Hekuma, osa 19

Ensimmäisten lukioviikkojen jännitys vaihtui pian tasaisen tavalliseksi arjeksi. Uusi opiskelurytmi kävi tutuksi, samoin Antin ahdas kimppakämppä, jossa Sallan vähitellen vakiintuva kaveriporukka vietti viikonloppuiltojaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Koeviikko tuli ja meni, lehdet kellastuivat puissa, aamulla oli laitettava hansikkaat käsiin ja vaihdettava kesätakki paksumpaan. Petran kanssa Salla päätti aloittaa yhteisen lenkkeilyharrastuksen, mutta kun kävelyretket tuntuivat suuntautuvan useimmiten S-Marketin karkkihyllylle, he päättivät palata vanhoihin kaavoihin ja viettivät öiksi venyviä iltoja toistensa huoneissa jutellen, itkien, nauraen.

Astuessaan aamuisin keltaiseen kivitaloon Salla tunsi sisällään outoa läikehdintää, jolla ei ollut mitään tekemistä opiskeluinnon kanssa, niin paljon kuin hän lukiostaan pitikin. Ei, läikehdinnän syy oli pyöreälasinen poika, jonka luokse Salla huomasi hakeutuvansa yhä useammin aina silloin kun Annika, Antti ja muu vakioporukka oli jossain muualla.

Oli hän Samuakin koettanut houkutella mukaan joukkoon, mutta poika vaikutti viihtyvän paremmin itsekseen ikkunasyvennyksiin painautuneena kuin suuren ihmisjoukon keskellä.

Eikä sillä, eivät muutkaan aina tuntuneet Samua oikein ymmärtävän. Salla ei voinut olla huomaamatta, millaisia katseita pojan omintakeinen pukeutumistyyli ja pöllölasit saivat osakseen.

”Mistä ihmeestä te sen Samun kanssa oikein juttelette?” Annika tiedusteli useammin kuin kerran. ”Puhuuko se koskaan muusta ku niistä kirjoistaan ja filosofiasta ja sellaisesta? Multa sen jutut menee aina ihan ohi”, tyttö jatkoi eikä selvästikään voinut käsittää, mitä Salla Samussa oikein näki.

Ei Salla sitä oikein itsekään osannut selittää, mutta jokin pojan pohdiskelevassa olemuksessa ja omalaatuisessa vaatemaussa vetosi häneen. Oli virkistävää törmätä ihmiseen, joka ei tuntunut välittävän lainkaan siitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Vaikka Samu ei koskaan kuuluisi koulun suosituimpien piiriin, häneen eleissään ja olemuksessaan oli jonkinlaista itsetietoista varmuutta, joka erotti hänet muista yksinäisistä lukutoukista. Kun uudet opiskelijat vähitellen löysivät omat paikkansa, Salla pani merkille, että yllättävän moni nyökkäsi ohimennen ikkunalaudalla istuksivalle poikalle, vaikkei tämä usein edes huomannut sitä, käänsi vain sivua eteenpäin.

Teeillan hämmentävän päätöksen jälkeen Sallasta tuntui aluksi vaikealta lähestyä poikaa paremmin, mutta kun hän lopulta sai kerättyä rohkeutensa ja istuttua pojan viereen valkealle ikkunalaudalle, paluuta ei ollut. Salla sai tyytyväisenä huomata, että hänet nähdessään poika laski kirjansa alas yhä useammin, ja yhteinen keskustelunsäie löytyi kerta toisensa jälkeen helpommin, vaikka Samu saattoi yhä yllättää hänet tokaisemalla aivan noin vain jotain satavuotisesta sodasta tai keskiaikaisesta kaupunkiarkkitehtuurista. Vähintään yhtä yllättynyt Salla oli siitä huomiosta, että saattoi toisinaan itsekin uppoutua keskusteluun antiikin orjamarkkinoista tai uskontojen merkityksestä ihmiskunnalle.

Eivät heidän keskustelunsa tietenkään aina niin raskaita olleet. Sitä mukaa kun he tutustuivat toisiinsa paremmin, Samu alkoi puhua myös omasta elämästään, arjesta, viikonloppusuunnitelmistaan. Oikeastaan järjestys meni ihan väärinpäin, Salla tuli kerran miettineeksi. He olivat aloittaneet aiheista, joista vuosikausiakin toisensa tunteneet ihmiset eivät välttämättä puhuneet, ja vaati kuukausia, etten kuin heidän juttelunsa edes hetkittäin muistutti ventovieraiden small talk -avauksia.

Koulun ulkopuolella Salla ei Samua nähnyt, joten oli melkoinen yllätys, kun poika eräällä hyppytunnilla marraskuun alussa ehdotti, että hän tulisi taas joku päivä käymään kylässä.

”Onko sulla taas jotain uutta teetä?” Salla veikkasi, mutta poika vain hymyili.

”Eipä mitään erityistä.”

Tietysti Salla suostui. Jo samana iltana he kulkivat Merikosken siltoja pitkin Toivoniemeen. Loppukesän aurinko oli enää muisto vain. Vaikka lämpötila ei aivan mennyt pakkasen puolelle, sumuinen sade ja navakka merituuli porautuivat vaatteiden läpi suoraan iholle. Salla nosti villakangastakin kauluksen pystyyn ja työnsi paljaat kätensä syvälle taskuihin, mutta ei se mitään auttanut.

”Tarvitko näitä?” Samu ojensi hänelle vihreitä, pörröisiksi kuluneita villalapasiaan.

”Etkö ite?”

Poika pudisteli päätään ja Salla sujautti lapaset kiitollisena käsiinsä.

Kämppä oli yhtä iloisen kaoottinen kuin ennenkin, ja heti eteisessä Salla oli kompastua lattialla avonaisena lojuvaan lentolaukkuun.

”Lasse kävi syyslomalla Saksassa”, Samu kohautti olkiaan ja tökkäsi laukun jalallaan seinän viereen.

”Sun kämppis?” Salla varmisti.

”Kämppis ja bestis, vois kai sanoa. Me ollaan tunnettu pikkupojista asti. Kumpikin yhtä ahkeria siivoamaan, niinku näät.”

Salla naurahti ja punastui. Samu oli tainnut huomata, kuinka arvioivasti hän kaikkialle ulottuvaa tavararöykkiötä silmäili.

Tällä kertaa Samu ei edes tarjonnut teetä vaan johdatti hänet suoraan huoneeseensa, joka oli Sallan suureksi hämmästykseksi huomattavasti avarampi kuin muu asunto.

”Helpompi opiskella kun pöydälle mahtuu kirjojakin”, Samu selitti ennen kuin Salla ehti edes avata suutaan. Pieni kangassohvakin näytti kohtalaisen tyhjältä, joten Salla uskalsi istahtaa sille ilman suurempia raivausoperaatioita.

Samu jäi seisomaan vähän kauemmas, ja lopulta Salla nosti kysyvänä katseensa. Siniset silmät tuijottivat takaisin lasien takaa.

”Mitäs nyt?”

”Hss. Pysy nyt siinä paikoillas”, Samu määräsi lopettamatta tuijotustaan. Salla tunsi punan kohoavan poskilleen. Hän ei onnistunut pitämään suutaan kiinni erityisen kauan.

”Miks?”

”Mä katon sua”, Samu ilmoitti aivan kuin se olisi ollut maailman ilmiselvin asia. Ehkä olikin.

Poika käänteli tutkivasti päätään tavalla, joka toi väistämättä mieleen pöllön. Lopulta hän harppasi Sallan luo ja istahti tämän viereen sohvalle.

”No mitä näkyi?”

”Kuule Salla, saanko kysyä sulta jotain suoraan?”

”Miks sä vastaat kysymykseen kysymyksellä?”

”Saanko?”

”No saat kai”, Salla lopulta myöntyi.

”Onko sulla joku? Siis joku poika?” Samu hämmästyttävän viattomalla äänellä. Salla rypisti kulmiaan.

”En minä seurustele, ollaanhan me tästä puhuttu.”

Samu pudisti päätään kärsimättömästi. ”En minä sitä kysynyt vaan ihan vain sitä, että onko sulla joku. Ihan noin niinku... yleensä”, poika haki sanoja.

Aivan hetkeksi Sallan mieleen välähti käteen piirretty perhonen ja toiset, tummemmat silmät.

Joiden omistaja oli tuhansien kilometrien päässä.

”Ei, ei ketään erityistä”, Salla pudisti päätään.

”Hyvä”, Samu sanoi.

Sitten hän suuteli häntä.

Kuva täältä. 

Osa 20

Marionetti

Mieletönnä, kieletönnä
täysin vailla vastustusta
seuraan häntä maailman laitaan
Suutelen, kun sallii niin
Kun tuuli taasen suuntaa vaihtaa
haihdun illan hämäriin

ja vaikka jaksan odottaa
niin tiedän, ettei kauankaan
pysy tuuliviiri paikoillaan

Hän napsauttaa sormiaan
ja minä taitun, taivun
hänen tahtonsa mukaan
Parempi olisi
etsiä uusi polku
ja silti teen sen uudestaan

Ole kiltti
katkaise lankani
edes päiväksi
Anna minun hengittää hetki

Huomenna tanssin taas


*** 
Olen pitkästä aikaa innostunut taas kirjoittamaan runoja. Tässä lauantai-illan mielenvirtaa.

Lumihuntu, osa 19

Kaarlen jono oli ehtinyt venyä jo niin pitkäksi, että Ilarin piti seistä yksinään pienessä tihkusateessa melkein kaksikymmentä minuuttia ennen kuin pääsi sisään. Hän ei ollut juonut mitään, hän ei ollut biletuulella sitten ensinkään, ja korkokengissään päälle hoipertelevat, humalaisesti kimittävät tytöt ärsyttivät melkein enemmän kuin tunkkainen, liian suurelta ihmismassalta haiseva ilma.

Ilari taisteli tiensä baaritiskin luokse ja päätti sopivan aukon nähdessään tilata lasin vettä ennen kuin etsisi Tuomaksen ja muun seurueen. Odottaessaan vuoroaan Ilari huomasi, että hänen ei tarvitsisi etsiä: Tuomas näkyi suoraan edessä, hän oli näköjään siepannut kainaloonsa jonkun blondin ja – Aada?

Ilari jäi tuijottamaan tyttöä niin hämmästyneenä, ettei kuullut ollenkaan baarimikon kärsimättömiä kyselyitä siitä, mitä hän tahtoisi tilata. Aada se tosiaan oli, ei hänestä voinut erehtyä.  Siitäkään Ilari ei voinut erehtyä, että Tuomas kumartui juuri sillä hetkellä suutelemaan tyttöä, eikä Aada vastustellut, ei kääntänyt päätään. Ei rynnännyt pois.

Samassa Aada käänsi silmänsä suoraan häneen ja oli kuin joku olisi vienyt Ilarista ilmat pihalle. Hän ei voinut kuin tuijottaa, yrittää käsittää näkemäänsä, kunnes lopulta huomasi Tuomaksen sormet, jotka kiertyivät Aadan vaaleiden suortuvien ympärille niin hellästi että oksetti.

Viimeinkin hän sai jotain eloa itseensä, harppasi pois baaritiskin luota ja säntäsi alakertaan vastaan käveleviä teinejä väistellen. Onneksi hänellä ei ollut ollut takkia, jota jättää narikkaan.

Ilari harppoi tupakkaterassin läpi niin nopeasti kuin voi, kääntyi kävelykadun mukulakiville ja jätti baarin taakseen. Kaikkien tapojensa vastaisesti Ilari potkaisi vihastuksissaan kadunvarren roskista, mutta sai vain varpaansa niin kipeäksi että joutui nilkuttamaan koko loppumatkan yksinäiseen, tyhjään kämppäänsä.

Seuraavat viikot hän koetti parhaansa mukaan vältellä Tuomasta, mutta vaikeaahan se oli, kun luennot olivat yhteisiä ja kaveripiiri myös. Teki pahaa nähdä, kuinka hämmentynyt Tuomas hänen ottamastaan etäisyydestään oli: eihän Tuomas tiennyt, että Ilari oli koskaan tuntenutkaan mitään Aadaa kohtaan. Aada ei ollut kaikesta päätellen kertonut pojalle nähneensä Ilaria baarissa, koska yöllä Tuomas oli lähettänyt viestin ja ihmetellyt, miksei Ilari ollut tullutkaan. Hän oli poistanut viestin vastaamatta mitään ja selittänyt myöhemmin nukahtaneensa kotisohvalle.

”Voi Ilari! Miten me ikinä sulle nainen löydetään ku nukut ennemmin ku lähet baariin”, Tuomas naureskeli eikä ollenkaan ymmärtänyt, miksi Ilari näytti vain entistä synkeämmältä.

Vaikka ei ollutkaan mukavaa pitää etäisyyttä parhaaseen ystäväänsä, vielä ikävämpää oli olla pitämättä. Kaikessa hiljaisuudessa vaikutti siltä, ettei Aadan ja Tuomaksen juttu jäisi mihinkään viattomaan baaripusuun. Silloin tällöin Ilari näki Aadan teekkaripuolen kulmilla pyörimässä, odottelemassa selvästi Tuomasta. Kulkiessaan toistensa ohi Ilari ja Aada välttelivät toistensa katseita niin lahjakkaasti, että sitä olisi voinut pitää melkein taiteenlajina: kuinka kulkea puolen metrin päästä kuin ei huomaisikaan toista.

Tuomas antoi myös ymmärtää, että he viettivät öitä yhdessä, eikä Ilarilla ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut totta. Hakiessaan pojan luota eräänä aamuna kaapelijohtoa Ilari olisi voinut vannoa, ettei naulakossa roikkuva sininen trenssitakki kuulunut kenellekään muulle kuin Aadalle. Hän jätti kuitenkin kysymättä sen tarkemmin, kiirehti rappukäytävään hädin tuskin kiittäen lainasta.

Muutkin opiskelukaverit puhuivat jo pariskunnasta, jollaiseksi Aadaa ja Tuomasta näköjään kutsuttiin. ”Mitä luulet, onkohan sillä hyvännäköisiä kavereita”, teekkaripojat kyselivät Tuomakselta, ja Ilarikin tajusi, ettei voisi enää paeta asiaa pelkästään Tuomasta välttelemällä. Niinpä hän yritti olla taas niin kuin ennenkin, mutta jätti tulematta, jos tiesi, että elokuvailtaan tai baarikierrokselle saattaisi liittyä mukaan tietty vaaleahiuksinen tyttö. Ehkä hän vielä tottuisi siihenkin, miksipä ei tottuisi? Aada oli Tuomaksen, eikä hänellä itsellään ollut tytön kanssa enää mitään sen kummempaa, jos oli koskaan ollutkaan.

Hämmästys oli melkoinen, kun Ilari vappuviikon alussa käveli kohti keskustaa reppu kilisten ja veti valkoisten haalariensa taskusta puhelimensa. ”Sinulle on 1 uusi viesti.”

”Meidän pitää puhua. Onko sulla huomenna kiireitä? -Aada”

Kuva täältä.

Osa 20

Hekuma, osa 18

Asunto oli ahdas ja vanhanaikainen: pienen keittokomeron oranssinkeltaiset kaapit toivat väistämättä mieleen mummolan, ja kulunut muovimatto oli kaikesta päätellen nähnyt parhaat päivänsä ennen kuin Salla oli syntynytkään. Tavaraa oli kaikkialla. Kattiloita, paistinlastoja, lehtipinoja ja lainakirjoja lojui ikkunalaudalla, keittiötasoilla, minne tahansa Salla silmänsä käänsikään.  Jääkaapin ovi oli peitetty värikkäillä postikorteilla. Pippuripurkit ja posliininen koriste-eläinkokoelma viihtyivät maustehyllyllä sulassa sovussa keskenään.

Samua sekasorto ei tuntunut häiritsevän. Hän hypähti muitta mutkitta eteisen lattialle  unohtuneen imurin yli eikä vaivautunut pahoittelemaan epäjärjestystä.

”Oota, mä siirrän näitä vähän”, hän ilmoitti leppoisasti raivatessaan keittiön tuolit tyhjiksi ja viittoi Sallaa istumaan. ”Haluatko jotain syötävää?” hän kysäisi samalla kun  täytti teepannun vedellä ja laittoi sen hellalle lämpenemään.

”Ei kiitos, olin just äsken piknikillä”, Salla vastasi.

”Hyvä, eipä täällä kauheasti ois mitään ollutkaan”, Samu nauroi. ”Mä elän nykyään lähinnä nuudelilla ja mikropuurolla.”

”Aitoa opiskelijaelämää.”

”Niin kai sitten. Lukiolaisena ei tuet pahemmin juokse.”

”Eikö sun vanhemmat sitten avusta sua?” Salla ihmetteli.

Samu pudisti päätään. ”Äiti laittaa lapsilisät tilille. Ei sen kummempaa. Ei sitä kiinnosta”, hän ilmoitti omituisen huolettomasti. Salla yritti tavoittaa pojan katsetta, mutta Samu kurkotteli teekuppeja yläkaapista, hääräsi hellan ääressä. Teki mieli kysyä lisää, mutta poika ei vaikuttanut halukkaalta puhumaan asiasta. Eipä se kai ihme ollutkaan: eiväthän he oikeastaan edes tunteneet toisiaan, Salla muistutti itseään.

VIIIHHH. Salla hätkähti korkeaa, kimeää ääntä, ja kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, että se tuli teepannusta. Aika sympaattista. Hän ei ollut nähnyt viheltävää teepannua kuin englantilaisissa tv-sarjoissa ja taisi tulla sanoneeksi sen ääneen.

”Mä oon vähän tällainen vanhan koulukunnan edustaja”, Samu selitti kaataessaan savuteetä haudutuspussiin. ”Ei kai vedenkeitin paljoa maksais, mutta tuleeko siitä muka samanlaista fiilistä? Ei todellakaan”, hän vastasi Sallan puolesta. ”Siinä on. Varo, se on kuumaa”, poika totesi ojentaessaan höyryävän kupin hänelle.

”Etkö kysy, otanko maitoa tai sokeria?” Salla tiedusteli.

”En. No, oisitko muka ottanut?” Samu kysyi ja kohotti kulmiaan epäileväisesti.

”No... En oikeastaan”, Salla myönsi.

”Sitä minäkin. Musta on turhaa kysellä tuollaista vain kohteliaisuuden vuoksi, jos tietää jo vastauksen”, Samu ilmoitti.

”Ja miten muka tiesit sen jo etukäteen?”

”Sen vain tietää. Ei se ole sen kummempaa. Oon aina välillä tehnyt hommia yhdessä kahvilassa ja siellä on ihan kätevää, kun osaa arvata, kuka ottaa maitoa ja kuka ei”, Samu väitti ja sai Salla pyöräyttämään silmiään mielessään. Melkoinen ajatustenlukija, tosiaan.

Samukin istui pöydän ääreen ja hörppäsi juomaansa. Kuumasta teestä nouseva höyry sai hänen silmälasinsa sumentumaan, eikä Salla voinut olla hymyilemättä näylle.

”No, mitä virnuilet?” Samu kysyi saman tien.

”Arvaa”, Salla ei voinut estää hihitystä. Poika puisteli päätään ja otti lasit hetkeksi pois. ”Ei tämä nyt niin hauskaa ole”, hän huokaisi mutta hymyili itsekin ujoa, vinoa virnettään.

”No, mitäs tykkäät?” Samu jatkoi ja kohotti kysyvän katseensa häneen.

”Tykkään?” Salla ihmetteli, mutta tajusi sitten. ”Niin joo, teestä! Kai tämä ihan hyvää on. Erilaista.”

                     

Savutee oli todella nimensä veroista: makua ei tarvinnut arvailla, ja kevyt nuotiontuoksu täytti pian koko keittiön. Salla tunsi olonsa oudon raukeaksi. Kaoottinen kämppä tuntui oikeastaan aika kodikkaalta: kaikella oli oma paikkansa, vaikkei se välttämättä ollutkaan aivan se sama, jota Salla itse olisi ensimmäiseksi veikannut. Toisaalta mikäpä hän oli sanomaan, ettei liekehtivänpunaista ruukkuorkideaa ollut tapana säilyttää ruoanlaittotasolla tai että keittiönpöytä oli oikeastaan tarkoitettu astioille, ei lautapelipinolle. Talo elää tavallaan, ja miten se nyt menikään.

Hyvin pian Salla huomasi viihtyvänsä Samun seurassa. Erikoisesti leikattuun vihreään neulepaitaan ja vähän liian lyhyisiin samettihousuihin pukeutuneessa pojassa oli jotain, mihin hän ei ollut aikaisemmin törmännyt. Omalaatuinen, sitä tämä ainakin oli. Ennen kuin Salla huomasikaan, keskustelu karkasi aivan omille teilleen: se pistäytyi fantasiakirjoissa, kulki Kiinan Mao Tsetungin kautta väkivaltakoneistoon ja siitä ihmismieleen, itsekkyyteen ja lopulta parisuhteisiin, joista kummallakaan ei tosin ollut sanottavammin omakohtaista kokemusta.

”Uskotko rakkauteen?” oli kysymys, jota Salla ei aivan ensimmäisenä olisi osannut pöllölasiselta pojalta odottaa, mutta tämä kysyi sen yhtä kaikki.

”Vaikea sanoa, kun ei ole koskaan edes ollut rakastunut”, hän totesi, mutta Samu ei päästänyt häntä niin helpolla, vaan jatkoi keskustelua, kysyi unelmakumppanista ja siitä, antavatko elokuvat hänen mielestään oikeaa kuvaa romantiikasta.

Salla ymmärsi pian, että kun unohti tavanomaiset keskustelukaavat, Samun kanssa saattoi puhua lähes mistä tahansa, ja useammin kuin kerran poika sai hänet täysin hiljaiseksi omilla mietteillään. Aika kului hengästyttävän nopeasti: pieni Ikean seinäkello nakutteli hiljaa tunnin ja toisenkin, kunnes Salla lopulta tajusi vilkaista viisareiden asentoa tarkemmin.

”Voi ei, miten se on noin paljon!” hän hätkähti ja veti kännykän taskustaan. Kolme vastaamatonta puhelua, hän oli taas unohtanut sen äänettömälle. Petra taisi olla jo kärsimätön. Juuri samaan aikaan Samun oma puhelin alkoi piippailla Vivaldin tahtiin. Poika vilkaisi näyttöä ja sitten Sallaa. Kasvoilla oli yhtäkkiä huolestunut ilme. 

”Oota ihan vähän, tuun kohta takas”, poika sanoi ja painui sen enempiä selittelemättä omaan huoneeseensa vastaamaan puheluun.

Salla odotteli pöydän ääressä viisi minuuttia, kymmenen, kunnes Samu lopulta harppoi takaisin keittiöön ja paiskasi huoneensa oven kuuluvasti kiinni takanaan.

”No?” Salla kysyi, mutta poika pudisti päätään, vältteli hänen katsettaan.

”Se oli mun sisko. Kuule, sun ois varmaan nyt parempi lähteä”, Samu ilmoitti vieläkin synkeänä seiniä tuijotellen ja käveli kohti eteistä niin rivakasti, ettei vihje jäänyt epäselväksi. Hämmentyneenä Salla seurasi poikaa, joka oli jo ottanut naulakosta hänen takkinsa ja tarjosi sitä hänen harteilleen.

”Mutta miksi –” Salla aloitti, mutta Samu pudisti uudestaan päätään ja antoi viimein Sallan kohdata hänen katseensa. Linssit eivät onnistuneet huijaamaan: silmät punoittivat, siitä Salla oli aivan varma. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa kysymyksille, sillä Salla huomasi jo olevansa puoliksi rappukäytävässä. Samu painoi ovea kiinni, mutta juuri ennen sen sulkeutumista hän hymyili vielä Sallalle sen raosta vaisusti.

”Nähdään taas, kultakutri” hän kuiskasi, ja seuraavassa hetkessä Salla tajusi seisovansa yksin tyhjässä, hiljaisessa porraskäytävässä.

Bussipysäkille kulkiessaan hän ei voinut kuin hämmästellä äkillistä käännettä. Mitä oikein oli tapahtunut?

Niin, ja mikä ihmeen kultakutri?

Kaikesta hämmennyksestä huolimatta sana sai hänet hymyilemään itsekseen.

Kuva täältä. 

Osa 19

Lumihuntu, osa 18

4. luku

Olihan Ilari sen aavistanut. Olihan se ollut ilmiselvää alusta lähtien, vaikka hän ei sitä mielellään itselleen myöntänytkään: Tuomas veisi Aadan. Ilari oli hyvä tarkkailemaan muita ihmisiä, oli aina ollut, eivätkä hänen ystävänsä ja tytön välinen silmäpeli ja kevyet, kiusoittelevat kommentit olleet jääneet häneltä huomaamatta.

Silti oli hirvittävä pettymys huomata, että aavistukset todella pitivät paikkansa. Tämän yhden ainoan kerran Ilari oli hetken aikaa uskaltanut toivoa, että asiat voisivat kulkea toisin, että hänessä voisi olla jotain mitä tummasilmäisessä Tuomaksessa ei ollut.

Sitten oli tullut  viesti. ”Onhan Ilari mukava, mutta en saa sitä toista millään mielestä.” Sitä viestiä hän oli lukenut läpi kerta toisensa jälkeen ja yrittänyt päätellä, mitä sillä sanottiin. Hän ei edes tiennyt, oliko viesti tullut hänelle vahingossa vaiko ei. Olisiko Aada todella saattanut lähettää tuollaista huomaamatta sitä itse, vai halusiko hän vain ilmaista kiertoteitse, ettei ollut kiinnostanut?

Niin tai näin, Ilari katsoi paremmaksi olla vastaamatta, eikä tytöstä ollut kuulunut mitään sen koommin.

Tietysti Ilari mietti myös, ketä ”se toinen” tarkoitti. Aluksi hänelle oli noussut mieleen jonkinlainen hämärä kuva eksästä, jotain, mihin Aada oli yhden ainoan kerran ohimennen viitannut, kun hän oli kysynyt, eikö tällä ollut ketään. ”Ei, ei enää.”

Mitä pidemmiksi viikot venyivät, sitä vakuuttuneemmaksi hän kuitenkin tuli siitä, ettei Aada puhunut kenestäkään muusta kuin hänen parhaasta ystävästään Tuomaksesta.

Tuomas ainakin puhui Aadasta. Ilari oli suorastaan yllättynyt siitä, kuinka sitkeästi poika jaksoi tytön nimeä nostaa esille. ”Isä muuten osti nyt sen uuden lumikelkan. Mitä luulet, vieläköhän lumet kestäis pientä kelkkaretkeä?” hän tiedusteli Ilarilta viikko hiihtoloman jälkeen. ”Ai niin, Aadakinhan jo melkein lupasi tulla mukaan”, hän lisäsi kevyesti aivan kuin olisi muistanut koko asian vasta nyt.

Seuraavalla viikolla Tuomas ylisti Aadan makaronilaatikkoa, kehui sitä paljon paremmaksi kuin yliopiston ruokalassa tarjottava, vaikka Ilari ei huomannut maussa mitään eroa. Keskiviikon haalaribileisiin lähdettäessä Tuomas pohti sen verran moneen kertaan, tulisikohan paikalle myös hyvännäköisiä humanistityttöjä, ettei Ilarille jäänyt epäselväksi, ketä aivan tiettyä hyvännäköistä humanistityttöä tämä tarkoitti.

Ilaria puheet vain ärsyttivät. Omasta puolestaan hän olisi voinut vaikka unohtaa koko tytön, elleivät Tuomaksen haaveilut olisi jatkuvasti muistuttaneet häntä tämän olemassaolosta. Silloin Ilari tyytyi vain kohottamaan harteitaan ja vaihtamaan puheenaihetta mahdollisimman pian, mutta toisinaan, kun Tuomas vain jatkoi jankutustaan, hänet valtasi outo mielihalu ottaa ja kertoa omasta osastaan, kertoa kaikki se, mitä saunamökissä oli reissun viimeisenä iltana tapahtunut. Ilari oli jo moneen kertaan kironnut mielessään, ettei ollut avannut suutaan saman tien. Jos hän olisi kertonut ihastuksestaan Aadaan ennen kuin Tuomas kertoi omastaan, asetelma olisi ehkä voinut kallistua vielä toisin päin.

Nyt hän tunsi suudelmista epämääräistä syyllisyyttä, vaikka kuinka yritti vakuuttaa itselleen, ettei ollut niistä missään vastuussa Tuomakselle. Silti hän tiesi, ettei poika pusuista ilahtuisikaan ja piti suunsa kiinni.

Jossain vaiheessa Tuomas tuntui viimein rauhoittuvan omaksi itsekseen. Joku Taija oli kuulemma viime viikkoina soitellut hänelle ahkerasti, ja kun Tuomas kertoi päätyneensä baari-illan jälkeen jatkoille samalla vuosikurssilla opiskelevan Hannan luokse, Ilari ehti jo toivoa, että poika oli unohtanut Aadan ja siirtynyt eteenpäin.

Ei kestänyt kuin pari päivää, kun Tuomas kuiskasi kuivakalla numeeristen menetelmien harjoitustunnilla Ilarille, että oli viettänyt koko edellisen illan Aadan kanssa jutellen. Tuomaksen kasvot tuntuivat suorastaan hehkuvan innosta, tummat silmät säteilivät vielä eloisampina kuin tavallisesti.

”Aha, miten nyt niin?” Ilari pakotti itsensä kysymään ja sai hämmentävän pitkän selostuksen siitä, kuinka he olivat törmänneet käytävällä ja istuneet monta tuntia huuruisten lasillisten ääressä.

”Ja vähän jo puhuttiin, että vois taas tässä joskus nähdä”, Tuomas jatkoi ja tuntui unohtaneen koko laskuharjoitukset.

Vielä sillä hetkellä Ilari pystyi uskottelemaan itselleen, ettei kyseessä ollut mitään sen kummempaa kuin kahden kaveruksen välinen juttuhetki. Mitään juttelua vakavampaa ei nimittäin varmasti ollut tapahtunut, Tuomas olisi kyllä sanonut sen ääneen.

Tulevan illan tapahtumia Ilari ei kuitenkaan voinut kääntää kaveruudeksi, ei sitten mitenkään päin.

Viikon viimeisen luennon päätyttyä Ilari hyppäsi bussin kyytiin ja lähti käymään vanhempiensa luona syömässä, kuten äiti oli jo monena perjantaina pyydellyt. Vaikka Ilari oli asunut pois kotoa jo pian kaksi vuotta, vanhemmat olisivat mielellään ottaneet hänet vieraakseen vaikka joka viikko. Eipä heitä voinut siitä syyttää: vanha rintamamiestalo tuntui varmasti hiljaiselta nyt kun ainut lapsi oli lentänyt ulos pesästä ja 16-vuotias Sasukin oli kuukausi sitten jouduttu lopettamaan. ”Keuhkosyöpä”, eläinlääkäri oli sanonut. Sitä ennen Ilari ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että koiratkin voivat sairastua syöpään.

Äidin tekemä lasagne täytti vatsan ja vanhempien kanssa jutustelu illan. Ilari tiesi kyllä, että Jesse vietti tänään tupareitaan, mutta ei hän Jesseä oikeastaan kovin hyvin edes tuntenut, ja välillä oli mukava vain istuskella vanhalla tutun tuoksuisella nahkasohvalla, kuulla naapurin kyylääjätätin uusimmista tempauksista ja selailla kaappien kätköistä löytyviä valokuvia ja kouluvihkoja. ”Pikkuveli Pulasa, kirjotanut Ilari Koskenmaa”, äiti luki hymyillen 2B-luokkalaisen poikansa kirjallisia tuotoksia. Ilari hymähti. Siihen aikaan kaikki hänen aineensa olivat kertoneet pikkuveljestä tai -siskosta, jota Ilari vielä yhdeksänvuotiaana kiihkeästi odotti, muttei koskaan saanut. Tavallaan se harmitti vieläkin, vaikka Ilarilla oli ollut jo 22 vuotta aikaa totutella ainoana lapsena olemiseen.

Kymmenen maissa Koskenmaiden olohuoneessa vallitsi levollinen leffatunnelma. Kaikki olivat syventyneet katsomaan Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvaa ties monettako kertaa, isäkin, joka vähäpuheisesta luonteestaan ja karskista ulkonäöstään huolimatta oli suuri romanttisten komedioiden ystävä, vaikka väittikin katsovansa niitä vain aivoja lepuuttaakseen.

Juuri kun Hugh Grant katseli, kuinka hänen unelmiensa nainen pyörähteli häävalssiaan toisen miehen kanssa, puhelin soi.

”Haloo? Mitä? En kuule yhtään, voitko mennä johonki vähän hiljaisempaan paikkaan?” Ilari vastasi. ”En minä oo keskustassa. No en oo, oon vanhempien luona. Enkä tuu. No millä edes tulisin? No joo, mutta onko siellä mitään? Ai niinkö. No en tiiä... Joo joo okei, lupasin lupasin. Mutta kun... No hyvä on. Mutta katon tän elokuvan kyllä vielä loppuun, lähen sitte. Joo. Joo, nähään”.

Ilari huokaisi ja laski kännykkänsä sohvalle. Miten siinä aina kävi näin? Tuomas pyysi, hän meni.

Sinä iltana Ilari olisi nukkunut paremmin, jos olisi jättänyt menemättä. 

Kuva täältä. 

Osa 19

Hekuma, osa 17

Sinä iltana ilmassa oli vielä aavistus kesää. Seuraavalla viikolla värit kääntyisivät jo keltaiseen päin, mutta vielä hetken verran puut, lehdet, kukat hehkuivat tummanvihreissä, syvissä sävyissä. Elokuun aurinko paahtoi iltapäivällä selkää niin että oli riisuttava neuletakki, ja uimarannalla räpiköi sitkeitä alakoululaisia.

Täydellinen sää piknikille, he olivat päättäneet yhdessä. Nyt Salla istuskeli Annikan, Antin ja muiden uusien lukiokavereidensa kanssa Ainolanpuiston nurmikolle levitetyllä punaruudullisella viltillä jakamassa kesän muistoja ja tutustumassa muihin.

Salla levitti patonginpalalle brie-juustoa ja hymyili ympärillään soljuvalle keskustelunsorinalle.

”Ai olitko säkin Pöllökankaan päiväkodissa? Eikä, mä muistan sut! Sulla oli aina ne punaiset rusetit.”

”... ja sitten me käytiin Zürichissä. Se oli kyllä reissun kallein kaupunki, yllätti vähän. Kebab-ateria maksoi melkein viistoista euroa, mieti!”

”Just viime viikolla muutin siskon kanssa. Aika pienihän se kämppä on, mutta niin mahtavaa asua omillaan. Että meille vain sitten illanviettoon...”

Halpa punaviinipullo kiersi piirissä, mutta Salla jätti suosiolla vuoronsa välistä. Hän ei ollut oikein viini-ihmisiä, ei ainakaan vielä. ”Etköhän säkin vielä opi”, Annika vakuutti ja otti pullosta kunnon hörpyn.

Salla ei tuntenut tarvitsevansa juomaa. Seura ja ilmapiiri humalluttivat muutenkin.

Parin tunnin päästä joukko alkoi viimein tehdä lähtöä. ”Meille jatkamaan”, jostain Lapista – Ivalosta? Inarista? – tänne muuttanut Antti julisti, mutta Salla kieltäytyi kohteliaasti tarjouksesta ja lähti kävelemään bussipysäkkiä kohti. Pitäisi nähdä vielä tänään Petraa.

Salla päätti kiertää Torinrannan kautta, ehkä syödä kesän viimeisen pehmiksen. Tötterö kädessään hän istahti hetkeksi laiturille ja tuijotteli Kiikelinrannan purjeveneitä ja vieri vieressä istuvia pariskuntia. Hymyileväinen mummo keräsi tölkkejä siidereitään nauttivilta nuorisoporukoilta. Pikkuruinen valkoinen terrierinpentu yritti turhaan vetää lenkkeilyttäjäänsä toiseen suuntaan.

Salla säpsähti, kun viereen istui mustiin pukeutunut, niitteihin ja tatuointeihin sonnustautunut pitkätukkainen mies, joka puhui puhelimeen tupakan käheyttämällä äänellä. Joku huumehörhö, Salla ajatteli vaistomaisesti ja vetäytyi vähän kauemmas miehestä, mutta ei voinut olla kuulematta miehen karheaa puhetta.

”Siis siitä sit vaan tuli ihan lättänä. Mulle käy aina niin, ei kohoa mihinkään. Pitäis varmaan yrittää vain rieskaa. No, nyt sit ostin kunnon hiivaa ja –” 

Salla oli vähällä purskahtaa nauruun. Huumehörhö kyseli puhelimessa leivontavinkkejä. Totta tosiaan, hänen kädessään roikkuvasta muovikassista pilkottikin sixpäkin tilalta oranssi pussi Sunnuntai-erikoisvehnäjauhoja ja extra virgin -oliiviöljyä.

Ihmeellinen maailma.

Salla käänsi katseensa oikealle ja huomasi yksinäisen pojan, joka oli kumartunut kirjansa ylle. Hän ei nähnyt pojan kasvoja, mutta tuttuuden tunne valahti häneen välittömästi. Samu, se kemiantunnin Samu. Salla mietti hetken, mutta nousi sitten ylös ja käveli pojan luokse.

”Terve.” Poika nosti jälleen katseensa kirjasta. Tällä kertaa tunnistamisen valo syttyi silmiin nopeammin. 

”Ai,  terve”, Samu hymyili hänelle.

”En kai häiritse? Aattelin vain moikata ku tuossa vieressä istuin.

”Ei, et tietenkään. Eihän mulla tässä nyt ihmeempää.” Samu viittoi Salla istumaan viereensä.

Salla vilkaisi kirjan kantta. ”Filosofikuninkaat vieläkin mielessä?”

Samu kohautti harteitaan. ”Ainahan ne.”

”Aa-a.” Salla mietti hetken, mitä sanoa. ”Mistä sä muuten oot kotosin?”

”Ihan vain täältä, palijasjalakanen oululainen niinku sanotaan.”

Salla nyökkäsi. ”Minä oon melkein, tuolta naapuripitäjästä.”

”Tykkäätkö teestä?”

”Teestä?” Salla kysyi hämmentyneenä. Miten tee nyt tähän liittyi?

”Niin, teestä. Teepensaiden lehdistä tehtyä kuumaa juomaa, vähän niinku kahvia”, poika selitti niin vakavasti, ettei Salla osannut sanoa, oliko tämä tosissaan vain kiusoitteliko vain.

”Ööh, joo... Kyllähän minä. Enemmän kuin kahvista, ainakin. Miten niin?”

”Kävin just ostamassa tällaista uutta laatua”, poika sanoi ja veti laukustaan esiin pienen metallinvärisen paketin, jossa oli tiheää kiinankielistä kirjoitusta. ”Lapsang souchongia, savuteetä. Ajattelin mennä nyt kämpille testaamaan. Tuutko seuraksi?”

Salla mietti hetken kummallista ehdotusta. Savuteetä juomaan? Oliko se nyt jonkinlainen outo treffipyyntö vai mitä? Hassu ajatus, kun otti huomioon, että he olivat keskustelleet keskenään tasan kaksi kertaa aiemmin.

Hänen epäröivän ilmeensä nähdessään poika vastasi kysymykseen itse.

”Jaha, taas mä näköjän hämmennän sua”, Samu nauroi ja tökkäsi silmälasejaan ylemmäs. ”Ehkä kovin moni ei pyydä noin vain käymään teellä, mutta minä pyydän. Tahtoisin ihan oikeasti tietää, mitä mieltä joku muukin on tästä, eikä mun kämppis oo oikein teen ystävä.”

”Kämppis?” Salla tajusi kysyä. ”Etkö sä asu vanhempien luona? Vaikka oot Oulusta?” hän ihmetteli.

”En”, Samu vastasi lyhyesti eikä selittänyt sen enempää.

Lopulta Salla kohautti harteitaan. ”No, ei mulla nyt niin kiire oo. Mennään vain. Vaikka en kyllä oo mikään teeasiantuntija minäkään”, hän varoitti.

Samu nyökkäsi. ”Se ei haittaa.”

Hän tarjosi herrasmiesmäisesti kätensä ja auttoi Sallan ylös laiturilta. ”Mä asun Toivoniemessä, ei oo kilometriäkään."

Auringonsäteet lämmittivät niskaa heidän kävellessään siltoja pitkin perille.

Kuva täältä. 

Osa 18

Lumihuntu, osa 17

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen he saivat lopulta juomansa ja pujottelivat ihmisten läpi kohti nurkkapöytää. Tuomas oli omaksi itsekseen kumman vaitelias, ja Aada mietti, oliko tämäkin tuntenut äsken saman kuin hän. Pojan kasvoille oli levinnyt oudon mietteliäs ilme, jota Aada ei ollut niillä aikaisemmin nähnyt.

Muu seurue katosi tanssilattialle saman tien kun he pääsivät pöydän luokse, ja Aada ja Tuomas jäivät istumaan kahdestaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen Tuomas tuntui kokoavan itsensä. Hymy palasi jälleen kasvoille, ja poika ryhtyi juttelemaan niitä näitä vappusuunnitelmista ja äskeisistä tupareista. Jokin tuntui kuitenkin muuttuneen, ja kun poika jossain vaiheessa nosti kätensä selkänojalle Aadan taakse, ele ei vaikuttanut niin huolettomalta kuin sen ilmiselvästi oli tarkoitus.

Aada hypisteli mietteliäänä rannekoruaan. Hänen päänsä oli jälleen aivan pyörällä, eikä kohtalainen humalatila ainakaan helpottanut asiaa.

Mitä Tuomas hänestä halusi, vai halusiko mitään? Ennen kaikkea: mitä hän itse halusi?

Jokin vaisto sanoi, että hänen pitäisi ottaa etäisyyttä, asettaa selvästi kaveruuden ja kaiken muun välinen raja ennen kuin se ylittyisi. Aada ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta Tuomaksen tummana tuikkivia silmiä, tämän valloittavaa hymyä ja vahvoja käsivarsia. Tuntui hyvältä tuntea pitkästä aikaa toisen ihmisen kosketus, eikä Aada vastustellut, kun Tuomas kietoi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen.

Niin he istuivat pitkän aikaa: kylki kyljessä, jutellen niitä näitä niin hyvin kuin musiikin yli nyt juttelemaan pystyi. Sanat kertoivat yhtä, eleet toista. Samalla kun Tuomas puheli verkkaisesti jostain mistä Aadalla ei ollut jälkeenpäin mitään muistikuvaa, sormet vaeltelivat hänen olkapäillään, hivelivät paljasta käsivartta ja sipaisivat hiuksia. Kun Aada lopulta kohtasi pojan vakavan katseen, hän tajusi, että raja oli jo ylitetty.

Samalla hän ymmärsi jotain muutakin. Tämä poika ei tuonut hänelle mieleen ketään eikä mitään muuta, ei muistuttanut menneisyyden haamuista eikä nostattanut palaa kurkkuun. Tuomaksen kanssa oli helppo olla, hän sai Aadan nauramaan ja elämään tässä hetkessä. Se oli enemmän kuin kukaan oli tehnyt pitkään aikaan, ja kun Tuomas lopulta kumartui vielä hieman lähemmäs, hän ei siirtynyt loitommas.

Kun Tuomaksen huulet koskettivat hänen omiaan, Aada sulki silmänsä. Saman tien mieleen välähti kuitenkin arvaamatta aivan toinen kuva: hän ja Ilari takkatulen loimussa, huuruiset ikkunat, kostea iho ja vaativat huulet. Ja se pettymys, joka pojan kasvoilla loisti kun hän kolautti oven takanaan kiinni.

Se katse nyt tuijotti Aadaa, kun hän suuteli aivan toista poikaa, kietoi sormensa toisen niskaan. ”Sä oot ihana”, Tuomas kuiskasi hänen korvaansa, mutta vihreät silmät tuntuivat seuraavan häntä vielä kun hän avasi silmänsä.

Sydän jätti pari lyöntiä väliin, kun Aada lopulta tajusi, että niin ne seurasivatkin. Se ei ollut mitään mielikuvitusta: Tuomaksen olkapään yli hän näki baaritiskin luona seisoskelevan pojan, joka ei ollut kukaan muu kuin Ilari.

Ilarikin oli huomannut hänet, ja pariksi sekunniksi heidän katseensa kohtasivat. Baarin hämäryydessäkään hänellä ei ollut vaikeuksia tulkita pojan ilmettä: Ilarin silmissä kimmelteli sama pettynyt hämmennys kuin sinä toisena iltana.

Sitten Ilarin katse liikahti. Aada tunsi sisimpänsä valahtavan, kun hän huomasi, miten poika vilkaisi Tuomaksen kättä, joka yhä silitteli hänen hiuksiaan; Tuomaksen huulia, jotka olivat juuri suudelleet hänen huuliaan.

Sanaakaan sanomatta Ilari kääntyi kannoiltaan ja sukelsi ihmismassaan.

Yhtä nopeasti Aada nousi pystyyn, jätti hämmästyneen Tuomaksen niille sijoilleen ja säntäsi Ilarin perään. Liian myöhään, tietenkin. Poika oli jo kadonnut, eikä Aada löytänyt häntä enää yläkerrasta, ei koko baarista.

Aada harppoi ulkoterassille, vaikka aavisteli jo, ettei löytäisi poikaa sieltäkään. Uloskäynnin luona hän oli hetken aikaa tunnistavinaan tutun selän, mutta heidän välissään oli aivan liian monta ihmistä, että Aada olisi enää saanut Ilaria enää kiinni.

Hahmo katosi, ja Aada jäi seisomaan infrapunalamppujen haaleaan lämpöön. Ympäröivä tupakansavu kutitti epämiellyttävästi kurkkua ja sai silmät kirvelemään.

Hän havahtui, kun käsi kosketti varovaisesti hänen olkapäätään. ”Aada? Onko kaikki hyvin?” Tuomas kysyi hiljaa.

Aada tuijotti vielä hetken kadulle mutta puisteli sitten päätään. ”On, ihan hyvin.” Silmät tuntuivat edelleen kosteilta. ”Mennään sisälle, täällä on kylmä”, hän lopulta sai sanottua. Tuomas tarttui hänen käteensä ja johdatti hänet takaisin sisälle.

Aada ei päästänyt irti.

Kuva täältä. 

Osa 18