata, että hänet nähdessään poika laski kirjansa alas yhä useammin, ja yhteinen keskustelunsäie löytyi kerta toisensa jälkeen helpommin, vaikka Samu saattoi yhä yllättää hänet tokaisemalla aivan noin vain jotain satavuotisesta sodasta tai keskiaikaisesta kaupunkiarkkitehtuurista. Vähintään yhtä yllättynyt Salla oli siitä huomiosta, että saattoi toisinaan itsekin uppoutua keskusteluun antiikin orjamarkkinoista tai uskontojen merkityksestä ihmiskunnalle.

Eivät heidän keskustelunsa tietenkään aina niin raskaita olleet. Sitä mukaa kun he tutustuivat toisiinsa paremmin, Samu alkoi puhua myös omasta elämästään, arjesta, viikonloppusuunnitelmistaan. Oikeastaan järjestys meni ihan väärinpäin, Salla tuli kerran miettineeksi. He olivat aloittaneet aiheista, joista vuosikausiakin toisensa tunteneet ihmiset eivät välttämättä puhuneet, ja vaati kuukausia, etten kuin heidän juttelunsa edes hetkittäin muistutti ventovieraiden small talk -avauksia.

Koulun ulkopuolella Salla ei Samua nähnyt, joten oli melkoinen yllätys, kun poika eräällä hyppytunnilla marraskuun alussa ehdotti, että hän tulisi taas joku päivä käymään kylässä.
”Onko sulla taas jotain uutta teetä?” Salla veikkasi, mutta poika vain hymyili.
”Eipä mitään erityistä.”

Tietysti Salla suostui. Jo samana iltana he kulkivat Merikosken siltoja pitkin Toivoniemeen. Loppukesän aurinko oli enää muisto vain. Vaikka lämpötila ei aivan mennyt pakkasen puolelle, sumuinen sade ja navakka merituuli porautuivat vaatteiden läpi suoraan iholle. Salla nosti villakangastakin kauluksen pystyyn ja työnsi paljaat kätensä syvälle taskuihin, mutta ei se mitään auttanut.
”Tarvitko näitä?” Samu ojensi hänelle vihreitä, pörröisiksi kuluneita villalapasiaan.
”Etkö ite?”
Poika pudisteli päätään ja Salla sujautti lapaset kiitollisena käsiinsä.

Kämppä oli yhtä iloisen kaoottinen kuin ennenkin, ja heti eteisessä Salla oli kompastua lattialla avonaisena lojuvaan lentolaukkuun.
”Lasse kävi syyslomalla Saksassa”, Samu kohautti olkiaan ja tökkäsi laukun jalallaan seinän viereen.
”Sun kämppis?” Salla varmisti.
”Kämppis ja bestis, vois kai sanoa. Me ollaan tunnettu pikkupojista asti. Kumpikin yhtä ahkeria siivoamaan, niinku näät.”
Salla naurahti ja punastui. Samu oli tainnut huomata, kuinka arvioivasti hän kaikkialle ulottuvaa tavararöykkiötä silmäili.

Tällä kertaa Samu ei edes tarjonnut teetä vaan johdatti hänet suoraan huoneeseensa, joka oli Sallan suureksi hämmästykseksi huomattavasti avarampi kuin muu asunto.
”Helpompi opiskella kun pöydälle mahtuu kirjojakin”, Samu selitti ennen kuin Salla ehti edes avata suutaan. Pieni kangassohvakin näytti kohtalaisen tyhjältä, joten Salla uskalsi istahtaa sille ilman suurempia raivausoperaatioita.

Samu jäi seisomaan vähän kauemmas, ja lopulta Salla nosti kysyvänä katseensa. Siniset silmät tuijottivat takaisin lasien takaa.
”Mitäs nyt?”
”Hss. Pysy nyt siinä paikoillas”, Samu määräsi lopettamatta tuijotustaan. Salla tunsi punan kohoavan poskilleen. Hän ei onnistunut pitämään suutaan kiinni erityisen kauan.
”Miks?”
”Mä katon sua”, Samu ilmoitti aivan kuin se olisi ollut maailman ilmiselvin asia. Ehkä olikin.

Poika käänteli tutkivasti päätään tavalla, joka toi väistämättä mieleen pöllön. Lopulta hän harppasi Sallan luo ja istahti tämän viereen sohvalle.
”No mitä näkyi?”
”Kuule Salla, saanko kysyä sulta jotain suoraan?”
”Miks sä vastaat kysymykseen kysymyksellä?”
”Saanko?”
”No saat kai”, Salla lopulta myöntyi.
”Onko sulla joku? Siis joku poika?” Samu hämmästyttävän viattomalla äänellä. Salla rypisti kulmiaan.
”En minä seurustele, ollaanhan me tästä puhuttu.”
Samu pudisti päätään kärsimättömästi. ”En minä sitä kysynyt vaan ihan vain sitä, että onko sulla joku. Ihan noin niinku... yleensä”, poika haki sanoja.

Aivan hetkeksi Sallan mieleen välähti käteen piirretty perhonen ja toiset, tummemmat silmät.
Joiden omistaja oli tuhansien kilometrien päässä.
”Ei, ei ketään erityistä”, Salla pudisti päätään.

”Hyvä”, Samu sanoi.
Sitten hän suuteli häntä.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Marionetti

Mieletönnä, kieletönnä
täysin vailla vastustusta
seuraan häntä maailman laitaan
Suutelen, kun sallii niin
Kun tuuli taasen suuntaa vaihtaa
haihdun illan hämäriin

ja vaikka jaksan odottaa
niin tiedän, ettei kauankaan
pysy tuuliviiri paikoillaan


Hän napsauttaa sormiaan
ja minä taitun, taivun
hänen tahtonsa mukaan
Parempi olisi
etsiä uusi polku
ja silti teen sen uudestaan

Ole kiltti
katkaise lankani
edes päiväksi
Anna minun hengittää hetki

Huomenna tanssin taas


*** 
Olen pitkästä aikaa innostunut taas kirjoittamaan runoja. Tässä lauantai-illan mielenvirtaa.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Lumihuntu, osa 19




Kaarlen jono oli ehtinyt venyä jo niin pitkäksi, että Ilarin piti seistä yksinään pienessä tihkusateessa melkein kaksikymmentä minuuttia ennen kuin pääsi sisään. Hän ei ollut juonut mitään, hän ei ollut biletuulella sitten ensinkään, ja korkokengissään päälle hoipertelevat, humalaisesti kimittävät tytöt ärsyttivät melkein enemmän kuin tunkkainen, liian suurelta ihmismassalta haiseva ilma.

Ilari taisteli tiensä baaritiskin luokse ja päätti sopivan aukon nähdessään tilata lasin vettä ennen kuin etsisi Tuomaksen ja muun seurueen. Odottaessaan vuoroaan Ilari huomasi, että hänen ei tarvitsisi etsiä: Tuomas näkyi suoraan edessä, hän oli näköjään siepannut kainaloonsa jonkun blondin ja – Aada?

Ilari jäi tuijottamaan tyttöä niin hämmästyneenä, ettei kuullut ollenkaan baarimikon kärsimättömiä kyselyitä siitä, mitä hän tahtoisi tilata. Aada se tosiaan oli, ei hänestä voinut erehtyä.  Siitäkään Ilari ei voinut erehtyä, että Tuomas kumartui juuri sillä hetkellä suutelemaan tyttöä, eikä Aada vastustellut, ei kääntänyt päätään. Ei rynnännyt pois.

Samassa Aada käänsi silmänsä suoraan häneen ja oli kuin joku olisi vienyt Ilarista ilmat pihalle. Hän ei voinut kuin tuijottaa, yrittää käsittää näkemäänsä, kunnes lopulta huomasi Tuomaksen sormet, jotka kiertyivät Aadan vaaleiden suortuvien ympärille niin hellästi että oksetti.
Viimeinkin hän sai jotain eloa itseensä, harppasi pois baaritiskin luota ja säntäsi alakertaan vastaan käveleviä teinejä väistellen. Onneksi hänellä ei ollut ollut takkia, jota jättää narikkaan.

Ilari harppoi tupakkaterassin läpi niin nopeasti kuin voi, kääntyi kävelykadun mukulakiville ja jätti baarin taakseen. Kaikkien tapojensa vastaisesti Ilari potkaisi vihastuksissaan kadunvarren roskista, mutta sai vain varpaansa niin kipeäksi että joutui nilkuttamaan koko loppumatkan yksinäiseen, tyhjään kämppäänsä.

Seuraavat viikot hän koetti parhaansa mukaan vältellä Tuomasta, mutta vaikeaahan se oli, kun luennot olivat yhteisiä ja kaveripiiri myös. Teki pahaa nähdä, kuinka hämmentynyt Tuomas hänen ottamastaan etäisyydestään oli: eihän Tuomas tiennyt, että Ilari oli koskaan tuntenutkaan mitään Aadaa kohtaan. Aada ei ollut kaikesta päätellen kertonut pojalle nähneensä Ilaria baarissa, koska yöllä Tuomas oli lähettänyt viestin ja ihmetellyt, miksei Ilari ollut tullutkaan. Hän oli poistanut viestin vastaamatta mitään ja selittänyt myöhemmin nukahtaneensa kotisohvalle.
”Voi Ilari! Miten me ikinä sulle nainen löydetään ku nukut ennemmin ku lähet baariin”, Tuomas naureskeli eikä ollenkaan ymmärtänyt, miksi Ilari näytti vain entistä synkeämmältä.

Vaikka ei ollutkaan mukavaa pitää etäisyyttä parhaaseen ystäväänsä, vielä ikävämpää oli olla pitämättä. Kaikessa hiljaisuudessa vaikutti siltä, ettei Aadan ja Tuomaksen juttu jäisi mihinkään viattomaan baaripusuun. Silloin tällöin Ilari näki Aadan teekkaripuolen kulmilla pyörimässä, odottelemassa selvästi Tuomasta. Kulkiessaan toistensa ohi Ilari ja Aada välttelivät toistensa katseita niin lahjakkaasti, että sitä olisi voinut pitää melkein taiteenlajina: kuinka kulkea puolen metrin päästä kuin ei huomaisikaan toista.
Tuomas antoi myös ymmärtää, että he viettivät öitä yhdessä, eikä Ilarilla ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut totta. Hakiessaan pojan luota eräänä aamuna kaapelijohtoa Ilari olisi voinut vannoa, ettei naulakossa roikkuva sininen trenssitakki kuulunut kenellekään muulle kuin Aadalle. Hän jätti kuitenkin kysymättä sen tarkemmin, kiirehti rappukäytävään hädin tuskin kiittäen lainasta.

Muutkin opiskelukaverit puhuivat jo pariskunnasta, jollaiseksi Aadaa ja Tuomasta näköjään kutsuttiin. ”Mitä luulet, onkohan sillä hyvännäköisiä kavereita”, teekkaripojat kyselivät Tuomakselta, ja Ilarikin tajusi, ettei voisi enää paeta asiaa pelkästään Tuomasta välttelemällä. Niinpä hän yritti olla taas niin kuin ennenkin, mutta jätti tulematta, jos tiesi, että elokuvailtaan tai baarikierrokselle saattaisi liittyä mukaan tietty vaaleahiuksinen tyttö. Ehkä hän vielä tottuisi siihenkin, miksipä ei tottuisi? Aada oli Tuomaksen, eikä hänellä itsellään ollut tytön kanssa enää mitään sen kummempaa, jos oli koskaan ollutkaan.

Hämmästys oli melkoinen, kun Ilari vappuviikon alussa käveli kohti keskustaa reppu kilisten ja veti valkoisten haalariensa taskusta puhelimensa. ”Sinulle on 1 uusi viesti.”
”Meidän pitää puhua. Onko sulla huomenna kiireitä? -Aada”

Kuva täältä.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Hekuma, osa 18



Asunto oli ahdas ja vanhanaikainen: pienen keittokomeron oranssinkeltaiset kaapit toivat väistämättä mieleen mummolan, ja kulunut muovimatto oli kaikesta päätellen nähnyt parhaat päivänsä ennen kuin Salla oli syntynytkään. Tavaraa oli kaikkialla. Kattiloita, paistinlastoja, lehtipinoja ja lainakirjoja lojui ikkunalaudalla, keittiötasoilla, minne tahansa Salla silmänsä käänsikään.  Jääkaapin ovi oli peitetty värikkäillä postikorteilla. Pippuripurkit ja posliininen koriste-eläinkokoelma viihtyivät maustehyllyllä sulassa sovussa keskenään.

Samua sekasorto ei tuntunut häiritsevän. Hän hypähti muitta mutkitta eteisen lattialle  unohtuneen imurin yli eikä vaivautunut pahoittelemaan epäjärjestystä.
”Oota, mä siirrän näitä vähän”, hän ilmoitti leppoisasti raivatessaan keittiön tuolit tyhjiksi ja viittoi Sallaa istumaan. ”Haluatko jotain syötävää?” hän kysäisi samalla kun  täytti teepannun vedellä ja laittoi sen hellalle lämpenemään.
”Ei kiitos, olin just äsken piknikillä”, Salla vastasi.
”Hyvä, eipä täällä kauheasti ois mitään ollutkaan”, Samu nauroi. ”Mä elän nykyään lähinnä nuudelilla ja mikropuurolla.”
”Aitoa opiskelijaelämää.”
”Niin kai sitten. Lukiolaisena ei tuet pahemmin juokse.”
”Eikö sun vanhemmat sitten avusta sua?” Salla ihmetteli.
Samu pudisti päätään. ”Äiti laittaa lapsilisät tilille. Ei sen kummempaa. Ei sitä kiinnosta”, hän ilmoitti omituisen huolettomasti. Salla yritti tavoittaa pojan katsetta, mutta Samu kurkotteli teekuppeja yläkaapista, hääräsi hellan ääressä. Teki mieli kysyä lisää, mutta poika ei vaikuttanut halukkaalta puhumaan asiasta. Eipä se kai ihme ollutkaan: eiväthän he oikeastaan edes tunteneet toisiaan, Salla muistutti itseään.

VIIIHHH. Salla hätkähti korkeaa, kimeää ääntä, ja kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, että se tuli teepannusta. Aika sympaattista. Hän ei ollut nähnyt viheltävää teepannua kuin englantilaisissa tv-sarjoissa ja taisi tulla sanoneeksi sen ääneen.
”Mä oon vähän tällainen vanhan koulukunnan edustaja”, Samu selitti kaataessaan savuteetä haudutuspussiin. ”Ei kai vedenkeitin paljoa maksais, mutta tuleeko siitä muka samanlaista fiilistä? Ei todellakaan”, hän vastasi Sallan puolesta. ”Siinä on. Varo, se on kuumaa”, poika totesi ojentaessaan höyryävän kupin hänelle.

”Etkö kysy, otanko maitoa tai sokeria?” Salla tiedusteli.
”En. No, oisitko muka ottanut?” Samu kysyi ja kohotti kulmiaan epäileväisesti.
”No... En oikeastaan”, Salla myönsi.
”Sitä minäkin. Musta on turhaa kysellä tuollaista vain kohteliaisuuden vuoksi, jos tietää jo vastauksen”, Samu ilmoitti.
”Ja miten muka tiesit sen jo etukäteen?”
”Sen vain tietää. Ei se ole sen kummempaa. Oon aina välillä tehnyt hommia yhdessä kahvilassa ja siellä on ihan kätevää, kun osaa arvata, kuka ottaa maitoa ja kuka ei”, Samu väitti ja sai Salla pyöräyttämään silmiään mielessään. Melkoinen ajatustenlukija, tosiaan.

Samukin istui pöydän ääreen ja hörppäsi juomaansa. Kuumasta teestä nouseva höyry sai hänen silmälasinsa sumentumaan, eikä Salla voinut olla hymyilemättä näylle.
”No, mitä virnuilet?” Samu kysyi saman tien.
”Arvaa”, Salla ei voinut estää hihitystä. Poika puisteli päätään ja otti lasit hetkeksi pois. ”Ei tämä nyt niin hauskaa ole”, hän huokaisi mutta hymyili itsekin ujoa, vinoa virnettään.
”No, mitäs tykkäät?” Samu jatkoi ja kohotti kysyvän katseensa häneen.
”Tykkään?” Salla ihmetteli, mutta tajusi sitten. ”Niin joo, teestä! Kai tämä ihan hyvää on. Erilaista.”
                     
Savutee oli todella nimensä veroista: makua ei tarvinnut arvailla, ja kevyt nuotiontuoksu täytti pian koko keittiön. Salla tunsi olonsa oudon raukeaksi. Kaoottinen kämppä tuntui oikeastaan aika kodikkaalta: kaikella oli oma paikkansa, vaikkei se välttämättä ollutkaan aivan se sama, jota Salla itse olisi ensimmäiseksi veikannut. Toisaalta mikäpä hän oli sanomaan, ettei liekehtivänpunaista ruukkuorkideaa ollut tapana säilyttää ruoanlaittotasolla tai että keittiönpöytä oli oikeastaan tarkoitettu astioille, ei lautapelipinolle. Talo elää tavallaan, ja miten se nyt menikään.

Hyvin pian Salla huomasi viihtyvänsä Samun seurassa. Erikoisesti leikattuun vihreään neulepaitaan ja vähän liian lyhyisiin samettihousuihin pukeutuneessa pojassa oli jotain, mihin hän ei ollut aikaisemmin törmännyt. Omalaatuinen, sitä tämä ainakin oli. Ennen kuin Salla huomasikaan, keskustelu karkasi aivan omille teilleen: se pistäytyi fantasiakirjoissa, kulki Kiinan Mao Tsetungin kautta väkivaltakoneistoon ja siitä ihmismieleen, itsekkyyteen ja lopulta parisuhteisiin, joista kummallakaan ei tosin ollut sanottavammin omakohtaista kokemusta.
”Uskotko rakkauteen?” oli kysymys, jota Salla ei aivan ensimmäisenä olisi osannut pöllölasiselta pojalta odottaa, mutta tämä kysyi sen yhtä kaikki.
”Vaikea sanoa, kun ei ole koskaan edes ollut rakastunut”, hän totesi, mutta Samu ei päästänyt häntä niin helpolla, vaan jatkoi keskustelua, kysyi unelmakumppanista ja siitä, antavatko elokuvat hänen mielestään oikeaa kuvaa romantiikasta.

Salla ymmärsi pian, että kun unohti tavanomaiset keskustelukaavat, Samun kanssa saattoi puhua lähes mistä tahansa, ja useammin kuin kerran poika sai hänet täysin hiljaiseksi omilla mietteillään. Aika kului hengästyttävän nopeasti: pieni Ikean seinäkello nakutteli hiljaa tunnin ja toisenkin, kunnes Salla lopulta tajusi vilkaista viisareiden asentoa tarkemmin.
”Voi ei, miten se on noin paljon!” hän hätkähti ja veti kännykän taskustaan. Kolme vastaamatonta puhelua, hän oli taas unohtanut sen äänettömälle. Petra taisi olla jo kärsimätön. Juuri samaan aikaan Samun oma puhelin alkoi piippailla Vivaldin tahtiin. Poika vilkaisi näyttöä ja sitten Sallaa. Kasvoilla oli yhtäkkiä huolestunut ilme. 
”Oota ihan vähän, tuun kohta takas”, poika sanoi ja painui sen enempiä selittelemättä omaan huoneeseensa vastaamaan puheluun.

Salla odotteli pöydän ääressä viisi minuuttia, kymmenen, kunnes Samu lopulta harppoi takaisin keittiöön ja paiskasi huoneensa oven kuuluvasti kiinni takanaan.
”No?” Salla kysyi, mutta poika pudisti päätään, vältteli hänen katsettaan.
”Se oli mun sisko. Kuule, sun ois varmaan nyt parempi lähteä”, Samu ilmoitti vieläkin synkeänä seiniä tuijotellen ja käveli kohti eteistä niin rivakasti, ettei vihje jäänyt epäselväksi. Hämmentyneenä Salla seurasi poikaa, joka oli jo ottanut naulakosta hänen takkinsa ja tarjosi sitä hänen harteilleen.
”Mutta miksi –” Salla aloitti, mutta Samu pudisti uudestaan päätään ja antoi viimein Sallan kohdata hänen katseensa. Linssit eivät onnistuneet huijaamaan: silmät punoittivat, siitä Salla oli aivan varma. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa kysymyksille, sillä Salla huomasi jo olevansa puoliksi rappukäytävässä. Samu painoi ovea kiinni, mutta juuri ennen sen sulkeutumista hän hymyili vielä Sallalle sen raosta vaisusti.
”Nähdään taas, kultakutri” hän kuiskasi, ja seuraavassa hetkessä Salla tajusi seisovansa yksin tyhjässä, hiljaisessa porraskäytävässä.

Bussipysäkille kulkiessaan hän ei voinut kuin hämmästellä äkillistä käännettä. Mitä oikein oli tapahtunut?
Niin, ja mikä ihmeen kultakutri?

Kaikesta hämmennyksestä huolimatta sana sai hänet hymyilemään itsekseen.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Lumihuntu, osa 18

4. luku



Olihan Ilari sen aavistanut. Olihan se ollut ilmiselvää alusta lähtien, vaikka hän ei sitä mielellään itselleen myöntänytkään: Tuomas veisi Aadan. Ilari oli hyvä tarkkailemaan muita ihmisiä, oli aina ollut, eivätkä hänen ystävänsä ja tytön välinen silmäpeli ja kevyet, kiusoittelevat kommentit olleet jääneet häneltä huomaamatta.

Silti oli hirvittävä pettymys huomata, että aavistukset todella pitivät paikkansa. Tämän yhden ainoan kerran Ilari oli hetken aikaa uskaltanut toivoa, että asiat voisivat kulkea toisin, että hänessä voisi olla jotain mitä tummasilmäisessä Tuomaksessa ei ollut.
Sitten oli tullut  viesti. ”Onhan Ilari mukava, mutta en saa sitä toista millään mielestä.” Sitä viestiä hän oli lukenut läpi kerta toisensa jälkeen ja yrittänyt päätellä, mitä sillä sanottiin. Hän ei edes tiennyt, oliko viesti tullut hänelle vahingossa vaiko ei. Olisiko Aada todella saattanut lähettää tuollaista huomaamatta sitä itse, vai halusiko hän vain ilmaista kiertoteitse, ettei ollut kiinnostanut?
Niin tai näin, Ilari katsoi paremmaksi olla vastaamatta, eikä tytöstä ollut kuulunut mitään sen koommin.

Tietysti Ilari mietti myös, ketä ”se toinen” tarkoitti. Aluksi hänelle oli noussut mieleen jonkinlainen hämärä kuva eksästä, jotain, mihin Aada oli yhden ainoan kerran ohimennen viitannut, kun hän oli kysynyt, eikö tällä ollut ketään. ”Ei, ei enää.”
Mitä pidemmiksi viikot venyivät, sitä vakuuttuneemmaksi hän kuitenkin tuli siitä, ettei Aada puhunut kenestäkään muusta kuin hänen parhaasta ystävästään Tuomaksesta.

Tuomas ainakin puhui Aadasta. Ilari oli suorastaan yllättynyt siitä, kuinka sitkeästi poika jaksoi tytön nimeä nostaa esille. ”Isä muuten osti nyt sen uuden lumikelkan. Mitä luulet, vieläköhän lumet kestäis pientä kelkkaretkeä?” hän tiedusteli Ilarilta viikko hiihtoloman jälkeen. ”Ai niin, Aadakinhan jo melkein lupasi tulla mukaan”, hän lisäsi kevyesti aivan kuin olisi muistanut koko asian vasta nyt.
Seuraavalla viikolla Tuomas ylisti Aadan makaronilaatikkoa, kehui sitä paljon paremmaksi kuin yliopiston ruokalassa tarjottava, vaikka Ilari ei huomannut maussa mitään eroa. Keskiviikon haalaribileisiin lähdettäessä Tuomas pohti sen verran moneen kertaan, tulisikohan paikalle myös hyvännäköisiä humanistityttöjä, ettei Ilarille jäänyt epäselväksi, ketä aivan tiettyä hyvännäköistä humanistityttöä tämä tarkoitti.

Ilaria puheet vain ärsyttivät. Omasta puolestaan hän olisi voinut vaikka unohtaa koko tytön, elleivät Tuomaksen haaveilut olisi jatkuvasti muistuttaneet häntä tämän olemassaolosta. Silloin Ilari tyytyi vain kohottamaan harteitaan ja vaihtamaan puheenaihetta mahdollisimman pian, mutta toisinaan, kun Tuomas vain jatkoi jankutustaan, hänet valtasi outo mielihalu ottaa ja kertoa omasta osastaan, kertoa kaikki se, mitä saunamökissä oli reissun viimeisenä iltana tapahtunut. Ilari oli jo moneen kertaan kironnut mielessään, ettei ollut avannut suutaan saman tien. Jos hän olisi kertonut ihastuksestaan Aadaan ennen kuin Tuomas kertoi omastaan, asetelma olisi ehkä voinut kallistua vielä toisin päin.

Nyt hän tunsi suudelmista epämääräistä syyllisyyttä, vaikka kuinka yritti vakuuttaa itselleen, ettei ollut niistä missään vastuussa Tuomakselle. Silti hän tiesi, ettei poika pusuista ilahtuisikaan ja piti suunsa kiinni.

Jossain vaiheessa Tuomas tuntui viimein rauhoittuvan omaksi itsekseen. Joku Taija oli kuulemma viime viikkoina soitellut hänelle ahkerasti, ja kun Tuomas kertoi päätyneensä baari-illan jälkeen jatkoille samalla vuosikurssilla opiskelevan Hannan luokse, Ilari ehti jo toivoa, että poika oli unohtanut Aadan ja siirtynyt eteenpäin.

Ei kestänyt kuin pari päivää, kun Tuomas kuiskasi kuivakalla numeeristen menetelmien harjoitustunnilla Ilarille, että oli viettänyt koko edellisen illan Aadan kanssa jutellen. Tuomaksen kasvot tuntuivat suorastaan hehkuvan innosta, tummat silmät säteilivät vielä eloisampina kuin tavallisesti.
”Aha, miten nyt niin?” Ilari pakotti itsensä kysymään ja sai hämmentävän pitkän selostuksen siitä, kuinka he olivat törmänneet käytävällä ja istuneet monta tuntia huuruisten lasillisten ääressä.
”Ja vähän jo puhuttiin, että vois taas tässä joskus nähdä”, Tuomas jatkoi ja tuntui unohtaneen koko laskuharjoitukset.

Vielä sillä hetkellä Ilari pystyi uskottelemaan itselleen, ettei kyseessä ollut mitään sen kummempaa kuin kahden kaveruksen välinen juttuhetki. Mitään juttelua vakavampaa ei nimittäin varmasti ollut tapahtunut, Tuomas olisi kyllä sanonut sen ääneen.
Tulevan illan tapahtumia Ilari ei kuitenkaan voinut kääntää kaveruudeksi, ei sitten mitenkään päin.

Viikon viimeisen luennon päätyttyä Ilari hyppäsi bussin kyytiin ja lähti käymään vanhempiensa luona syömässä, kuten äiti oli jo monena perjantaina pyydellyt. Vaikka Ilari oli asunut pois kotoa jo pian kaksi vuotta, vanhemmat olisivat mielellään ottaneet hänet vieraakseen vaikka joka viikko. Eipä heitä voinut siitä syyttää: vanha rintamamiestalo tuntui varmasti hiljaiselta nyt kun ainut lapsi oli lentänyt ulos pesästä ja 16-vuotias Sasukin oli kuukausi sitten jouduttu lopettamaan. ”Keuhkosyöpä”, eläinlääkäri oli sanonut. Sitä ennen Ilari ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että koiratkin voivat sairastua syöpään.

Äidin tekemä lasagne täytti vatsan ja vanhempien kanssa jutustelu illan. Ilari tiesi kyllä, että Jesse vietti tänään tupareitaan, mutta ei hän Jesseä oikeastaan kovin hyvin edes tuntenut, ja välillä oli mukava vain istuskella vanhalla tutun tuoksuisella nahkasohvalla, kuulla naapurin kyylääjätätin uusimmista tempauksista ja selailla kaappien kätköistä löytyviä valokuvia ja kouluvihkoja. ”Pikkuveli Pulasa, kirjotanut Ilari Koskenmaa”, äiti luki hymyillen 2B-luokkalaisen poikansa kirjallisia tuotoksia. Ilari hymähti. Siihen aikaan kaikki hänen aineensa olivat kertoneet pikkuveljestä tai -siskosta, jota Ilari vielä yhdeksänvuotiaana kiihkeästi odotti, muttei koskaan saanut. Tavallaan se harmitti vieläkin, vaikka Ilarilla oli ollut jo 22 vuotta aikaa totutella ainoana lapsena olemiseen.

Kymmenen maissa Koskenmaiden olohuoneessa vallitsi levollinen leffatunnelma. Kaikki olivat syventyneet katsomaan Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvaa ties monettako kertaa, isäkin, joka vähäpuheisesta luonteestaan ja karskista ulkonäöstään huolimatta oli suuri romanttisten komedioiden ystävä, vaikka väittikin katsovansa niitä vain aivoja lepuuttaakseen.
Juuri kun Hugh Grant katseli, kuinka hänen unelmiensa nainen pyörähteli häävalssiaan toisen miehen kanssa, puhelin soi.
”Haloo? Mitä? En kuule yhtään, voitko mennä johonki vähän hiljaisempaan paikkaan?” Ilari vastasi. ”En minä oo keskustassa. No en oo, oon vanhempien luona. Enkä tuu. No millä edes tulisin? No joo, mutta onko siellä mitään? Ai niinkö. No en tiiä... Joo joo okei, lupasin lupasin. Mutta kun... No hyvä on. Mutta katon tän elokuvan kyllä vielä loppuun, lähen sitte. Joo. Joo, nähään”.
Ilari huokaisi ja laski kännykkänsä sohvalle. Miten siinä aina kävi näin? Tuomas pyysi, hän meni.

Sinä iltana Ilari olisi nukkunut paremmin, jos olisi jättänyt menemättä. 

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Hekuma, osa 17



Sinä iltana ilmassa oli vielä aavistus kesää. Seuraavalla viikolla värit kääntyisivät jo keltaiseen päin, mutta vielä hetken verran puut, lehdet, kukat hehkuivat tummanvihreissä, syvissä sävyissä. Elokuun aurinko paahtoi iltapäivällä selkää niin että oli riisuttava neuletakki, ja uimarannalla räpiköi sitkeitä alakoululaisia.

Täydellinen sää piknikille, he olivat päättäneet yhdessä. Nyt Salla istuskeli Annikan, Antin ja muiden uusien lukiokavereidensa kanssa Ainolanpuiston nurmikolle levitetyllä punaruudullisella viltillä jakamassa kesän muistoja ja tutustumassa muihin.
Salla levitti patonginpalalle brie-juustoa ja hymyili ympärillään soljuvalle keskustelunsorinalle.
”Ai olitko säkin Pöllökankaan päiväkodissa? Eikä, mä muistan sut! Sulla oli aina ne punaiset rusetit.”
”... ja sitten me käytiin Zürichissä. Se oli kyllä reissun kallein kaupunki, yllätti vähän. Kebab-ateria maksoi melkein viistoista euroa, mieti!”
”Just viime viikolla muutin siskon kanssa. Aika pienihän se kämppä on, mutta niin mahtavaa asua omillaan. Että meille vain sitten illanviettoon...”

Halpa punaviinipullo kiersi piirissä, mutta Salla jätti suosiolla vuoronsa välistä. Hän ei ollut oikein viini-ihmisiä, ei ainakaan vielä. ”Etköhän säkin vielä opi”, Annika vakuutti ja otti pullosta kunnon hörpyn.
Salla ei tuntenut tarvitsevansa juomaa. Seura ja ilmapiiri humalluttivat muutenkin.

Parin tunnin päästä joukko alkoi viimein tehdä lähtöä. ”Meille jatkamaan”, jostain Lapista – Ivalosta? Inarista? – tänne muuttanut Antti julisti, mutta Salla kieltäytyi kohteliaasti tarjouksesta ja lähti kävelemään bussipysäkkiä kohti. Pitäisi nähdä vielä tänään Petraa.
Salla päätti kiertää Torinrannan kautta, ehkä syödä kesän viimeisen pehmiksen. Tötterö kädessään hän istahti hetkeksi laiturille ja tuijotteli Kiikelinrannan purjeveneitä ja vieri vieressä istuvia pariskuntia. Hymyileväinen mummo keräsi tölkkejä siidereitään nauttivilta nuorisoporukoilta. Pikkuruinen valkoinen terrierinpentu yritti turhaan vetää lenkkeilyttäjäänsä toiseen suuntaan.

Salla säpsähti, kun viereen istui mustiin pukeutunut, niitteihin ja tatuointeihin sonnustautunut pitkätukkainen mies, joka puhui puhelimeen tupakan käheyttämällä äänellä. Joku huumehörhö, Salla ajatteli vaistomaisesti ja vetäytyi vähän kauemmas miehestä, mutta ei voinut olla kuulematta miehen karheaa puhetta.
”Siis siitä sit vaan tuli ihan lättänä. Mulle käy aina niin, ei kohoa mihinkään. Pitäis varmaan yrittää vain rieskaa. No, nyt sit ostin kunnon hiivaa ja –” 
Salla oli vähällä purskahtaa nauruun. Huumehörhö kyseli puhelimessa leivontavinkkejä. Totta tosiaan, hänen kädessään roikkuvasta muovikassista pilkottikin sixpäkin tilalta oranssi pussi Sunnuntai-erikoisvehnäjauhoja ja extra virgin -oliiviöljyä.

Ihmeellinen maailma.

Salla käänsi katseensa oikealle ja huomasi yksinäisen pojan, joka oli kumartunut kirjansa ylle. Hän ei nähnyt pojan kasvoja, mutta tuttuuden tunne valahti häneen välittömästi. Samu, se kemiantunnin Samu. Salla mietti hetken, mutta nousi sitten ylös ja käveli pojan luokse.
”Terve.” Poika nosti jälleen katseensa kirjasta. Tällä kertaa tunnistamisen valo syttyi silmiin nopeammin. 
”Ai,  terve”, Samu hymyili hänelle.
”En kai häiritse? Aattelin vain moikata ku tuossa vieressä istuin.
”Ei, et tietenkään. Eihän mulla tässä nyt ihmeempää.” Samu viittoi Salla istumaan viereensä.

Salla vilkaisi kirjan kantta. ”Filosofikuninkaat vieläkin mielessä?”
Samu kohautti harteitaan. ”Ainahan ne.”
”Aa-a.” Salla mietti hetken, mitä sanoa. ”Mistä sä muuten oot kotosin?”
”Ihan vain täältä, palijasjalakanen oululainen niinku sanotaan.”
Salla nyökkäsi. ”Minä oon melkein, tuolta naapuripitäjästä.”
”Tykkäätkö teestä?”
”Teestä?” Salla kysyi hämmentyneenä. Miten tee nyt tähän liittyi?
”Niin, teestä. Teepensaiden lehdistä tehtyä kuumaa juomaa, vähän niinku kahvia”, poika selitti niin vakavasti, ettei Salla osannut sanoa, oliko tämä tosissaan vain kiusoitteliko vain.
”Ööh, joo... Kyllähän minä. Enemmän kuin kahvista, ainakin. Miten niin?”
”Kävin just ostamassa tällaista uutta laatua”, poika sanoi ja veti laukustaan esiin pienen metallinvärisen paketin, jossa oli tiheää kiinankielistä kirjoitusta. ”Lapsang souchongia, savuteetä. Ajattelin mennä nyt kämpille testaamaan. Tuutko seuraksi?”

Salla mietti hetken kummallista ehdotusta. Savuteetä juomaan? Oliko se nyt jonkinlainen outo treffipyyntö vai mitä? Hassu ajatus, kun otti huomioon, että he olivat keskustelleet keskenään tasan kaksi kertaa aiemmin.

Hänen epäröivän ilmeensä nähdessään poika vastasi kysymykseen itse.
”Jaha, taas mä näköjän hämmennän sua”, Samu nauroi ja tökkäsi silmälasejaan ylemmäs. ”Ehkä kovin moni ei pyydä noin vain käymään teellä, mutta minä pyydän. Tahtoisin ihan oikeasti tietää, mitä mieltä joku muukin on tästä, eikä mun kämppis oo oikein teen ystävä.”
”Kämppis?” Salla tajusi kysyä. ”Etkö sä asu vanhempien luona? Vaikka oot Oulusta?” hän ihmetteli.
”En”, Samu vastasi lyhyesti eikä selittänyt sen enempää.

Lopulta Salla kohautti harteitaan. ”No, ei mulla nyt niin kiire oo. Mennään vain. Vaikka en kyllä oo mikään teeasiantuntija minäkään”, hän varoitti.

Samu nyökkäsi. ”Se ei haittaa.”
Hän tarjosi herrasmiesmäisesti kätensä ja auttoi Sallan ylös laiturilta. ”Mä asun Toivoniemessä, ei oo kilometriäkään."

Auringonsäteet lämmittivät niskaa heidän kävellessään siltoja pitkin perille.

Kuva täältä

perjantai 13. tammikuuta 2012

Lumihuntu, osa 17



Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen he saivat lopulta juomansa ja pujottelivat ihmisten läpi kohti nurkkapöytää. Tuomas oli omaksi itsekseen kumman vaitelias, ja Aada mietti, oliko tämäkin tuntenut äsken saman kuin hän. Pojan kasvoille oli levinnyt oudon mietteliäs ilme, jota Aada ei ollut niillä aikaisemmin nähnyt.
Muu seurue katosi tanssilattialle saman tien kun he pääsivät pöydän luokse, ja Aada ja Tuomas jäivät istumaan kahdestaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen Tuomas tuntui kokoavan itsensä. Hymy palasi jälleen kasvoille, ja poika ryhtyi juttelemaan niitä näitä vappusuunnitelmista ja äskeisistä tupareista. Jokin tuntui kuitenkin muuttuneen, ja kun poika jossain vaiheessa nosti kätensä selkänojalle Aadan taakse, ele ei vaikuttanut niin huolettomalta kuin sen ilmiselvästi oli tarkoitus.

Aada hypisteli mietteliäänä rannekoruaan. Hänen päänsä oli jälleen aivan pyörällä, eikä kohtalainen humalatila ainakaan helpottanut asiaa.
Mitä Tuomas hänestä halusi, vai halusiko mitään? Ennen kaikkea: mitä hän itse halusi?
Jokin vaisto sanoi, että hänen pitäisi ottaa etäisyyttä, asettaa selvästi kaveruuden ja kaiken muun välinen raja ennen kuin se ylittyisi. Aada ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta Tuomaksen tummana tuikkivia silmiä, tämän valloittavaa hymyä ja vahvoja käsivarsia. Tuntui hyvältä tuntea pitkästä aikaa toisen ihmisen kosketus, eikä Aada vastustellut, kun Tuomas kietoi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen.

Niin he istuivat pitkän aikaa: kylki kyljessä, jutellen niitä näitä niin hyvin kuin musiikin yli nyt juttelemaan pystyi. Sanat kertoivat yhtä, eleet toista. Samalla kun Tuomas puheli verkkaisesti jostain mistä Aadalla ei ollut jälkeenpäin mitään muistikuvaa, sormet vaeltelivat hänen olkapäillään, hivelivät paljasta käsivartta ja sipaisivat hiuksia. Kun Aada lopulta kohtasi pojan vakavan katseen, hän tajusi, että raja oli jo ylitetty.

Samalla hän ymmärsi jotain muutakin. Tämä poika ei tuonut hänelle mieleen ketään eikä mitään muuta, ei muistuttanut menneisyyden haamuista eikä nostattanut palaa kurkkuun. Tuomaksen kanssa oli helppo olla, hän sai Aadan nauramaan ja elämään tässä hetkessä. Se oli enemmän kuin kukaan oli tehnyt pitkään aikaan, ja kun Tuomas lopulta kumartui vielä hieman lähemmäs, hän ei siirtynyt loitommas.

Kun Tuomaksen huulet koskettivat hänen omiaan, Aada sulki silmänsä. Saman tien mieleen välähti kuitenkin arvaamatta aivan toinen kuva: hän ja Ilari takkatulen loimussa, huuruiset ikkunat, kostea iho ja vaativat huulet. Ja se pettymys, joka pojan kasvoilla loisti kun hän kolautti oven takanaan kiinni.

Se katse nyt tuijotti Aadaa, kun hän suuteli aivan toista poikaa, kietoi sormensa toisen niskaan. ”Sä oot ihana”, Tuomas kuiskasi hänen korvaansa, mutta vihreät silmät tuntuivat seuraavan häntä vielä kun hän avasi silmänsä.

Sydän jätti pari lyöntiä väliin, kun Aada lopulta tajusi, että niin ne seurasivatkin. Se ei ollut mitään mielikuvitusta: Tuomaksen olkapään yli hän näki baaritiskin luona seisoskelevan pojan, joka ei ollut kukaan muu kuin Ilari.
Ilarikin oli huomannut hänet, ja pariksi sekunniksi heidän katseensa kohtasivat. Baarin hämäryydessäkään hänellä ei ollut vaikeuksia tulkita pojan ilmettä: Ilarin silmissä kimmelteli sama pettynyt hämmennys kuin sinä toisena iltana.

Sitten Ilarin katse liikahti. Aada tunsi sisimpänsä valahtavan, kun hän huomasi, miten poika vilkaisi Tuomaksen kättä, joka yhä silitteli hänen hiuksiaan; Tuomaksen huulia, jotka olivat juuri suudelleet hänen huuliaan.
Sanaakaan sanomatta Ilari kääntyi kannoiltaan ja sukelsi ihmismassaan.
Yhtä nopeasti Aada nousi pystyyn, jätti hämmästyneen Tuomaksen niille sijoilleen ja säntäsi Ilarin perään. Liian myöhään, tietenkin. Poika oli jo kadonnut, eikä Aada löytänyt häntä enää yläkerrasta, ei koko baarista.

Aada harppoi ulkoterassille, vaikka aavisteli jo, ettei löytäisi poikaa sieltäkään. Uloskäynnin luona hän oli hetken aikaa tunnistavinaan tutun selän, mutta heidän välissään oli aivan liian monta ihmistä, että Aada olisi enää saanut Ilaria enää kiinni.

Hahmo katosi, ja Aada jäi seisomaan infrapunalamppujen haaleaan lämpöön. Ympäröivä tupakansavu kutitti epämiellyttävästi kurkkua ja sai silmät kirvelemään.
Hän havahtui, kun käsi kosketti varovaisesti hänen olkapäätään. ”Aada? Onko kaikki hyvin?” Tuomas kysyi hiljaa.
Aada tuijotti vielä hetken kadulle mutta puisteli sitten päätään. ”On, ihan hyvin.” Silmät tuntuivat edelleen kosteilta. ”Mennään sisälle, täällä on kylmä”, hän lopulta sai sanottua. Tuomas tarttui hänen käteensä ja johdatti hänet takaisin sisälle.

Aada ei päästänyt irti.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Hekuma, osa 16



Ensimmäinen kemiantunti oli juuri alkanut, kun ovi kävi ja luokkahuoneeseen ryntäsi hengästyneenä pitkänhuiskea poika, joka mumisi epäselvän anteeksipyyntönsä opettajalle ja lösähti Sallan takana olevalle tyhjälle pulpettiriville.
”Tiedän, että tämä on vasta ensimmäinen tunti, mutta toivottavasti olette jo ehtineet hankkia kurssikirjat. Ottakaa ne nyt esille ja katsokaa vaikka kaverilta, jos ei ole omaa mukana”, Jutta Leinoseksi esittäytynyt pienikokoinen nuori naisopettaja ohjeisti. Salla ja vieressä istuva Annika kaivoivat molemmat kirjansa esille.

”Hyvä, avatkaa sieltä sisällysluettelo. Tämän kurssin aikana me käymme läpi –”
Salla säpsähti tuntiessaan terävän piston lapaluidensa välissä ja kääntyi taaksepäin. Hän huomasi tuijottavansa silmiin äskeistä poikaa, joka pyyhkäisi ylikasvaneet, hieman kihartuvat hiuksensa silmiltä ja hymyili hänelle jokseenkin anteeksipyytävän näköisenä.
”Sori, ei ollut tarkoitus tökätä noin kovaa. Sitä minä vain, että voisinko lainata kirjaa? Kun teillä on näköjään kaks.”

Sallalla kesti hetki tajuta, mitä poika oikeastaan sanoikaan. ”Joo, tietenki”, hän sai lopulta mumistua ja läiskäisi oman kirjansa pojan eteen.
”Kiitti”, poika virnisti ja aikoi vielä sanoa jotain, mutta keskustelu katkesi siihen, sillä Leinonen osoittautui opettajaksi, joka ei arvostanut ylimääräistä hälinää tunneillaan. Hän rykäisi merkitsevästi ja vilkaisi varoittavasti heidän suuntaansa.
No niin, kuten olin sanomassa ja kuten toivottavasti vielä muistatte, kemiallisten aineiden moninaisuus perustuu atomien kykyyn yhdistyä molekyyleiksi. Minkä hiukkasten avulla se tapahtuu?”
Luokka hiljentyi kirjoittamaan muistiinpanoja, ja Salla havahtui atomien maailmasta vasta kun Leinonen ilmoitti, että läksyksi kukainenkin saisi kerrata kirjan takaa 20 tunnetuinta alkuainetta ja niiden kemialliset merkinnät.
”Ja jos nyt mietitte, että pitääkö se heti jotkut pistarit, niin kyllä, minä pidän heti jotkut pistarit. Lukekaa siihen malliin”, hän kehotti.

Annika odotti jo kärsimättömänä ovella. Parin edellisen päivän aikana Salla oli oppinut, että tytöllä oli käsittämätön kyky pakata tavaransa juuri oikealla hetkellä ennen kuin tunti julistettiin päättyneeksi. Salla sulloi hätäisesti penaalinsa laukkuunsa ja kiiruhti uuden ystävänsä perään.
”Antti puhui, että tänään vois illemmalla järkätä jotain illanistujaista tai vaikka piknikkiä, jos vielä tarkenee. Eikö ois kiva? Nähdä vähän muuallakin kuin käytävillä”, Annika hymyili, ja Salla tunsi ilmeen tarttuvan omiinkin suupieliinsä heidän kävellessään ruokalajonoa kohti.
”Joo, hyvä idea! Ihan nätiltähän tuolla näyttää ainakin vielä nyt”, Salla sanoi ja seisahtui siihen paikkaan niin äkisti, että takana kulkeva poika astui kipeästi hänen kantapäilleen.

”Salla! Mitä nyt?” parin metrin päähän ehtinyt Annika katsoi kääntymään taaksepäin.
”Mä unohdin sen kemiankirjan.”
”Ai miten niin unohdit?”
”Se jäi sille pojalle. Onko meillä kemiaa heti maanantaina?”
”Öö, on kai.”
”Voi paska! Mun on pakko saada se takaisin, meillä on ne pistarit.”
”No onko se niin justiinsa?”
Oli se. ”Mee vaan edeltä syömään, mä katon että näänkö sitä tyyppiä täällä jossain”, Salla totesi ja kipitti takaisin yläkertaan.

Kauan hänen ei tarvinnut etsiä. Poika istuskeli poikittain portaikon viereisessä ikkunasyvennyksessä. Hän oli kumartunut lukemaan jotain paksunnäköistä kirjaa ja oli niin keskittynyt siihen, ettei kiinnittänyt mitään huomiota luokseen astelevaan Sallaan. Sormet vaeltelivat hajamielisesti pitkin kivistä ikkunalautaa, huulet tapailivat äänettömiä sanoja.
Kummallinen poika. Salla ei voinut kuin tuijottaa näkyä. Otsakiehkurat olivat taas valahtaneet silmille, joita kehystivät nyt vanhanaikaisen näköiset, pyöreät silmälasit. Hontelot raajat tuntuivat osoittavan mikä mihinkin suuntaan, ja takaa tuleva auringonvalo maalasi koko pojan tummaksi, kumaraksi siluetiksi. Siinä ollessaan hän näytti jotenkin valtavan yksinäiseltä, mutta se oli sellaista yksinäisyyttä, johon hakeudutaan, ei jouduta. Kummallinen, tosiaan.

Tuntui suorastaan rikolliselta rikkoa hetki, mutta lopulta Salla karautti kurkkuaan ja sai pojan nostamaan katseensa kellertäviltä sivuilta. Silmät katsoivat häntä hetken ilmeettöminä mutta välähtivät pian tunnistamisen merkiksi. Kasvoille nousi varovainen hymy.
”Öö... terve?”
”Terve”, Salla sanoi ja tunsi itsensä yhtä hölmistyneeksi kuin miltä poika näytti. ”Sitä minä vain, että sulle varmaan jäi se mun kemiankirja.”
”Ai joo, enpä edes muistanut. Ootas, täällä se varmaan jossain on”, poika sanoi ja alkoi kaivella  pullottavaa nahkalaukkuaan. Hän lastasi pöydälle vielä kaksi muutakin paksua opusta ennen kuin veti laukusta värikkään, kiiltäväkantisen kemiankirjan. ”Sori, en yhtään huomannut, laitoin sen vain automaattisesti tänne.”
”Joo ei se mitään, enhän minäkään sitä muistanut kuin vasta nyt”, Salla naurahti ja työnsi kirjan omaan laukkuunsa. Hän epäröi hetken hiljaa paikoillaan, mutta rohkaistui sitten kysymään: ”Tuo kirja, mitä äsken luit... Mikä se on?”
Poika tarttui ensimmäiseen kirjaan ja käänsi sen kannen jotenkin ylpeällä eleellä Sallan nähtäväksi. ”Platonin Valtio. Luen tätä nyt kolmatta kertaa, mutta jotenkin löydän tästä kirjasta joka kerta uusia ulottuvuuksia. Tiedätkö, oikeudenmukaisuuden määritelmä, hyvä valtio, luolavertaus... Tämä saa oikeasti ajattelemaan. Tiesitkö, että Platon piti demokratiaa huonona järjestelmänä?” poika kysyi.

Salla pudisti päätään. Hän ei todellakaan tiennyt. Hyvä kun oli mistään Platonista koskaan kuullutkaan.
”Totta se on. Platonin mielestä paras valtio on sellainen, jota johtavat filosofikuninkaat. Eräänlainen aristokratia siis”, poika jatkoi ja tuntui olettavan, että Salla ymmärsi aivan hyvin, mistä puhuttiin.
Salla ei tiennyt ollenkaan, mitä vastata. Kuka kuusitoistavuotias rupesi noin vain selittämään jostain filosofikuninkaista? ”Ahaa”, hän totesi vain ja yritti kuumeisesti miettiä, miten jatkaa juttua. Poika oli niin outo, että se oli oikeastaan jollain tapaa kiehtovaa, mutta Salla tunsi itsensä niin paljon tietämättömämmäksi kuin keskustelukumppani, että se hämmensi hänet sanattomaksi.
Poika tuntui huomaavan hänen epäröintinsä ja naurahti. Oli kuin hän olisi astunut takaisin maanpinnalle. ”Sori, kyllä mun sen pitäisi tietää, ettei kaikki oo näistä niin kiinnostuneita.”
”Ei, en minä sitä, etten ois”, Salla kiirehti lisäämään. ”En vain –”
”Joo joo, ymmärrän. Hei oikeesti, ei mitään”, poika virnisti ja vaikutti kasvavan pituutta noustessaan istumaan suoraan. ”Mä nyt vain oon vähän tällainen, liikun välillä omissa maailmoissani”, poika myönsi hämmästyttävän suoraan.
”Niinhän me kaikki”, Salla vastasi ja hymyili.
”Ehkä niin.”

 Äkkiä Salla muisti taas jotain. Annika odotti ruokalassa, oli tainnut odotella jo hetken. ”Voi ei! Sori, mun on nyt pakko lähteä”, hän pahoitteli ja nosti laukun takaisin olalleen. ”Törmäillään taas.”
”Eiköhän tässä kolmen vuoden aikana ehdi”, poika myönsi. ”Hei muuten, mikä sun nimi oli? En varmaan oo kuullut vielä.”
”Salla. Ja sun?”
”Mä oon Samu.”
Salla nyökkäsi, heilautti vaistomaisesti kättään ja lähti kohti ruokalaa. Portaiden päässä hän kääntyi vielä katsomaan ylöspäin. Kultareunainen siluetti oli taas paikoillaan.


traffic counter