Lumihuntu, osa 2

 1. luku

Maaliskuu 2008

Lumihanki kimalteli kevätauringon kalpeiden säteiden valossa. Lämpötila keikkui nipin napin miinuksen puolella, ja talitintit lauloivat kilpaa titityytään. Talvi oli viimein väistymässä. Mökkireissusta tulisi mahtava, Aada hymyili itsekseen.

Oli oikeastaan sattumaa, että hän oli lähdössä viettämään hiihtolomaansa Taivalkoskelle. Lotta oli pyytänyt häntä mukaan vasta edellisenä iltana, sanonut tarvitsevansa naisseuraa. Tarkoituksena oli suunnata Lotan poikaystävän kaverin mökille.

”Ajattelin ensin, että kyllä minä Lauria ja sen porukkaa nyt sen verran kestän. Mutta sitten Mirva joutuikin perumaan, ja kolme päivää pelkkää äijämeininkiä on kyllä vähän liikaa mulle”, Lotta oli selittänyt, eikä Aada väittänyt vastaan.

Niinpä Aada seisoi lauantaiaamuna kerrostalonsa parkkipaikalla urheilukassin ja makuupussin kanssa ja odotti sinistä Volkswagenia. Sen olisi oikeastaan pitänyt tulla jo kymmenen minuuttia sitten, mutta ei hänellä kiire ollut. 

Aada kulutti aikaansa katselemalla ohikulkevia koirantaluttajia ja yöreissuiltaan palaavia, väsyneinä laahustavia opiskelijoita. Joku oli näköjään kadottanut kenkänsä illan melskeessä. Nuori mies hyppeli sukkasillaan parkkipaikan läpi kuin paraskin atleetti ja katosi nopeasti opiskelija-asuntonsa sisään.

Aada pohti, millainen muu seurue tulisi olemaan. Hän ei tuntenut entuudestaan kuin Lotan ja Laurin. Heidän lisäkseen mukaan tulisivat myös Tuomas ja Ilkka – oliko se nyt Ilkka? Molemmat olivat teekkareita, kuten Lauri. Mökki oli Tuomaksen vanhempien. Muuta hän ei oikeastaan pojista tiennyt.

Lopulta tuttu auto kaarsi pihalle. Lauri avasi jo valmiiksi täynnä olevan takakontin ja sulloi urheilukassin muiden sekaan. Makuupussi menisi sylissä. 

Aada avasi takaoven ja istui Lotan taakse.

”Terve!”

”Terve! Sori ku kesti, avaimet meinas unohtua matkasta”, Lotta selitti etupenkiltä. ”Ai niin, te ette varmaan oo vielä tavanneet. Tässä on Aada. Tuomas, Ilari”, hän osoitti keskellä ja vasemmalla istuvia poikia. 

Aada kätteli poikia makuupussinsa yli. Ilari, sehän se olikin.

Vieressä istuva Tuomas oli pitkä, hoikka tummahiuksinen poika. Suklaasilmä, pitkäripsi. Sellainen, josta tytöt eivät saaneet katsettaan irti edes unissaan. Ja kauhean kova puhumaan. Tuskin oli auto lähtenyt käyntiin, kun tämä jo kertoi edellisen viikon baariseikkailuistaan Aadalle kuin vanhallekin tutulle. 

”Aamulla kuulin, että olin laulanut karaokea. No, ei siinä mitään, on sitä ennenkin laulettu. Oispa se nyt vain ollut edes se Aikuinen nainen. Mutta minähän poika lauloin ”Varpunen jouluaamuna”. Mitä helvettiä, Varpunen jouluaamuna. Maaliskuussa. Karaoke-emäntä oli kuulemma kehunut herkäksi tulkinnaksi. Hävetti ihan hitosti”, tämä pyöritteli silmiään, eikä Aada voinut kuin nauraa. Hauska tyyppi, hän päätti.

Ilari oli hieman hiljaisempi. Ei mikään ujo: Tuomaksen rinnalla varmaan kuka tahansa vaikutti hiljaiselta. Vaaleat hiukset, siniharmaat silmät, tyylikkäät silmälasit – kaikin puolin tavallisen oloinen tapaus. Mukava, Aada päätteli automatkan edetessä. Fiksu ja mukava. 

”Hei, kiva kun pääsit mukaan näin lyhyellä varoitusajalla. Aadahan se oli?”, Ilari kysyi.

Hänen silmänsä hymyilivät Aadalle. Aada hymyili hänelle.

Ilari kurkotti Tuomaksen yli laittamaan Ultra Brata soittimeen, ja Aadan piti pidätellä itseään, ettei laulanut mukana. 

Kyllä vain. Reissusta tulisi mahtava.

Kuva täältä. 

Osa 3

Lumihuntu, osa 1

Prologi

Hän kulki yksin yössä. Pakkanen pisteli nenänpäätä, hengitys huursi etuhiukset vaaleista valkoisiksi. Jos hengitti sisään liian lujasti, jäinen ilma tarrasi kiinni keuhkoihin ja pakotti yskimään. Hän veti kaulahuivin tiukemmin leukansa peitoksi ja kipristeli varpaitaan kenkien sisällä.

Kadut olivat hiljentyneet. Valomerkistä oli jo aikaa; baarien suunnasta virtaava, epävarmasti askeltava ihmisjoukko oli hajaantunut omille teilleen. Keskustan laidalla vastaan käveli vielä joukko kikattelevia naisia, joiden korot olivat liian korkeat ja hameet turhan lyhyet heidän ikäänsä ja humalatilaansa nähden. Ohuidet sukkahousujen peittämät jalat olivat varmasti jäässä. 

 

Ollapa vielä nuori, tuhtien ripsivärikerrosten alta luodut katseet sanoivat, vaikka huolella rajatut huulet pysyivät hymyssä.

Hän jatkoi matkaansa. Tunnelin ali, markettien ohi, valoristeyksen yli. Jump-jump-jump, ohi ajavasta Corollasta kuului. Auto ei edes hidastanut punaisissa, eikä sivutieltä ketään tullutkaan. Pian sen takaosassa tuikkivat ledivalot katosivat näkyvistä. Hän oli taas yksin.

Nenänpäätä oli lakannut pistelemästä. Sormissa ei tuntunut enää miltään. Hänkään ei tuntenut oikein mitään.

Ehkä hänen olisi kuulunut itkeä. Päästää kuumat kyyneleet valumaan poskilleen, antaa olkapäidensä vavahdella hiljaisten nyyhkytysten tahdissa. Nyt ei kuitenkaan ollut sellainen olo. Ei, vaikka tämän illan jälkeen syytä olisi ollut enemmän kuin hän halusi ajatella.

”Et saa ihastua minuun liikaa.” Et saa ihastua minuun liikaa. Hän toisteli lausetta päässään kerta toisensa jälkeen. Niin hänelle oli tänään sanottu. Et liikaa.

Miten se saattoi sanoa niin?

Hän tunsi poskellaan pisaran. Se oli kylmä. 

 

Taivaalta putoili hiljalleen lumihiutaleita. Pieniä, vain hädin tuskin näkyviä, mutta hiutaleita silti. 

 

Kummallista, hän ajatteli. Ei tällaisella pakkasella satanut lunta. Tällaisella pakkasella taivas oli kirkas ja täynnä tähtiä. Mutta ei tänään. Vaikka kaupungin valot olivat nyt harvemmassa, yläpuolella näkyi vain pilviä ja pimeyttä. Ei tähtiä, ei tänään. Se tuntui loogiselta, kun tarkemmin ajatteli.

Hän jatkoi kulkuaan lumihuntu hiuksillaan.

Lopulta, lopultakin vastassa oli kotiovi. Kohmeisilla sormilla kesti pari yritystä saada avain lukkoon asti. Villakangastakki jäi lojumaan lattialle, hän ei jaksanut ripustaa sitä naulakkoon. Jääkaapista löytyi vielä raejuustoa. Hän söi sitä pikkulusikalla suoraan purkista.

Sitten hän riisui loput vaatteet ja astui kuumaan suihkuun. Lämmin vesi pisteli tuskallisesti jäisiä jalkapohjia, mutta hän ei jaksanut välittää.

Hänen nimensä oli Aada. Aada oli rakastunut, täysin ja läpikotaisin rakastunut.

Kuva täältä.  

Osa 2

Alkusanat

Reilu kuukausi sitten huomasin, että tahdon kirjoittaa fiktiota. Olen ollut aina kova lukemaan ja kirjoittamaankin, mutta aikaisemmat tekstini ovat olleet varsin asiapitoisia, eivät pelkästään mielikuvitukseni tuotetta. Omia tarinoitani olen kirjoittanut edellisen kerran ala-asteaikoina.

Sattumalta tulin kuitenkin aloittaneeksi jatkotarinan ja sitten pari muutakin. Innostuin hommasta niin kovasti, että päätin lopulta julkaista tekstejäni eräällä keskustelupalstalla. Tämän blogin perustin, sillä tahdoin kerätä hajanaiset tekstinpätkät yhteen ja samaan paikkaan, josta ne ovat helposti saatavilla ja selkeästi luettavissa.

En lupaa kaikkien aikojen suurinta rakkaustarinaa enkä välttämättä edes säännöllistä postaustahtia, mutta vakaana aikomuksenani on siirtää tänne tekstejäni pikkuhiljaa sitä mukaa kuin niitä syntyy. En tiedä, onko tällaisten blogien lukijakunta kovin suuri – tuskinpa – mutta jos eksyit tänne, olet ehdottoman tervetullut! Toivottavasti jaksat ainakin vilkaista kertomuksiani, ja kommentteja en katso lainkaan pahalla.

Katsotaan, mitä tästä tulee! :)

Kuva täältä.