sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Marionetti

Mieletönnä, kieletönnä
täysin vailla vastustusta
seuraan häntä maailman laitaan
Suutelen, kun sallii niin
Kun tuuli taasen suuntaa vaihtaa
haihdun illan hämäriin

ja vaikka jaksan odottaa
niin tiedän, ettei kauankaan
pysy tuuliviiri paikoillaan


Hän napsauttaa sormiaan
ja minä taitun, taivun
hänen tahtonsa mukaan
Parempi olisi
etsiä uusi polku
ja silti teen sen uudestaan

Ole kiltti
katkaise lankani
edes päiväksi
Anna minun hengittää hetki

Huomenna tanssin taas


*** 
Olen pitkästä aikaa innostunut taas kirjoittamaan runoja. Tässä lauantai-illan mielenvirtaa.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Lumihuntu, osa 19




Kaarlen jono oli ehtinyt venyä jo niin pitkäksi, että Ilarin piti seistä yksinään pienessä tihkusateessa melkein kaksikymmentä minuuttia ennen kuin pääsi sisään. Hän ei ollut juonut mitään, hän ei ollut biletuulella sitten ensinkään, ja korkokengissään päälle hoipertelevat, humalaisesti kimittävät tytöt ärsyttivät melkein enemmän kuin tunkkainen, liian suurelta ihmismassalta haiseva ilma.

Ilari taisteli tiensä baaritiskin luokse ja päätti sopivan aukon nähdessään tilata lasin vettä ennen kuin etsisi Tuomaksen ja muun seurueen. Odottaessaan vuoroaan Ilari huomasi, että hänen ei tarvitsisi etsiä: Tuomas näkyi suoraan edessä, hän oli näköjään siepannut kainaloonsa jonkun blondin ja – Aada?

Ilari jäi tuijottamaan tyttöä niin hämmästyneenä, ettei kuullut ollenkaan baarimikon kärsimättömiä kyselyitä siitä, mitä hän tahtoisi tilata. Aada se tosiaan oli, ei hänestä voinut erehtyä.  Siitäkään Ilari ei voinut erehtyä, että Tuomas kumartui juuri sillä hetkellä suutelemaan tyttöä, eikä Aada vastustellut, ei kääntänyt päätään. Ei rynnännyt pois.

Samassa Aada käänsi silmänsä suoraan häneen ja oli kuin joku olisi vienyt Ilarista ilmat pihalle. Hän ei voinut kuin tuijottaa, yrittää käsittää näkemäänsä, kunnes lopulta huomasi Tuomaksen sormet, jotka kiertyivät Aadan vaaleiden suortuvien ympärille niin hellästi että oksetti.
Viimeinkin hän sai jotain eloa itseensä, harppasi pois baaritiskin luota ja säntäsi alakertaan vastaan käveleviä teinejä väistellen. Onneksi hänellä ei ollut ollut takkia, jota jättää narikkaan.

Ilari harppoi tupakkaterassin läpi niin nopeasti kuin voi, kääntyi kävelykadun mukulakiville ja jätti baarin taakseen. Kaikkien tapojensa vastaisesti Ilari potkaisi vihastuksissaan kadunvarren roskista, mutta sai vain varpaansa niin kipeäksi että joutui nilkuttamaan koko loppumatkan yksinäiseen, tyhjään kämppäänsä.

Seuraavat viikot hän koetti parhaansa mukaan vältellä Tuomasta, mutta vaikeaahan se oli, kun luennot olivat yhteisiä ja kaveripiiri myös. Teki pahaa nähdä, kuinka hämmentynyt Tuomas hänen ottamastaan etäisyydestään oli: eihän Tuomas tiennyt, että Ilari oli koskaan tuntenutkaan mitään Aadaa kohtaan. Aada ei ollut kaikesta päätellen kertonut pojalle nähneensä Ilaria baarissa, koska yöllä Tuomas oli lähettänyt viestin ja ihmetellyt, miksei Ilari ollut tullutkaan. Hän oli poistanut viestin vastaamatta mitään ja selittänyt myöhemmin nukahtaneensa kotisohvalle.
”Voi Ilari! Miten me ikinä sulle nainen löydetään ku nukut ennemmin ku lähet baariin”, Tuomas naureskeli eikä ollenkaan ymmärtänyt, miksi Ilari näytti vain entistä synkeämmältä.

Vaikka ei ollutkaan mukavaa pitää etäisyyttä parhaaseen ystäväänsä, vielä ikävämpää oli olla pitämättä. Kaikessa hiljaisuudessa vaikutti siltä, ettei Aadan ja Tuomaksen juttu jäisi mihinkään viattomaan baaripusuun. Silloin tällöin Ilari näki Aadan teekkaripuolen kulmilla pyörimässä, odottelemassa selvästi Tuomasta. Kulkiessaan toistensa ohi Ilari ja Aada välttelivät toistensa katseita niin lahjakkaasti, että sitä olisi voinut pitää melkein taiteenlajina: kuinka kulkea puolen metrin päästä kuin ei huomaisikaan toista.
Tuomas antoi myös ymmärtää, että he viettivät öitä yhdessä, eikä Ilarilla ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut totta. Hakiessaan pojan luota eräänä aamuna kaapelijohtoa Ilari olisi voinut vannoa, ettei naulakossa roikkuva sininen trenssitakki kuulunut kenellekään muulle kuin Aadalle. Hän jätti kuitenkin kysymättä sen tarkemmin, kiirehti rappukäytävään hädin tuskin kiittäen lainasta.

Muutkin opiskelukaverit puhuivat jo pariskunnasta, jollaiseksi Aadaa ja Tuomasta näköjään kutsuttiin. ”Mitä luulet, onkohan sillä hyvännäköisiä kavereita”, teekkaripojat kyselivät Tuomakselta, ja Ilarikin tajusi, ettei voisi enää paeta asiaa pelkästään Tuomasta välttelemällä. Niinpä hän yritti olla taas niin kuin ennenkin, mutta jätti tulematta, jos tiesi, että elokuvailtaan tai baarikierrokselle saattaisi liittyä mukaan tietty vaaleahiuksinen tyttö. Ehkä hän vielä tottuisi siihenkin, miksipä ei tottuisi? Aada oli Tuomaksen, eikä hänellä itsellään ollut tytön kanssa enää mitään sen kummempaa, jos oli koskaan ollutkaan.

Hämmästys oli melkoinen, kun Ilari vappuviikon alussa käveli kohti keskustaa reppu kilisten ja veti valkoisten haalariensa taskusta puhelimensa. ”Sinulle on 1 uusi viesti.”
”Meidän pitää puhua. Onko sulla huomenna kiireitä? -Aada”

Kuva täältä.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Hekuma, osa 18



Asunto oli ahdas ja vanhanaikainen: pienen keittokomeron oranssinkeltaiset kaapit toivat väistämättä mieleen mummolan, ja kulunut muovimatto oli kaikesta päätellen nähnyt parhaat päivänsä ennen kuin Salla oli syntynytkään. Tavaraa oli kaikkialla. Kattiloita, paistinlastoja, lehtipinoja ja lainakirjoja lojui ikkunalaudalla, keittiötasoilla, minne tahansa Salla silmänsä käänsikään.  Jääkaapin ovi oli peitetty värikkäillä postikorteilla. Pippuripurkit ja posliininen koriste-eläinkokoelma viihtyivät maustehyllyllä sulassa sovussa keskenään.

Samua sekasorto ei tuntunut häiritsevän. Hän hypähti muitta mutkitta eteisen lattialle  unohtuneen imurin yli eikä vaivautunut pahoittelemaan epäjärjestystä.
”Oota, mä siirrän näitä vähän”, hän ilmoitti leppoisasti raivatessaan keittiön tuolit tyhjiksi ja viittoi Sallaa istumaan. ”Haluatko jotain syötävää?” hän kysäisi samalla kun  täytti teepannun vedellä ja laittoi sen hellalle lämpenemään.
”Ei kiitos, olin just äsken piknikillä”, Salla vastasi.
”Hyvä, eipä täällä kauheasti ois mitään ollutkaan”, Samu nauroi. ”Mä elän nykyään lähinnä nuudelilla ja mikropuurolla.”
”Aitoa opiskelijaelämää.”
”Niin kai sitten. Lukiolaisena ei tuet pahemmin juokse.”
”Eikö sun vanhemmat sitten avusta sua?” Salla ihmetteli.
Samu pudisti päätään. ”Äiti laittaa lapsilisät tilille. Ei sen kummempaa. Ei sitä kiinnosta”, hän ilmoitti omituisen huolettomasti. Salla yritti tavoittaa pojan katsetta, mutta Samu kurkotteli teekuppeja yläkaapista, hääräsi hellan ääressä. Teki mieli kysyä lisää, mutta poika ei vaikuttanut halukkaalta puhumaan asiasta. Eipä se kai ihme ollutkaan: eiväthän he oikeastaan edes tunteneet toisiaan, Salla muistutti itseään.

VIIIHHH. Salla hätkähti korkeaa, kimeää ääntä, ja kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, että se tuli teepannusta. Aika sympaattista. Hän ei ollut nähnyt viheltävää teepannua kuin englantilaisissa tv-sarjoissa ja taisi tulla sanoneeksi sen ääneen.
”Mä oon vähän tällainen vanhan koulukunnan edustaja”, Samu selitti kaataessaan savuteetä haudutuspussiin. ”Ei kai vedenkeitin paljoa maksais, mutta tuleeko siitä muka samanlaista fiilistä? Ei todellakaan”, hän vastasi Sallan puolesta. ”Siinä on. Varo, se on kuumaa”, poika totesi ojentaessaan höyryävän kupin hänelle.

”Etkö kysy, otanko maitoa tai sokeria?” Salla tiedusteli.
”En. No, oisitko muka ottanut?” Samu kysyi ja kohotti kulmiaan epäileväisesti.
”No... En oikeastaan”, Salla myönsi.
”Sitä minäkin. Musta on turhaa kysellä tuollaista vain kohteliaisuuden vuoksi, jos tietää jo vastauksen”, Samu ilmoitti.
”Ja miten muka tiesit sen jo etukäteen?”
”Sen vain tietää. Ei se ole sen kummempaa. Oon aina välillä tehnyt hommia yhdessä kahvilassa ja siellä on ihan kätevää, kun osaa arvata, kuka ottaa maitoa ja kuka ei”, Samu väitti ja sai Salla pyöräyttämään silmiään mielessään. Melkoinen ajatustenlukija, tosiaan.

Samukin istui pöydän ääreen ja hörppäsi juomaansa. Kuumasta teestä nouseva höyry sai hänen silmälasinsa sumentumaan, eikä Salla voinut olla hymyilemättä näylle.
”No, mitä virnuilet?” Samu kysyi saman tien.
”Arvaa”, Salla ei voinut estää hihitystä. Poika puisteli päätään ja otti lasit hetkeksi pois. ”Ei tämä nyt niin hauskaa ole”, hän huokaisi mutta hymyili itsekin ujoa, vinoa virnettään.
”No, mitäs tykkäät?” Samu jatkoi ja kohotti kysyvän katseensa häneen.
”Tykkään?” Salla ihmetteli, mutta tajusi sitten. ”Niin joo, teestä! Kai tämä ihan hyvää on. Erilaista.”
                     
Savutee oli todella nimensä veroista: makua ei tarvinnut arvailla, ja kevyt nuotiontuoksu täytti pian koko keittiön. Salla tunsi olonsa oudon raukeaksi. Kaoottinen kämppä tuntui oikeastaan aika kodikkaalta: kaikella oli oma paikkansa, vaikkei se välttämättä ollutkaan aivan se sama, jota Salla itse olisi ensimmäiseksi veikannut. Toisaalta mikäpä hän oli sanomaan, ettei liekehtivänpunaista ruukkuorkideaa ollut tapana säilyttää ruoanlaittotasolla tai että keittiönpöytä oli oikeastaan tarkoitettu astioille, ei lautapelipinolle. Talo elää tavallaan, ja miten se nyt menikään.

Hyvin pian Salla huomasi viihtyvänsä Samun seurassa. Erikoisesti leikattuun vihreään neulepaitaan ja vähän liian lyhyisiin samettihousuihin pukeutuneessa pojassa oli jotain, mihin hän ei ollut aikaisemmin törmännyt. Omalaatuinen, sitä tämä ainakin oli. Ennen kuin Salla huomasikaan, keskustelu karkasi aivan omille teilleen: se pistäytyi fantasiakirjoissa, kulki Kiinan Mao Tsetungin kautta väkivaltakoneistoon ja siitä ihmismieleen, itsekkyyteen ja lopulta parisuhteisiin, joista kummallakaan ei tosin ollut sanottavammin omakohtaista kokemusta.
”Uskotko rakkauteen?” oli kysymys, jota Salla ei aivan ensimmäisenä olisi osannut pöllölasiselta pojalta odottaa, mutta tämä kysyi sen yhtä kaikki.
”Vaikea sanoa, kun ei ole koskaan edes ollut rakastunut”, hän totesi, mutta Samu ei päästänyt häntä niin helpolla, vaan jatkoi keskustelua, kysyi unelmakumppanista ja siitä, antavatko elokuvat hänen mielestään oikeaa kuvaa romantiikasta.

Salla ymmärsi pian, että kun unohti tavanomaiset keskustelukaavat, Samun kanssa saattoi puhua lähes mistä tahansa, ja useammin kuin kerran poika sai hänet täysin hiljaiseksi omilla mietteillään. Aika kului hengästyttävän nopeasti: pieni Ikean seinäkello nakutteli hiljaa tunnin ja toisenkin, kunnes Salla lopulta tajusi vilkaista viisareiden asentoa tarkemmin.
”Voi ei, miten se on noin paljon!” hän hätkähti ja veti kännykän taskustaan. Kolme vastaamatonta puhelua, hän oli taas unohtanut sen äänettömälle. Petra taisi olla jo kärsimätön. Juuri samaan aikaan Samun oma puhelin alkoi piippailla Vivaldin tahtiin. Poika vilkaisi näyttöä ja sitten Sallaa. Kasvoilla oli yhtäkkiä huolestunut ilme. 
”Oota ihan vähän, tuun kohta takas”, poika sanoi ja painui sen enempiä selittelemättä omaan huoneeseensa vastaamaan puheluun.

Salla odotteli pöydän ääressä viisi minuuttia, kymmenen, kunnes Samu lopulta harppoi takaisin keittiöön ja paiskasi huoneensa oven kuuluvasti kiinni takanaan.
”No?” Salla kysyi, mutta poika pudisti päätään, vältteli hänen katsettaan.
”Se oli mun sisko. Kuule, sun ois varmaan nyt parempi lähteä”, Samu ilmoitti vieläkin synkeänä seiniä tuijotellen ja käveli kohti eteistä niin rivakasti, ettei vihje jäänyt epäselväksi. Hämmentyneenä Salla seurasi poikaa, joka oli jo ottanut naulakosta hänen takkinsa ja tarjosi sitä hänen harteilleen.
”Mutta miksi –” Salla aloitti, mutta Samu pudisti uudestaan päätään ja antoi viimein Sallan kohdata hänen katseensa. Linssit eivät onnistuneet huijaamaan: silmät punoittivat, siitä Salla oli aivan varma. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa kysymyksille, sillä Salla huomasi jo olevansa puoliksi rappukäytävässä. Samu painoi ovea kiinni, mutta juuri ennen sen sulkeutumista hän hymyili vielä Sallalle sen raosta vaisusti.
”Nähdään taas, kultakutri” hän kuiskasi, ja seuraavassa hetkessä Salla tajusi seisovansa yksin tyhjässä, hiljaisessa porraskäytävässä.

Bussipysäkille kulkiessaan hän ei voinut kuin hämmästellä äkillistä käännettä. Mitä oikein oli tapahtunut?
Niin, ja mikä ihmeen kultakutri?

Kaikesta hämmennyksestä huolimatta sana sai hänet hymyilemään itsekseen.


traffic counter